Vauvana adoptoitu Anna Inginmaa ei ehtinyt tavata biologista äitiään: ”Pelkäsin, että loukkaisin vanhempiani”

En tule koskaan näkemään biologisen äitini kasvoja. En tule koskaan tietämään, kuka biologinen isäni on.

Ne olivat jazzlaulaja Anna Inginmaan ensimmäisiä ajatuksia, kun hän kuuli biologisen äitinsä kuolleen.

Vuoden 2023 alussa Inginmaa oli soittanut palvelukotiin, jossa oli kuullut synnyttäjänsä asuvan. Hän oli kertonut palvelukodin työntekijälle, että tahtoisi viimein tavata biologisen äitinsä.

– Työntekijä meni vaikean kuuloiseksi. Sitten hän kertoi, että tämä oli menehtynyt edellisenä syksynä, Inginmaa kertoo helsinkiläiskahvilassa.

Otan osaa. Niin Inginmaa muistaa palvelukodin työntekijän puhelimessa sanoneen. Tämä ei kertonut biologisen äidin kuolinsyytä.

Inginmaa oli hämmentynyt. Hän oli menettänyt ihmisen, jota ei ollut koskaan tuntenut.

Bioäidin kuolema oli myös vienyt mahdollisuuden saada tietää, kuka Annan biologinen isä oli.

– Jonkin aikaa syyttelin itseäni siitä, etten ottanut yhteyttä aiemmin.

Alkujärkytyksen jälkeen Inginmaa ajatteli kuitenkin, että hänellä oli varmasti ollut siihen alitajuiset syynsä.

– Minulla oli asiat niin hyvin, että varmaan pelkäsin, että biologisiin vanhempiin tutustuminen loukkaisi adoptiovanhempiani, repisi jotain rikki.

Nyt matkalla kotiin ilman osoitetta, matkalla ilman sua / Oon eksynyt ja vapaa, Inginmaa laulaa sanoittamassaan kappaleessa Aamuyön valo.

Se on yksi Inginmaa/Hypnomenin Maailma katoaa -albumin kappaleista.

Kun Inginmaa vuosi sitten soitti käänteentekevän puhelun palvelukotiin ja sai kuulla biologisen äitinsä kuolleen, hän oli juuri matkalla treenikämpälle harjoittelemaan uutta kappalettaan.

Hän oli sanoittanut sen alitajuisia tunnelmiaan kuulostellen.

Kun hän tuona päivänä alkoi laulaa kappaletta, hän hätkähti tajutessaan, millaisia merkityksiä sanoitus sai.

– Taustastani johtuva juurettomuuden ja irrallisuuden tunne on muokannut minua taiteilijana erittäin paljon.

Inginmaa syntyi keskosena, ja sairaalasta hänet vietiin lastenkotiin. Tiedossa ei ole, miksi hän sinne päätyi ja millainen hänen synnyttäjänsä elämäntilanne oli.

Kolmekuukautisena Inginmaa adoptoitiin perheeseen, jossa oli entuudestaan kaksi sijoitettua sisarusta. Myöhemmin perheeseen adoptoitiin myös kolmiviikkoinen vauva.

– En tykkää puhua adoptiovanhemmista, puhun mieluummin ihan vain vanhemmista.

Inginmaa muistaa, että ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa kerrottiin erilaisista perhemuodoista.

– Illalla kotona kysyin äidiltä, miten minä synnyin, synnytitkö sinä minut. Äiti häkeltyi ja vastasi, että synnytin.

Seuraavana päivänä mökkireissulla äiti ja isä kuitenkin avasivat avoimemman keskustelun.

– He kertoivat hyvin hienotunteisesti, että ovat adoptoineet minut ja pikkusiskoni mutta rakastavat meitä ihan yhtä paljon kuin rakastaisivat biologisia lapsiaan.

Inginmaa kertoo olleensa tuolloin tunteellisempi lapsi kuin pikku­siskonsa.

– Muistan purskahtaneeni itkuun ja hokeeni, että mä rakastan teitä, mä rakastan teitä. En muista, mitä itkin, muistan vain että itkin paljon. Pikkusiskoni taas totesi vain jotain tyyliin ”okei, koska saamme pannukakkuja”.

Inginmaa kertoo tietävänsä, että nykyään ajatellaan, että lasten on hyvä saada tietää adoptiotaustastaan pienestä pitäen.

– Minä kuitenkin ajattelen, että on hyvä, että kuulin siitä vasta kun osasin asiasta itse kysyä. Kaikki tapahtui luonnollisesti. Olin ehtinyt kasvattaa vanhempiini erittäin lujan siteen. Tuon keskustelun jälkeen ajattelin, että he ovat ”henkisesti biologisia” vanhempiani.

Koulumaailmassa Inginmaan taustasta ei herännyt kysymyksiä, koska hänet oli adoptoitu kotimaasta eikä hän ulkonäöltään poikennut valtaväestöstä.

– Kadehdin joskus kavereitani, jotka pystyivät näkemään, miltä heidän biologiset vanhempansa näyttivät.

Parikymppisenä Inginmaa pohti kovasti sitä, millaisten pilarien varaan omaa identiteettiä voisi rakentaa. Biologiset juuret alkoivat kiinnostaa, ja hän päätti ottaa selvää niistä.

Adoptiopapereissa luki biologisen äidin muttei isän nimeä. Inginmaa sai ihmetyksekseen yhteyden sosiaalivirastossa työskentelevään naiseen, joka oli aikoinaan hoitanut hänen adoptionsa.

Tämä sai selville, että Inginmaan biologinen äiti asuu palvelutalossa.

– Hän soitti ja kertoi puhuneensa äitini kanssa. Äitini kuulemma oli iloinen kuullessaan, että voin hyvin, ja toivoi elämääni jatkossakin kaikkea hyvää. Olin aivan hölmistynyt puhelusta. Sosiaalityöntekijä ei kertonut suoraan, että äitini ei tahtonut tavata, sain sen selville vasta myöhemmin. Ymmärsin kuitenkin, että yhteydenpito päättyi siihen.

Myöhemmin Inginmaa on kuullut, että adoptioon annetun lapsen yhteydenotto on usein shokki biologisille vanhemmille. Hän kertoo toivovansa, että sosiaalityöntekijöitä koulutetaan nykyään hoitamaan tällaiset tilanteet paremmin. Hän itse olisi arvostanut suoraa puhetta ja kokee, että se olisi auttanut häntä prosessoimaan asiaa.

– Oli kuitenkin hyvä, että sosiaalityöntekijä kertoi, että biologisella äidilläni oli taiteellisia taipumuksia, hän oli aiemmin muun muassa valokuvannut. Bioäidin isänisä oli myös ollut kuuluisa kuvanveistäjä. Ymmärsin silloin, että taiteelliset taipumukseni liittyvät osittain geeniperimääni. Se auttoi taiteilijaidentiteetin rakentamisessa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Inginmaa päätti yrittää ottaa biologiseen äitiinsä yhteyttä toisen kerran.

– Sillä kerralla palvelukodin työntekijä kertoi, että nyt bioäitini haluaisi tavata. Työntekijä sanoi, että tämä arvostaisi, jos kirjoittaisin tälle kirjeen käsin ja piirtäisin siihen jotain.

Se tuntui Inginmaasta väärältä. Miksi biologisella äidillä oli varaa esittää Inginmaalle toiveita, vaikka tämän toiveet eivät olleet häntä kiinnostaneet?

– Menin jotenkin lukkoon ja vedin liinat kiinni. Tunsin, etten pystykään tapaamaan bioäitiäni. Samoihin aikoihin isäni sairastui ALS-tautiin ja halusin keskittyä hänen tukemiseensa.

Lähes vuosikymmenen ajan elämä vei niin, ettei biologisten juurten miettiminen tuntunut Inginmaasta ajankohtaiselta. Isä sairasti vuoden ennen kuin kuoli, ja Inginmaa vietti paljon aikaa hänen kanssaan, myös saattohoitokodissa. Inginmaa myös rakensi määrätietoisesti laulajan uraa.

Kun hän sitten viimein tunsi olevansa valmis biologisen äidin tapaamiseen, se ei ollutkaan enää mahdollista.

Viime vuoden aikana Inginmaa on oppinut ajattelemaan, että ehkä sillä, että hänen alkunsa jäi hänelle mysteeriksi, oli jokin tarkoitus.

– Juurettomuuden ja irrallisuuden kokemukset ovat olleet taiteilijuuteni kannalta hedelmällisiä. Taiteilijalle voi olla hyväksi se, ettei samastu liikaa sosiaalisiin, taustan kautta määrittyviin rooleihin. Ihminen voi myös välttää itsensä kohtaamisen sillä, että määrittelee itsensä taustansa kautta.

Inginmaa kyseenalaistaa ajatuksen, että vasta kun ihminen tietää, mistä hän tulee, hän tietää, kuka on.

– Se on painostava ajatus. Kaikkea ei tarvitse tietää. Kaikissa on monia tasoja, ja niihin voi tutustua tietämättä tarkkaan mistä ne juontuvat.

Inginmaa ajattelee myös, että emo- tionaaliset ja henkiset juuret voivat olla biologisia tärkeämmät. Nimenomaan ne olivat hänellä kasvaneet vahvoiksi rakastavassa kasvuympäristössä.

– Pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun sain kasvaa niin ihanassa ja rakastavassa perheessä. Omat vanhempani ovat nähneet minut sellaisena kuin olen, ja olen kasvanut vahvaksi.

Tulevaan Inginmaa suhtautuu luottavaisesti. Ammatillisesti hänellä menee hyvin, keikkoja ja kiertueita on luvassa kuluvan vuoden loppuun asti. Se on harvinainen tilanne artistille, joka tekee musiikkiaan valtavirran trendeistä ja tuulista piittaamatta.

– Tunnen, että olen juuri siellä missä pitääkin ja menossa oikeaan suuntaan. Kertomalla tarinani haluan antaa positiivisen mallin niille, jotka ovat ahdistuneita adoptiotaustastaan ja juurettomuudestaan. Tärkeintä ei ole menneisyys vaan se, että luo itselleen oman- näköisen polun ja elämän.