Image

Veera Luoma-ahon kolumni: Neuvoni ystävälle

Julistukset eivät aina ole parhaita neuvoja, kirjoittaa Veera Luoma-aho.
Kuvat Antti Vettenranta

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Kulunut sitaatti on Minna Canthin kirjeestä Kaarlo Brofeldtille, ja nykyään sitä käytetään päivityksenä sosiaalisessa mediassa, jos on sössinyt asiansa. Kun ihminen käy kriisinsä keskellä kierroksilla ja lainaa Canthia, mielessä käy, että nukkuvan, puolikuolleen elämän tavoittelu voisi itse asiassa olla juuri nyt ihan hyväkin ajatus.

Ei kai jokaisen julistuksen tarvitse olla yleistettävällä tavalla totta, jos se on totta juuri siinä hetkessä jollekin.

Kun tuttavani tunnusti, että hänestä sitaatti on hieman omahyväinen, ymmärsin hyvin, mitä hän tarkoitti. Lause kuulostaa siltä, että sen sanoja tekee välttämättömyydestä hyveen ja tahtoo samalla nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Lempeämpi tulkinta on, että sitaatti toimii lohduttajana, satuttavien aikojen voimalauseena. Ei kai jokaisen julistuksen tarvitse olla yleistettävällä tavalla totta, jos se on totta juuri siinä hetkessä jollekin.

Nuorena rakastin Canthin lauseen kaltaisia julistuksia. Nykyään tunnen itseni sellaisia kuullessani epävarmaksi. Ideologiset julistukset sopivat huoneentauluiksi, mutta en aina käyttäisi niitä neuvoessani ystävää. On kirkasta teoriaa, mutta yksilötason toimintaohjeita määrittävät todellisuuden reunaehdot.

Eräs kaverini kertoi nuorena vastustaneensa periaatteellisesti ajatusta vaikeasti tavoiteltavan leikkimisestä heterosuhteen alussa. Hänestä se teki naisesta jahdattavan saaliin, jonka piti teeskennellä puritaanista seksuaali­moraalia ja samalla herättää miehessä metsästäjän vaisto. Nykyään hänen mielipiteensä on joustavampi, mutta ei kahden pennin evoluutio­psykogian takia vaan koska hän on nähnyt eri suhteiden elinkaaria. Yleensä kestävimpiä ovat suhteet, joita molemmat ovat alusta lähtien halunneet paljon. Kun ennen kaverini piti rohkeana aloitteen tekemistä sukupuoli- ja seksuaalinormeista piittaamatta, nyt hän ajattelee, että vaatii hyvällä tavalla pokkaa testata, kuinka paljon toinen oikein suhdetta haluaa.

Nyökyttelin ajatukselle pontevasti. Pidänkö näin yllä vanhentunutta naiskuvaa? En, koska pidän toimintatapaa järkevänä sukupuolesta riippumatta. Teenkö ihmissuhteista tällä tavoin peliä? En mielestäni, mutta jonkinlaisten tiedostamattomien sääntöjen mukaan suhteita kuitenkin solmitaan. Kumman neuvon antaisin itse ystävälle? Lopulta sen, jonka uskon tekevän hänet onnelliseksi.

Huomasin jälleen teorian ja yksilötason neuvojen törmäyksen, kun keskustelin toisen kaverini kanssa ylioptimistisesta työelämäpuheesta. Kommentoin, että tsemppipuheesta voi olla iloa yksilölle: jos uskoo, että omasta koulutuksesta on vaikka mihin ja näkee sen hyödyn työnantajalle, työnantajakin uskoo siihen herkemmin. Kaverini mielestä tämä ajatus kuulosti kamalalta, minusta todellisuudelta.

Joka tapauksessa haluaisin kaverieni ja opiskelutovereitteni mieluummin huokuvan katteetontakin itseluottamusta kuin päättelevän, ettei heidän osaamisestaan ole mihinkään.

Poliittisesti ajattelen, että kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia, vaan saadut sosioekonomiset lähtökohdat määrävät aika pitkälle menestymisen elämässä. Ystävälleni sanon: kaikki on mahdollista, pystyt mihin tahansa, sinua ei määrää mikään.

Sheryl Sandbergin moderni klassikko Lean in kannustaa naisia etenemään urallaan. Kirjasta on esitetty vuosien aikana monia feministisiä tulkintoja, osa niistä selvästi kirjaa lukematta. Sandberg kun on itse kyllä feministiset teoriansa sisäistänyt. Hän menee kärsivällisesti luku kerrallaan läpi naisia syrjiviä rakenteita ja perustelee huolellisesti näkökulmavalintansa. Ihanteellisessa maailmassa naiset eivät kohtaisi työelämässä misogyniaa eikä heidän tarvitsisi miettiä, miten saada miehet kiinni uralla, mutta Sandberg kirjoittaa siitä työelämästä, jossa naiset luovivat tänään. Luulen, että kyse on siitä, että moni kriitikko suhtautuu kirjaan kuin manifestina. Minusta taas Sandberg on kirjoittanut sen ystävälle.

Manifesteissa on kyse utopioista ja maailman muuttamisesta. Ystävää on kuitenkin neuvottava tässä ja nyt. Ehkä julistuksille ja yksilötason neuvoille on omat hetkensä. Kaverini sanoi, että häntä ärsyttää, jos hän pyytää neuvoa mutta saa neuvon sijaan vastaukseksi neuvojan asenteen. Jos itse haluan neuvon ystävältäni, minäkin haluan kuulla, mitä hän ihan oikeasti ajattelee, enkä oikeaoppista ideologiaa. Jos taas tiedän jo syvällä sisimmässäni, että olen valmis toimimaan vastoin maailmaa ja sen normeja, en tahdo kuulla realistisia varoitteluja enkä kokemuksen ääntä, vaan aatesisaren rohkaisupuheen.

Silloin varmaan toivon, että ystävä sanoo minulle, että kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Julkaistu: 12.3.2020
Kommentoi »