Apu

Venäläisyyttä oppimassa: "Sananvapaus on hyvä, mutta sitä ei voi syödä"

Venäläisyyttä oppimassa: "Sananvapaus on hyvä, mutta sitä ei voi syödä"

Tyhjä kauppa ei kerro nälänhädästä. Venäjällä ruoka on aina varastoitu koteihin. Jättimäisen itänaapurimme avustaminen on meille ongelma. Venäläinen ei halua elää vieraan varassa. Juttu on julkaistu Avussa nro 8/1992.
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Markku Lepola
Mainos

Pietarilaisessa lähiössä asuva 76-vuotias eläkeläinen Maria Nikolajevna Kovaljova nostaa kotinsa eteisessä olevan kenkähyllyn peittävää verhoa, jonka takaa paljastuu lasipurkkeihin säilöttyjä tomaatteja.

Kauniisti ikääntynyt Maria Nikolajevna on hyväntuulinen ja ymmärtäväinen, vaikka me suomalaiset käymme katsomassa hänen ruokavarastojaan. Samassa kaupungissa toisen maailmansodan aikana 900 päivän piirityksen kestänyt ihminen ei hämäänny mistään, vaan hän näyttää kirjahyllyn alalaatikkoon varastoidut jauhot ja ryynit, ikkunoilla olevat herneet ja säilykkeet, keittiöön kerätyt puuroaineet ja makaronit.

Maria Nikolajevna sanoo, että nälänhätää ei ole, eikä hän ainakaan halua ruveta kerjäläiseksi. Hänenkin nimensä kirjoitettiin suomalaista apua saavien listaan, mutta sen jälkeen asiasta ei ole kuulunut mitään.

- Ulkomailta tulevat tavarat joutuvat joihinkin kioskeihin ja aina vääriin käsiin.

Maria Nikolajevna on ylpeä ihminen, kuten aidot venäläiset ovat. Hän haluaa syödä omaa ruokaa, jonka hän tietää parhaaksi.

- Tärkeintä on saada leipää rajattomasti sekä perunaa. Ja toistaiseksi olen elossa. Tietysti on huono aika, muttei niin huono kuin sodan aikana, jolloin me tiesimme, että kärsimme.

Juttu on ilmestynyt Avussa nro 8/1992.

”Venäläinen aina varustautunut”

Kun venäläiset kaupat ovat tyhjiä, lännessä luullaan ruuan loppuneen. Mutta venäläinen varastoi elintarpeet kotiinsa. Sinne kerätään kaikki, mitä irti saadaan. Ja kesällä säilötään niin paljon kuin mahdollista. Todellinen hamstraus tapahtui viime vuodenvaihteessa ennen hinnankorotuksia.

Maria Nikolajevna istuu nojatuolissaan. Koti on siisti, viihtyisä, lämmin. vanha nainen kertoo syövänsä vihanneksia päivittäin ja perunoita harvakseltaan. Niitä varastossa on vielä ainakin kahdeksi kuukaudeksi.

Peruna on leivän ohella tärkein elintarvike ja niillä molemmilla on erityinen arvo mitattaessa ruokavarastoja. Maria Nikolajevna haluaa ruveta keittämään meille vieraillekin perunoita. Kun kieltäydymme, hänen on vaikeaa ymmärtää turhaa kiirettämme. Sillä Venäjällä on aikaa, sanoo nainen, jossa näkyvät elämän jättämät merkit, josta huokuu arvokkuus ja viisaus.

”Säästeliäästi varastoista"

Tavallisena suomalaisena minusta tuntuu ensin oudolta, mutta parissa minuutissa Maria Nikolajevna tulee tykö. Kun kehun hänen ystävällisyyttään ja avoimuuttaan, hän sanoo:

- Me venäläiset olemme sellaisia.

Kun uudelleen kysyn länsimaiden avusta, hän vastaa:

- Ajatelkaa itse, miltä tuntuu saada almuja, mitä hyötyä on antaa jokaiselle sata grammaa riisiä tai tulitikkulaatikon kokoinen pala lihaa, jos samalla viedään ihmisarvo.

Kuuntelen kovaa puhetta, mutta sanat tulevat vanhan naisen suusta rauhallisesti, hyväntahtoisesti.

Maria Nikolajevna viettää pitkiä päiviä kauppojen jonoissa. Oma tytär sekä tyttärentytär ovat töissä ja isoäidin pitää huoltaa lapsiaan. Se on vanha venäläinen tapa. Maria Nikolajevna sanoo, että päivittäiset ostosmatkat venyvät monituntisiksi, kun raitiovaunusta on jäätävä pois aina kauppajonojen kohdalla.

- Kyllä minä joskus olen hyvin, hyvin väsynyt, enkä enää jaksa muuta kuin asettua levolle.

Maria Nikolajevna sanoo säästävänsä pahan päivän varalle ja syövänsä varovasti varastoistaan.

1990-luvun alussa kaupat Venäjällä saattoivat olla typötyhjiä, mutta selviytymisen mestarit pääsivät jälleen kerran vaikeiden aikojen yli. Pahiten kärsimään joutuivat eläkeläiset, joilla Neuvostoliitossa oli ollut ainakin jotenkuten turvattu elämä.

Lapsilla into opiskella

Slava-poika on seitsemänvuotias ja Dasha-tyttö 11. He asuvat äitinsä kanssa Moskovaan valtakadun varrella. Slavan ja Dashan kotiin on kerätty ruokaa pariksi kuukaudeksi. Eteisen kaapit ovat täynnä jauhoja, ryynejä ja makaronia.

Ruokavarastoon nojaavat Slavan sukset. Lunta ei tänä talvena ole tarpeeksi, mutta aina sen verran valkoista löytyy, että pääsee lähipuiston lyhyillä laduilla suksille. Molemmat lapset ovat kiinnostuneita kielistä. Dasha lukee koulussa ranskaa. Slava opettelee englantia iltakursseilla, joista saaduilla taidoillaan tervehtii meitä englanniksi ja käyttäytyy muutenkin loistavan kohteliaasti.

Dasha näyttää koulukirjojaan, lukee malliksi ranskaa. Yhteisellä iltateellä syömme leipää, jonka päälle laitamme kesällä säilöttyä mustaherukkaa.

Perheen äiti kertoo, ettei tunne ketään nälkää näkevää Pietarissa, mutta hänen töissään on puhuttu monien eläkeläisten vaikeuksista hintojen noustua korkeiksi.

Vaihtokauppa tehokasta

Pietarissa leivotaan leipää puolitoista miljoonaa kiloa vuorokaudessa. Leipäkaupoissa sitä on tarjolla, mutta hinta on puolitoista ruplaa limpulta eli lähes kymmenkertaisesti entiseen verrattuna. Meidän palkkatasoomme sen voisi suhteuttaa kuvittelemalla tavallisen hiivaleivän maksavan 50 markkaa.

Hintojen vertaileminen ja ruplien muuttaminen markoiksi ei anna mitään kuvaa venäläisten elintasosta. Ulkomaalaisille rupla on hyödytön paperi, venäläisille dollari avaa taivaat.

Kuten suuri kirjailija Leo Tolstoi kirjoittaisi: jokainen kylläinen venäläinen muistuttaa toistaan, mutta kaikki nälkäiset ovat nälkäisiä omalla tavallaan.

Meidän on vaikea ymmärtää perheen ruoka-annoksen hankkijaksi äitiä, joka kuskaa kotiinsa verkkokassillista kaalia sekä raakaa, kokonaista kanaa sen kurkusta kiinni pitäen.

Jos jollain todella on nälkä, ei hän enää liiku mihinkään. ja häntä voidaan auttaa vain syöttämällä, sillä kaikissa muissa tapauksissa ruoka muuttuu kauppatavaraksi.

Venäläinen ruokahuolto Pietarissa toimii. Vaikka koko ajan rummutetaan, ettei mitään ole, tarjolla onkin kaikkea. Vaihtotorit pursuavat ilmoituksia, joissa tarjotaan monenlaista maan ja taivaan välillä: Vaihdetaan kymmenen kiloa sokeria hiustenkuivaajaan! Ja niin edelleen…

Boris Jeltsin (1931–2007) vapautti Venäjän, mutta hänen kautensa alussa talous romahti. Jeltsin luopui uudenvuoden aattona 1999 presidenttiydestä Vladimir Putinin hyväksi.

Kaikki toripaikat täynnä

Pietarin keskustan kauppahallissa Bakusta tulleet pojat Moile, Totik ja Gabil kutsuvat maistamaan päärynöitä ja omenoita.

Matka etelästä kuorma-autolla kesti neljä päivää ja maksoi 30 000 ruplaa (noin 1 500 mk). Pojat toivat hedelmiä 15 000 kiloa.

- Täällä Pietarissa saamme paremman hinnan kuin etelässä. Murmanskissa hinnat olisivat vieläkin paremmat, mutta se on niin kaukana. Pietarissa saamme parhaan katteen.

- Joskus 15 tonnia hedelmiä menee kaupaksi parissa päivässä. Nyt kaikki parhaat myyntipaikat ovat varattuja, koska ruokaa on Pietarissa niin paljon tarjolla, kauppiaat sanovat.

Samassa hallissa hapankaalia myyvä nainen arvelee, että länsimaille tämä on helppo näytelmä.

- Annetaan almuja! Haluavatko länsimaat nöyryyttää meitä?

Silti hän puhuu ystävällisesti. Kehuu 20 ruplaa kilo maksavaa hapankaaliaan itse tehdyksi. Tarjoaa maistiaisia, yrittää myydä meillekin, muttei missään tapauksessa halua ottaa lahjarahaa jutustelutuokiosta. Asiakkaat murisevat hinnoissta, mutta ostavat. Myyjätär valittaa terveystarkastajille meneviä maksuja ja myyntipaikan kalleutta.

Markkinatalous puhtaimmillaan

Kaduilla on kioskeja, joissa myydään ruplilla länsimaisia oluttölkkejä. Miten sellaisia on kaupungissa, jonka luullaan olevan kuolemassa nälkään?

Näin: Yritys myy ulkomaille tavaraa ja saa takaisin länsitavaraa, jota ei kannata kaupata kauppoihin myytäväksi, sillä valtio perii siitä heti 40 prosenttia.

Mihail Gorbatšovin määräämä vero ulkomaankaupasta ei tuo valtion kassaan valuuttaa. Kukaan ei halua maksaa veroja, eikä kauppa siis kohenna valtiontaloutta.

Mutta venäläistä arkielämää se pyörittää. Suuret yritykset myyvät saamansa tavarat, esimerkiksi olutlaatikot, huutokaupalla pienemmille yrityksille, jotka myyvät ne edelleen tölkki kerrallaan.

Firmat saavat länsitavaraa omiksi tarpeikseen sekä lisäksi ruplia, joilla palkat toistaiseksi maksetaan, eikä valtiolle tarvitse antaa mitään.

Ruplan vertailu dollariin on hyödytöntä. Pietarissa hinnat määräytyvät kysynnän mukaan puhtaammin kuin markkinataloudessa. Taksikuski ei kuljeta ulkomaalaista metriäkään ruplilla, mutta dollarilla auto hurahtaa bensiinipulasta huolimatta käyntiin.

Venäläiset kuvaavat asiaa vitsillä: Apina uitti Nevajoessa banaaninkuorta. Ohikulkenut krokotiili kysyi, mitä teet. Apina sanoi, että anna dollari, niin kerron. Krokotiili antoi, ja paina sanoi uittavansa banaaninkuorta Neva-joessa.

- Hulluko sinä olet, kysyi krokotiili?

- Hullu tai en, mutta tienaan tällä 50 dollaria päivässä.

Ulkomaisen avustuksina lähettämät tavarat makaavat Pietarin satamassa, koska purkajat vaativat palkkaansa länsivaluuttoina. He jo saavat kuukausipalkan ruplina, vaikka eivät tekisi mitään. Ruokatavaroiden pilaantuminen ei heitä hetkauta, koska he eivät saa niistä osuutta itselle. Työ hinnoitellaan dollareilla, eikä siinä julistus humanitäärisestä avusta paina.

että vaikka hevonen eittämättä tekee kolhoosissa eniten töitä, ei siitä silti koskaan tule kolhoosin johtajaa.

Ruplilla länsistereot

Pietarin keskustassa ruplakaupassa saa kaikkea: samppanjaa, radioita, pesukoneita, mikroaaltouuneja, hajuvesiä. Ruplia vain vaaditaan tukoittain.

Kauppa on hankkinut osan tavaroista läntisenä vaihtokauppana.

Pietarilaisilla on nyt ystäviä. Lahjoiksi tulee kaikkea lenkkimakkarasta lähtien. Ylimääräiset ja tarpeeton myydään ja tilalle ostetaan samasta kaupasta muuta.

Kaikkea on tarjolla, ja sitten toisaalla ovat pulat ja jonot.

Venäjää ei voi selittää.

Julkaistu: 26.2.2018