Venäläinen Elena jätti huippu-urheilun ja muutti Nilsiään huovuttajaksi – Ensimmäiseksi hän oppi Savon murteen

Nilsiä on ex-kunta Pohjois-Savossa. Jekaterinburg on miljoonakaupunki Uralilla. Välimatkaa kylästen välille kertyy 3 250 kilometriä.

– Maantietä myöten, huomauttaa Elena Bondar.

Tietoon sopii luottaa, koska ­Bondar – eli Ellu – on kotoisin Jekaterinburgista, ja hän asuu nykyisin Nilsiässä, tarkalleen ottaen Palonurmen kylässä.

Tosin, jos oikein tarkkoja ollaan, vietti hän ­l­apsuutensa Jekaterinburgin kupeisessa pienemmässä kaupungissa. Oli sekin väkimäärältään toista kuin jokusen tuhannen asukkaan Nilsiä, saati karkeasti arvioiden noin sadan vakituisen savun Palonurmi.

– Aikanaan kerroin ihmisille olevani kotoisin ­pienestä venäläisestä kaupungista, jossa on vain ­kuusisataatuhatta asukasta, Ellu nauraa ja näyttää, kuinka esittelyn kuulleiden leuat loksahtivat.

Se nauru tarttuu, ja sitä riittää. Samoin piisaa ­tarinaa tehostavia eleitä ja ilmeitä. Ennen muuta ­tarinaa, koska matka Uralilta sydänsavolaiselle ­syrjäkylälle on ollut pitkä muutenkin kuin kartasta katsottuna. On se ollut sen verran yllättäväkin, ettei Ellu osannut nykyisen elinrastinsa sijaintia Uralilla asuessaan edes arvailla.

Ei, vaikka hän oli kotimaansa hiihtosuunnistajien kärkikaartia.

Elena huovuttaa työhuoneellaan.

Lapsena Ellu eli musiikille ja taiteelle. Teini-­iässä urheilu tuli kuvioihin sattumalta.

– Olin 16-vuotias, ja koulullemme tuli ­vierailemaan hiihtosuunnistusvalmentaja. Satuin juoksemaan käytävällä hänen ja liikunnanopettajamme ohi, kun mulla oli kiire ruokalaan ­syömään tuntien välissä pullaa. Liikunnanopettaja pysäytti mut, ja mulle selitettiin, että nyt olisi tosi ainutlaatuinen mahdollisuus päästä valmennettavaksi.

Ellu tarttui tarjoukseen. Ehkä osittain sen vuoksi, että keskustelu piti saada nopsasti päätökseen. Seuraava tunti lähestyi, ja pulla odotti syöjäänsä.

Nisun Ellu ehti syödä, mutta antamaansa lupausta hän ei nielaissut. Parin vuoden päästä 18-vuotias nuori nainen edusti Venäjää hiihtosuunnistuksessa jo MM-tasolla.

– Se oli tosi nopea nousu. Jos lähden johonkin mukaan, lähden täysillä. Aikaisemmin olin elänyt ­täysillä taiteelle ja musiikille, niiden jälkeen tuli urheilun vuoro. Siinä meni kymmenen vuotta, kiersin sekä EM- että MM-kisoja ja pärjäsin hyvin.

Elena opetteli erehtymisten ja onnistumisten kautta. – Kun aloin osata, perustin yrityksen.

Vuosikymmenen aikana Ellusta tuli paitsi aikuinen ammattiurheilija, myös äiti. ­Ilja-poika kulki mukana kisoissa ja harjoitusleireillä, mutta pojan kouluunlähdön lähestyessä Ellu pisti urheilu-uransa pakettiin.

– Viimeisissä kilpailuissa multa murtui harjoituksissa varvas. Kisasin silti ja sijoituin neljän­neksitoista. Sitten mulle sanottiin, että olet keksinyt tämän varvasjutun ja selittelet sillä huonoa sijoitustasi. Olin antanut kaikkeni, ja ei se sijoitus nyt niin huono ollut – ne olivat sentään maailmanmesta­ruuskisat.

Vähemmän kannustava ilmapiiri tympäisi, samoin jatkuva kiertäminen. Ellu alkoi pohtia elämälleen uutta suuntaa. Se löytyi, kun hänelle tarjottiin töitä Suomesta. Nilsiän Tahkolla tarvittiin safariopasta, ja Suomi oli Ellulle jo ennestään tuttu maa monilta kisareissuilta.

– Monet kaverini Jekaterinburgissa olivat haaveilleet pois muuttamisesta. Minä olin ollut aina se, joka sanoi, että täällä on metsää ja luontoa, ihan hyvä täällä on asua. Ja sitten se olinkin minä, joka sieltä lähdin.

Kaikkia kavereita se ei miellyttänyt, mutta siitä huolimatta Ellu muutti poikansa kanssa Suomen Savoon. Alkujaan Tahkon piti olla väliaikainen etappi, ja ehkä se olisi sellaiseksi jäänytkin, ellei Ellun työ­kaveriksi olisi sattunut muuan Ville.

Se sattuma loi Ellun elämänkartalle uuden rastin, jota täydensivät pian yhteinen koti ja tyttövauva.

Jos kohta myös Ilja-pojan koulussa askartelema, huovuttamalla tehty villainen sydän.

Suomeen muutettuaan Ellu oli opiskellut uuden kielen ja elämäntavan. Ville ja uudet työkaverit auttoivat molempien oppimisessa.

– Kyllähän mulle naurettiin, kun ensimmäisenä opin tietysti puhumaan savoa ja sanoin töissä lähteväni Liinamuan Joken kanssa toloppia kerreemään. Ei se mua haitannut. Ajattelin, että parempi kai se on saada ihmiset nauramaan kuin itkemään.

Iljan tekemä huopasydän herätti Ellussa halun oppia jotakin, jonka oppimiseen ei ulkopuolista apua löytynyt. Ei sitä apua oikein ollut tarjollakaan.

– Lapsuudenkodissani oli tehty paljon käsitöitä, mutta huovuttaminen oli mulle ihan uutta. Etsin ­tietoja netistä ja kirjoista, ei löytynyt. Hankin villaa ja aloin keksiä tapoja käsitellä sitä. Tajusin, että villalla pystyy piirtämäänkin, siitä pystyy tekemään ­kolmiulotteisia teoksia ja vaikka mitä.

Karhu, yksityiskohta Elenan teoksesta.

Ellu hurahti villaan kertakaikkiaan. Omien sanojensa mukaan hän suorastaan sairastui siihen. Kokeileminen johti erehtymisiin ja onnistumisiin ja lopulta ensimmäiseen tilaustyöhön eli saunahatun valmistamiseen.

– Kun aloin osata jotakin, perustin yrityksen. Tein päivät töitä Tahkolla, ja olin välillä toimistohommissa ja Alppilukiossa opettajanakin. Huovutustöitä tein öisin, ja lopulta uskalsin jättäytyä yrittäjäksi. Tein tilaustöitä, pidin huovutuskursseja ja kirjoitin aiheesta oppikirjankin, kun sellaista ei ennestään ollut olemassa.

Taiteilija Ellu ei vielä siinä vaiheessa omien sanojensa mukaan ollut. Hän oli käsityöläinen.

– Tein töitä tilausten pohjalta. Ihmiset halusivat miniatyyrejä tai muotokuvia esimerkiksi lemmikeistään, ja olin tarkka siitä, että tein niitä aina hyvällä mielellä. Jos jokin otti päähän, lähdin lenkille ja lenkin jälkeen rakastin koko maailmaa. Vasta sitten uskalsin käydä töihin.

Töitä oli paljon ja asiakkaiden palaute kiittävää. Lemmikkinsä kuvalla varustetun pannulapun tilaaja piti lopputulosta enemmän tauluna kuin pannulappuna. Pari vuotta sitten tilaustyöt saivat rinnalleen omista ajatuksista syntyneet taideteokset. Käsityöläisestä tuli taiteilija, joka on järjestänyt näyttelyitä niin Lahdessa, Lontoossa kuin Tahkollakin.

– Aiheet tulivat… niin. Mistä ne tulivat? Ajatus saattoi tulla, kun olin illalla käymässä nukkumaan. Oli pakko nousta ja lähteä piirtämään. Jos en tehnyt ajatusta valmiiksi työksi, oli vaikea olla ja piti miettiä, mikä vaivaa. No, sehän oli se työ, joka piti piirtää ulos. Kun sain sen ­tehdyksi, helpotti.

Näyttelyissään Ellu huomasi, että taiteen kautta ihmisiä on luvallista itkettääkin. Näyttelyvieraat reagoivat näkemiinsä töihin jopa kyynelin tai ottamalla tukea seinästä.

Sellainen palaute tuntui taiteilijasta suurelta, ­helpottavaltakin. Omat ajatukset menivät perille ­toisillekin, ja sen vuoksi taiteilija katsoi parhaaksi ottaa työhönsä välimatkaa.

– Ymmärsin eläväni taiteelle ja havahduin miettimään, onko mua edes olemassa ilman taidetta. Nyt en tee taidetta. Ja olen olemassa.

Taiteenkin vuoro tulee vielä joskus. Se palaa, kun on sen aika.

Elenan käsissä villa saa uuden elämän. Vaikka robottina.

Ellu kertoo käyneensä jokin aika sitten ­Norjassa patikoimassa.

– Päätin kiivetä vuoren huipulle. Kiipesin sinne ja perillä huomasin, että tuossa ­vieressähän on vielä korkeampi huippu.

Ellu kiipesi toisellekin huipulle, vaikka matkaa piti välillä taittaa ryömienkin.

– Niinhän se menee elämässäkin. On mentävä eteenpäin, vaikka ryömien ja kontaten. Huipulta näkee toisen huipun. Ja se ryömiminenkin on tärkeää. Ihmisestä tulee kokonainen kaikkien kokemustensa kautta. Hyvien ja huonojen. Ei negatiivisia kokemuksia tai ajatuksia pidä sulkea pois.

Ellun elämänfilosofian mukaan sellainen on itsensä huijaamista. Käsittelemättä jäävät kuonaisemmat asiat muodostuvat ­möykyksi ihmisen sisälle.

– Sitten ollaan siinä tilanteessa, että kaikki on päälle päin pelkkää myönteisyyttä ja hymyn takana kuplii paljon purkautumatonta pahaa mieltä. Sudenhetket on uskallettava ottaa vastaan ja käsitellä. Muuten on mahdotonta kulkea kohti unelmaansa tai edes saada selville, mikä se unelma on.

Eli huomata, että yksi huippu onkin vain etappi ja näköalapaikka. Ei päämäärä.

Kun taide aikanaan palaa, uskaltaa Ellu iskeä kätensä villaan keljuuntuneenakin. Hän tietää jo, ettei maailman rakastamiseen tarvita juoksulenkkiä.

– Siihen riittää villa. Se tuntuu jo käsissäkin niin ihanalta.