Maailma kohahti juhannuksena, kun Wagner, Venäjän yksityisistä asejoukoista suurin ja kaunein, lähti pois Ukrainan rintaman parakeistaan, valtasi sotilaspiirin esikunnan venäläisessä suurkaupungissa Donin Rostovissa ja jatkoi moottorimarssia kohti Moskovaa.

Vladimir Putinin hallinto ei siihen kaatunut, vaikka horjuikin. Mutta miksi aiempi käsikassara kääntyi johtajaansa vastaan? Ja miten Wagnerista – ja muista vastaavista yksityisistä asejoukoista – tuli niin tärkeä osa Venäjän väkivaltakoneistoa?

Jevgeni Prigožhin oli entinen leningradilainen pikkurikollinen. Yhdeksän vuotta vankilassa istuttuaan hän siirtyi ravintolabisnekseen. Mikä tärkeintä, hänestä tuli Putinille läheinen. Mitä ylemmäs Venäjän vallan portaita Putin kipusi, sitä useammin nähtiin hänen arvovierailleen henkilökohtaisesti tarjoilemassa mies, joka päihitti Putininkin kirosanojen tykittämisessä sekä omien ja vieraiden tylyttämisessä.

Vuonna 2012 Prigožhinin firma sai siihen asti suurimman diilinsä. Venäjän armeijan muonittamisesta maksettiin kolme miljardia euroa vuosittain.

Niin eteni kehitys, jonka vuoksi Wagner tarjoilee nyt gourmet-herkkujen sijaan etupäässä lyijyä, nikkeliä ja kranaatteja ympäri maailmaa. Vieraille ja omille yhtä lailla.

Kuten amerikkalaiset, myös venäläiset alkoivat ulkoistaa yksityisille yrityksille tuki- ja huoltotoimintoja. Armeijan lisäksi myös eri tiedustelupalvelut alkoivat käyttää firmoja tehtäviin, jotka eivät kestäneet päivänvaloa, ja joista jäljet eivät saaneet johtaa vallan huipulle.

Prigožhin palkkasi eliittijoukkojen ja tiedustelupalvelujen upseereita, jotka halusivat osansa aineellisesta hyvästä. Siinä missä tavallisessa armeijassa varastelu ja lahjonta yleistyi, kuri, koulutus ja kalusto oli yksityisissä firmoissa ensiluokkaista.

Yhtiöitä oli helppo käyttää vaikkapa infosodankäyntiin. Pietariin nousi kymmenen vuotta sitten trollitehtaaksi kutsuttu firma nimeltä Internet-tutkimustoimisto. Se alkoi syöttää länteen paikallisilla kielillä – suomeksikin – valeuutisia, somea hämmentäviä kirjoituksia sekä suoranaista vaalivaikuttamista. Tätä tehtiin niin Brexit-äänestyksen kuin Donald Trumpin voittoon päättyneiden presidentinvaalien alla.

Perinteisemmin yksityisjoukot näkyivät vihreinä tunnuksettomina asemiehinä, jotka 2014 keväällä ilmestyivät yhtenä aamuna Ukrainaan kuuluvalle Krimin niemimaalle ja ottivat vallan käsiinsä. Hetkeä myöhemmin venäjää puhuvat, mutta tässäkin tapauksessa taustaltaan hämäräksi jääneet asejoukot varustivat, kouluttivat ja pitkälti johtivatkin Itä-Ukrainassa paikallisia Ukrainasta irti pyrkiviä separatisteja.

Kun kansainvälinen yhteisö protestoi räikeäitä valtauksia, Putinin oli helppo levitellä käsiään niin omille kuin vieraillekin ja selittää, ettei Venäjän valtiolla tai armeijalla ole mitään tekemistä asian kanssa.

Vuonna 2015 Ukraina ja Venäjä solmivat Minskin tulitaukosopimuksen, jonka jälkeen taistelut Itä-Ukrainan rintamalla hiljenivät. Paikallisten rosvopäälliköiden vallankäyttö Donetskin ja Luhanskin kapina-alueella muuttui kuitenkin mielivaltaisemmaksi ja villimmäksi.

Wagner tarjoutui rauhoittamaan tilannetta ja nousi vaivihkaa alueella tiukkaa komentoa pitäväksi voimaksi. Kaikki tämä tapahtui Kremlin myötävaikutuksella, mutta yhä vähemmän sen tiukassa otteessa.

Vuonna 2016 Venäjä laajensi rooliaan Syyrian sisällissodassa aktiiviseksi taistelujen osapuoleksi. Korkeasti koulutetut taistelulentäjät kantoivat maan tunnuksia pilvien yläpuolella, mutta epämääräisten sissijoukkojen kanssa toimimaan tottuneet venäjää puhuvat maajoukot kuuluivat etupäässä Wagnerille.

Silloin Jevgeni Prigožhin alkoi ensimmäisen kerran tulla näkyvästi julkisuuteen firmoineen. Kun Wagnerin sotilaita alkoi putkahdella esiin myös Afrikassa, maailma oppi tuntemaan nykyisenkaltaisen monialayrityksen – vaikkei siitä paljoa silti vielä tajuttu pienen piirin ulkopuolella.

Vladimir Putin tiesi hyvin, että Venäjän armeija oli hänen vallalleen ainoa uhka. Putin halusi rakentaa vahvat asevoimat, mutta sellaiset, etteivät ne kääntyisi häntä vastaan. Ratkaisu oli hajottaminen ja hallitseminen. Eri tiedustelupalvelut toimivat varsin itsenäisesti ja lisäksi yksityiset sotafirmat saivat ison roolin.

Samalla maan poliittisen tilanne luisui kohti yksinvaltaa, ja aidosti yksityisten yritysten määrä väheni: kaikki suuret firmat alkoivat olla riippuvaisia Kremlin suosiosta.

Kuten eri oligarkit, myös turva-alan yksikötkin olisivat kiitollisuudenvelassa tsaarille vallastaan ja varallisuudestaan. Jos joku nostaisi päätä liikaa muita korkeammalle, sen valtaa vähennettäisiin ja muut saisivat sen tehtäviä osakseen.

Armeijan osien sekä sotafirmojen oli määrä kilpailla keskenään paikasta auringossa. Samaan aikaan asevoimat uudenaikaistettaisiin ja viime kädessä koko yhteiskunta militarisoitaisiin aina kouluopetusta myöten.

Mistä rahat näihin isoihin operaatioihin? Ratkaisu oli lähes nerokas: Wagner saisi rahoittaa itse itsensä.

Kulta ja timantit samoin kuin uraani ovat Venäjälle tärkeitä vientitulojen lähteitä, ja entistä enemmän uusien talouspakotteiden myötä. Niiden maailmanmarkkinahintojen kontrollointi on helpompaa, jos voi kontrolloida myös muita maita, joista kultaa, timantteja ja uraania tulee markkinoille – erityisesti Afrikassa.

Toimintatavaksi vakiintui Wagnerin lähettäminen paikallisten diktaattorien avuksi, käytännössä henkivartiokaartiksi.

Diktaattorit omaksuivat Venäjälle myötämielisen politiikan, ja Wagner auttoi pitämään heidät vallassa kovin ottein, kuittaamalla samalla näiden maiden luonnonrikkauksista satumaisia summia. Niitä rahoja puolestaan on käytetty sitten varustautumiseen niin Syyrian kuin nyt Ukrainankin sodassa.

Tämän vuoksi yksityisarmeijat ovat olleet niin tarpeellisia: ne eivät ole olleet riippuvaisia Venäjän korruptoituneen ja yskivän aseteollisuuden tuotteista tai jääneet kaapimaan aataminaikuisten varastojen pohjia kuten Venäjän varsinainen armeija.

Kulta ja timantit ovat muuttuneet kansainvälisen harmaan asekaupan hittituotteiksi, jotka kylvävät kuolemaa.

Koska kaikella on hintansa, on lupa ryövätä rikkauksia oikeuttanut Kremlin nostamaan yksityisarmeijoiden tulostavoitteita.

Venäjän armeijan omat eliittijoukot pitkälti menetettiin Ukrainan sodan katastrofaalisina alkuviikkoina. Sen jälkeen yksityisarmeijat ovat hoitaneet sodassa välttämätöntä vihollisen linjojen vyöryttämistä rynnäköllä.

Yksityisiltäkin ovat miehet uhanneet loppua Ukrainan ärhäkän vastarinnan niittäessä venäläisiä säälimättä.

Prigožhin keksi hakea täydennystä vankiloista. Vapaaehtoisia väkivaltarikollisia riitti riveihin koko viime syksyn ja talven, sillä kuuden kuukauden rintamapalvelun palkaksi luvattiin armahtaa jäljellä oleva selliaika – jota Venäjän ankaran rikoslain vuoksi oli monilla jäljellä 10–20 vuotta.

Vangit eivät tienneet, että heitä heitettäisiin ihmisaaltoina lihamyllyyn ukrainalaisten teurastettavaksi. Juuri Prigožhinin joukoissa vaihtoehto toivottomalle hyökkäämiselle on ollut teloitus oman upseerin kädestä.

Esimerkiksi pienessä ja merkityksettömässä Bahmutin kaupungissa lihamyllytaktiikka johti ensi sijassa valtaviin tappioihin ja etenemiseen vain metri kerrallaan. Mutta nekin metrit olivat enemmän kuin mihin puolustusministeri Sergei Šoigun johtama armeija kykeni.

Kun sota polki paikallaan, Kreml vaati enemmän, ja Prigožhin hermostui hänkin enemmän. Vankejakaan ei enää riittänyt rajattomasti, kun sana levisi Venäjän alamaailman verkostoissa: Wagnerin tarjoama vapaus oli lyhyt ja kuolemantuomio. Armeijakaan ei halunnut jatkaa Wagnerin ammushuoltoa ilman tuloksia.

Julkisuuden makeaan huumaan päässyt Prigožhin räjähti: hän ei säästellyt sanaista arkkuaan Šoigun ja asevoimien komentaja Valeri Gerasimovin haukkumisessa. Sen seurauksena armeijan johto antoi Putinille uhkavaatimuksen Wagnerin panemisesta kuriin.

Putinin hajota ja hallitse -järjestelmä oli tullut tiensä päähän. Hän ei voinut enää peluuttaa kaikkia venäläisiä toisiaan vastaan, ja kesäkuun puolivälissä kerrottiin, että yksityisarmeijat sulautetaan osaksi puolustusvoimia.

Prigožhinin juhannuskapina oli entisen suosikin viimeinen protesti itsenäisyyden menetystä vastaan.

Oli ennenkuulumatonta ja nöyryyttävää, että koko eteläisen sotilasläänin esikunta Rostovissa ehti olla pari vuorokautta kapinallisten hallussa.

Loppukesän ajan Kremlin valtakuviot olivat eläneet aiempaakin suuremman salamyhkäisyyden peitossa. Huhut Wagnerin kapinaa tukeneiden kenraalien pidätyksistä olivat olleet sakeita, eikä Wagnerin kohtalosta ollut tietoa.

Prigožhin itse oli nähty Pietarissa, josta hän mainosti Wagnerin palveluja afrikkalaisessa Nigerissä vallan kaapanneille eversteille.

Muodollisesti Wagnerilla oli kuitenkin uusi johtaja, joka tiettävästi oli allekirjoittanut paperin jossa joukot sitoutuvat puolustusvoimien alaisuuteen. Käytännössä aika näyttää, missä mennään.

Vaikka Wagner on ollut sotafirmoista suurin, niitä on kymmenittäin. Suurimpiin kuuluvat Patriot, Rusitš ja Redut.

Erityisen kiinnostava on Suomen, Venäjän ja Armenian kansalaisen Gennadi Timtšenkon osaomistama Redut. Se sai alkunsa Timtšenkon rakennusyritysten työmaiden vartioinnista ja muuttui huomattavasti sotilaallisempaan suuntaan, kun rakennustoiminta laajentui Syyriaan, jossa turvallisuustilanne sisällissodan aikana on ollut heikko.

Redut on ollut Ukrainassa mukana hyökkäyssodan alkumetreiltä lähtien. Redutilla vaikuttaisi eri julkisten lähteiden perusteella olevan hyvät yhteydet erityisesti Venäjän sotilastiedustelu GRU:hun.

Firman yksikön erityistehtävänä sodan alussa oli päästä Kiovaan pohjoisesta etenevien joukkojen mukana ja perillä pääkaupungissa eliminoida Ukrainan salaisen palvelun päämaja.

Läntiset lähteet arvelevat, että Redut olisi menettänyt suurimman osan joukoistaan epäonnistuneessa Kiovan valtauksessa, mutta kasvattanut sen jälkeen vahvuutensa noin 7 000 mieheen (Wagnerin kooksi oletetaan 50 000 palkollista ja vankia). Ukrainalaiset ovat syyttäneet Redutia myös osallistumisesta sotarikoksiin.

Yhä useampi venäläinen suuryhtiö on kasvattanut vartiointi- ja turvallisuusjoukkojensa toimenkuvaa. Monet firmat myös sponsoroivat armeijan yksikköjä eli maksavat osan värvättyjen palkasta taistelijoille, jotka ovat sekä puolustusvoimien että yhtiöiden palkkalistoilla.

Yksi tällaiseen toimintaan siirtyneistä on myös Timtšenkon osaomistama maakaasujätti Novatek. Hänen yritysimperiuminsa onkin mitä moninaisimmin tavoin kytkeytynyt sotatalouteen: Esimerkiksi Sibur-yhtiö valmistaa tärkeää FAB-500-lentopommien räjähdeainetta.

Jos viime vuonna näyttikin vielä siltä, että Putin ja valtiollinen turvakoneisto panee oligarkit ahtaalle, tilanne voi kääntyä ylösalaisin. Viime kädessä kyse on siitä, kenen rahat riittävät pisimpään.

Siihen taas ei tiedä vastausta edes Kremlin bunkkerien hämähäkki.