Väyrynen on ollut näkyvä vaikuttaja suomalaisessa politiikassa viidellä vuosikymmenellä. Ministerinä hän on istunut miltei 6 000 vuorokautta. Viime eduskuntavaaleissa hän valitsi vaalipiirin väärin ja jäi ilman kansanedustajapaikkaa. Sen sijaan hän ryhtyi monen keskustalaisen kauhuksi presidenttiehdokkaaksi. Mielipidemittaukset lupaavat yhden prosentin kannatusta.

Presidenttiä hänestä tehtiin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla. Vuonna 1986 Nokian silloisen johtajan Kari Kairamon kabinetissa porvaripuolueet sopivat, että silloin keskustaa johtaneesta Väyrysestä tulee ensin porvarihallituksen pääministeri ja sen jälkeen Mauno Koiviston haastaja vuoden 1988 presidentinvaaleissa vuorineuvosten tuella.

Presidentti Koivisto kuitenkin kampitti Väyrysen ja kumppanit ja nosti pääministeriksi luottomiehensä Harri Holkerin, joka ensi lauantaina siunataan valtiollisin kunnianosoituksin. Presidentinvaaleissa Koivisto sai lähes puolet äänistä. Väyrynen voitti niukasti Holkerin.

Nyt Väyrysen ehdokkuus korostaa keskustan tämänhetkisiä ongelmia. Puolue tarvitsisi vahvan ja aikaan sopivan ehdokkaan sekä vaalituloksen, joka kääntäisi puolueen kannatusluvut uudelleen nousuun. Siksi ehdokkaalla on nyt suuri merkitys, vaikka hän ei voitosta kilpailisikaan. Tässä mielessä aika on ajanut Väyrysen ohi.

Keskustan puoluekokouspäätös vaatii vaaleihin oman ehdokkaan, ja keskustassa mennään sen mukaan. Lähtö esimerkiksi Niinistön taakse ei ole mahdollista ensimmäisellä kierroksella.

Hyvälle naisehdokkaalle olisi nyt paljon tilaa. Tätä varmasti miettii Anneli Jäätteenmäki, joka vaaleihin mukaan tullessaan sähköistäisi ainakin Paavo Lipposen.

Jos Paavo Väyryselle ei pian löydy kilpailijoita, on puheenjohtaja Mari Kiviniemen vaikea kieltäytyä. Puheenjohtajan velvollisuus on lähteä ehdokkaaksi, vaikka takana onkin vaalitappio ja muistissa edellisen puheenjohtajan huono menestys presidentinvaaleissa.