Apu

Veijo, Väinö ja viimeinen kesä paratiisissa? Kukka- ja eläinpuistoa vuosikymmenet pitänyt pariskunta etsii työlleen jatkajaa

Veijo, Väinö ja viimeinen kesä paratiisissa? Kukka- ja eläinpuistoa vuosikymmenet pitänyt pariskunta etsii työlleen jatkajaa
Limingassa kukka- ja eläinpuistoa vuosikymmeniä pitänyt pariskunta Väinö Latvakoski ja Veijo Vartiainen on tehnyt rakkaudella työtään vuosikymmenet. Iän ja sairastumisten myötä eläimistä on pian luovuttava. Mutta rakkaus kantaa.
Julkaistu: 30.6.2022

Limingassa sijaitsevasta Kukka- ja eläinpuisto Escurialista kuuluu iloinen hälinä. Lapset juoksentelevat, aasi kiljuu ja taitaa riikinkukkokin huutaa taustalla. Paikan isännät, Väinö Latvakoski, 80 ja Veijo Vartiainen, 63, myhäilevät tyytyväisinä auringonpaisteessa puistoaan katsellessa.

Kaikki alkoi siitä, kun Väinö osti Tyrnävältä pienen mökin ja puutarhuri Veijo loi sen pihaan puutarhan. He asuivat siellä kuusi vuotta ja perustivat kaksi kukkakauppaa, jotka menestyivät hyvin.

Miehet halusivat kuitenkin laajentaa tiluksiaan. Heillä oli jo Tyrnävällä puutarhan lisäksi pieni kotieläinpiha. Limingasta löytyi uusi viiden hehtaarin tontti.

– Tätä tilaa kutsuttiin Pikkueskuriksi. Päässäni alkoi soida Verdin Don Carlos -oopperasta kuninkaan laulu, missä tämä kaipaa Escurialin linnaan. Nimi oli minusta kaunis, ja niinpä tästä tuli minun Escurialin linnani, Väinö kertoo.

Puisto on rakas mutta työläs. Kiireisenä kesäkautena Väinö kertoo tekevänsä jopa 17-tuntisia työpäiviä. Eläinten kanssa ei ruoka-ajoista pääse tinkimään.

Väinö kiteyttää, että eläinten hoito on hänelle henki ja elämä. Vaikka hän olisi miten väsynyt, illalla talliin mennessä eläinten hörähdys antaa uusia voimia.

Tilalla on harjoitettu myös muutaman mökin vuokrausta. Sekin on osoittautunut nyt yhä työläämmäksi siivouksineen ja lakananvaihtoineen.

– On myös nuotiopaikkoja asiakkaille, ne pitää iltaisin siivota ja laittaa puut valmiiksi. Myös talutusratsastusta oli lapsille. Nyt ovat ponit vanhoja, taluttajat sairaita, ja asiakkaita on liikaa, sanoo Veijo.

Talvet ovat olleet pahimmat. Eläimet pitää hoitaa kylmyydestä ja pimeydestä huolimatta. Toissa talvena tuli niin paljon lunta, että seitsemän lintuhäkkiä romahti ja fasaanit pääsivät karkuun.

Veijo myöntää, että hän on jo pitkään ollut valmiimpi luopumaan tilasta, koska toivoo, että elämä voisi tarjota muutakin. Lomia on pidetty vain muutaman kerran.

– Toissa kesänä vietimme yhden hotelliyön Oulussa. Katsoimme tyhmiä ohjelmia televisiosta, ja heräilimme pitkin yötä. Oli liian hiljaista, kun eläinten ääniä ei kuulunut.

Meneillään on mahdollisesti kukka- ja eläinpuiston viimeinen kesä. Ikä ja sairastumiset ovat tehneet miehissä tehtävänsä, rakkaasta tilasta on luovuttava, annettava muiden käsiin.

Aputyövoima on ollut satunnaista. Eläimiä on yhä vajaa viisisataa. Niitä tulee paljon lahjoituksina. Väinö toteaakin, että heillä on paljon ”avioerolapsia”, kun eroavat pariskunnat antavat lemmikkejään heille.

– Hankalimmat hoidokit ovat olleet kaksi viherriikinkukkoa, jotka eivät kesyyntyneet. Niitä ei voinut ruokkia värikkäissä vaatteissa eivätkä ne pitäneet katselijoista. Vaikka siirsimme ne syksyllä hyvissä ajoin sisätiloihin, ne sairastuivat ja kuolivat stressiperäiseen kokkidioosiin.

Tilaa on yritetty myydä jo useita vuosia, mutta Väinö ja Veijo ovat hyvin tarkkoja siitä, kuka heidän työtään pääsee jatkamaan. Ostajan pitää olla mieluinen ja luotettava. Sopivaa ostajaa ei ole vielä löytynyt. Entä kun se löytyy?

– Minut saa saman tien kärrätä hoitoon, toteaa Väinö ensimmäiseksi. Veijo sulkee häneltä korvansa.

– Olemme vuosikausia miettineet myyntiä. Sen jälkeen on tilaa kaikelle muulle. Kyläilykutsuja on kertynyt niin paljon, että kyläreissuja riittää loppuelämäksi. Talvet voisi viettää ulkomailla, Veijo suunnittelee.

Väinökin suostuu myöntämään, että on jo pitkään katsellut myynnissä olevien talojen ilmoituksia. Veijolle riittäisi rivitalo ja asuntoauto. Autolla olisi mukava ajella vaikkapa järven rantaan yöpymään.

– Ei missään tapauksessa rivitaloa! Haluaisin joskus soitella flyygeliä tai viulua, en halua pelätä, että naapurit häiriintyvät, ilmoittaa Väinö.

Väinöstä ja Veijosta huomaa, että takana on pitkä parisuhde. Yksi sen peruskivistä on selvästi huumori ja pieni naljailu – kuten usein toisensa täydellisesti tuntevilla pareilla. Tosin Veijoa ei paljon naurata. Työ on vaatinut veronsa. Veijolla todettiin 90-luvun loppupuolella lintupölykeuhko. Sen seurauksena keuhkorakkulat tukkeutuvat ja hengitys vaikeutuu.

– Se on harvinainen sairaus, jota hoidetaan kortisonilla. Jottei syntyisi luukatoa, minulle määrättiin luuston tukilääkettä. Sitä annettiin vahingossa liian kauan. Sen seurauksena taas nilkka vääntyi niin, että jalka piti polvesta asti amputoida. Luukadon torjunta kääntyi päälaelleen, manailee Veijo.

Hänelle laitettiin talvella jalkaan proteesi. Hän ei ole kuitenkaan vielä tottunut liikkumaan sen kanssa kunnolla.

– Voin tehdä ruokia ja kuljettaa ruokasankoa potkimalla sitä lattiaa pitkin. Kantaminen on kuitenkin vaikeata.

Veijo on alkuperäiseltä ammatiltaan puutarhuri. Hän kasvattaa vierailijoiden iloksi kasvihuoneessa satoja värikkäitä lajeja.

Monesti hän on miettinyt, ettei voi olla totta, että hän on yhtäkkiä yksijalkainen.

– Kipuja ei ole paljon, pahalta haamusäryltäkin olen välttynyt. Vain silloin kun tynkä rasittuu, tuntuu kuin jalkapohjaa tai varvasta särkisi.

Väinö kuuntelee apeana Veijon sairauskertomusta. Hän muistaa myös ajat, kun miehet tapasivat toisensa. Elämä hymyili.

– Tapasimme juhannuksena 1981. Olin nelikymppinen ja Veijo 23-vuotias poikanen. Hän oli pannut Kalle-lehteen seuranhakuilmoituksen. Asuin Oulussa ja Veijo Kiuruvedellä. Olin vastassa linja-autoasemalla ja kun näin hänet, olin heti myyty mies. Hän oli niin komea nuorukainen!

– Silloin sitä rakastui vain kuoreen, ei voinut tietää mitä sisällä oli!

Veijo koputtelee kävelykeppiään lattiaan, sillä voisi vaikka napauttaa kaveria.

– Me emme oikeastaan sovi yhteen ollenkaan. Olemme niin täysin erilaisia. Veijo on metsästäjä ja samoilija, minä enemmän taiteilija. Olen tehnyt elämäntyöni luokanopettajana Oulussa. Tein oppilaiden kanssa viisi oopperaa, rakastan klassista musiikkia, Veijo pitää euroviisuista ja muusta popista ja iskelmästä. Hän on myös savolainen – eli ei saa suoraa vastausta mihinkään, Väinö toteaa.

Isä kuoli sodassa, äiti sairastui syöpään

Ylivieskasta lähtöisin oleva Väinön lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. Yhdeksänlapsisen perheen isä oli kuollut sodassa.

– Äiti sairastui syöpään, kun olin kolmentoista. Olin päässyt oppikouluun Sotaorpojen työhuollon kustantamana. Menin kerran äitienpäivänä äidin luokse. Olin ostanut täytekakun ja kimpun sinisiä iriksiä. Äiti makasi mökissä ja sanoi: ”Luuletko sinä, että minua tuollaiset lahjat enää kiinnostavat.”

Väinö oli nuorena äärettömän arka.

– Olin niin köyhissä oloissa kasvanut. Vaikka olisi miten homeinen piirakka kaupassa myyty, en olisi uskaltanut mennä valittamaan. Jos matkustin vaikkapa linja-autossa, etsin aina paikan, missä ei tarvinnut puhua kenenkään kanssa. Häpesin myös seksuaalista suuntautumistani. Sitä piti siihen aikaan aina salailla. Koko opiskeluajan tunsin vierauden tunnetta muiden seurassa.

Veijo vietti lapsuutensa Kiuruvedellä maanviljelysperheessä. Kolmesta sisaruksesta vanhimpana hän koki lapsuutensa hyväksi ja turvalliseksi. Eläimistä hän piti pienestä pitäen, erityisesti kanoista.

– Istuin joskus aamusta iltaan kanahäkin vieressä katselemassa niitä. Ne olivat kaikki valkoisia, mutta opin erottamaan ne toisistaan ja annoin niille nimet.

"Älä vaan koskaan anna rehtorin tietää"

Veijo ja Väinö eivät ole koskaan julkisesti parisuhteestaan puhuneet, mutta jos siitä on kysytty, eivät he ole kieltäneetkään. Veijo yritti nuorena olla tyttöjen kanssa, mutta ei se oikein innostanut.

– Siinä vaiheessa, kun tyttö alkoi ehdotella äidin tapaamista, peräännyin. Asuin pari vuotta Ruotsissa, ja siellä olisi ollut mahdollisuus solmia suhteita vaikkapa kreikkalaisten miesten kanssa. En kuitenkaan osannut kieliä, joten siihen se jäi.

Väinön silmäterä, mustajoutsen Jaska ei ole nuorukainen sekään.Ikää saattaa olla jo lähes 30 vuotta. Jaska on viihtynyt Väinön kanssa jopa joulusaunassa. Vieressä Veijo.

Veijon metsästysporukoissa veisteltiin homovitsejä, ei kenenkään mieleen tullut, että porukassa saattoi olla joku sellainen. Myöskin armeijassa hänen seksuaalinen suuntautumisensa pysyi piilossa.

Väinöllä ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa homoudestaan ulkopuolisten taholta. Veijo sanoo tosin, että kun paikallislehti teki Väinöstä 60-vuotishaastattelun, missä hän kertoi asiasta, niin muutamat tutut ottivat etäisyyttä.

– Ja kun Tyrnävällä muutimme yhteen, tuttava sanoi, että älä vaan koskaan anna rehtorin tietää, Väinö muistelee.

Väinö vapautui monista estoistaan päästyään vuodeksi Israeliin. Hän oli ollut mukana uskonsuuntien toiminnassa, lestadiolaisista körttiläisiin.

Nelikymppisenä hän oli mormonikirkon lähetystyössä Suomessa musiikinjohtajana. Eräs vanhempi nainen ihastui joko Väinöön tai hänen musiikintaitoihinsa ja lupasi kustantaa vuoden musiikkiopinnot Israelissa.

– Opin siellä heprean kielen ja tutustuin moniin musiikkioppilaitoksiin. Se oli opettavainen ja monipuolinen reissu.

Palaamme vielä miesten suhteeseen. Väinön mukaan rakkauden ripettä on riittänyt, ja välillä se on saattanut jopa uudistua. Ette ole ajatelleet mennä naimisiin, vaikka siihen olisi nykyisin mahdollisuus?

– Tuon kanssa? En todellakaan, minähän vihaan homoja, ilmoittaa Väinö.

Miesten nauru sekoittuu ulkoa kuuluviin aasin kiljahduksiin. Veijon mukaan uusi aasi on kova kiljumaan.

Väinö Latvakoski

  • Syntyi: 14.5.1942

  • Ylivieskassa.

  • Asuu: Limingassa.

  • Työ: yrittäjä, entinen kansakoulunopettaja.

  • Perhesuhteet: naimaton.

Veijo Vartiainen

  • Syntyi: 2.7.1959 Kiuruvedellä.

  • Asuu: Limingassa.

  • Työ: yrittäjä, puutarhuri.

  • Perhesuhteet: naimaton.

2 kommenttia