Vastuullinen matkailija: Pelkäätkö sinäkin tappajahaita vesissä, joissa ei ole haita?

Kerran Väli-Amerikan halki reissatessani pidin muutaman päivän tauon Hondurasissa. Lekottelin eksoottisessa bambubungalowissa Karibianmeren rannalla. Heräsin aamuisin varhain ja kävin uimassa ennen kuin muita oli jalkeilla. Oli rentouttavaa kellua yksin turkoosin meren laineilla auringon noustessa.

Sitten eräänä päivänä hondurasilaisperheen tytär astui vedessä merisiilin päälle ja sai jalkaansa ilkeän näköisen tulehduksen. Vasta silloin tulin ajatelleeksi meressä väijyviä vaaroja.

Kuvittelin rauskun mollottavan pohjassa ja pistävän minua, vaikken ollut varma, onko Karibianmeressä rauskuja. Haiden ainakin muistin elävän siellä. Olinkin näkevinäni selkäevän kohoavan aaltojen keskeltä kuin Tappajahai-elokuvassa. En enää sen jälkeen mennyt omin päin aamu-uinnille.

Suurimmaksi osaksi kyse oli silkasta mielikuvituksesta. Haihyökkäykset ovat erittäin harvinaisia. Vuosittain maailmassa tapahtuu vain noin 50 ihmisen konfliktia hain kanssa, ja keskimäärin alle viisi niistä johtaa kuolemaan. Arvelen, että rauskujen aiheuttamat kuolemantapaukset ovat vielä harvinaisempia.

Suomessa en ole koskaan samalla lailla huolissani luonnossa kulkiessani. Taannoin tapasin Lapissa aasialaisen pariskunnan. He olivat innoissaan Suomesta mutta eivät rohjenneet lähteä patikoimaan kansallispuistoon, koska olivat kuulleet, että siellä elää karhuja.

Kerroin heille, että karhuja kohtaa ani harvoin, eivätkä ne hyökkää ihmisten kimppuun vaan pötkivät pakoon. Pariskunta ei kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut.

Kun jälkikäteen hymähtelin hyväntahtoisesti aasialaisten karhupelolle, käsitin toimineeni itse aivan samoin Hondurasissa. Mielikuvitukseni laukkasi siellä villinä, koska olin erilaisessa maassa kaukana kotoa.

Juuri ne samat syyt, jotka lietsovat ihmisen kuvittelemaan kaikenlaisia uhkia, ovat matkustamisen lumon takana. Meitä kiinnostavat toiset maat ja kaukaiset kohteet, koska ne herättävät sekä outouden tunnetta että uteliaisuutta. Tarve niihin on kullekin reissaajalle yksilöllinen: jotkut kaipaavat paljon vierauden kokemusta, toisille riittää eri kieli ja valuutta.

Jo niin sanottuja Grand Tour -kiertomatkoja 1600–1800-luvuilla tehneet englantilaiset pohtivat vaaran merkitystä matkakokemukselle. Ajan filosofiassa puhuttiin ”subliimista” eli ylevästä, joka tarkoitti pelosta alkunsa saavaa mutta nautinnolliseksi muuttuvaa tuntemusta.

Grand Tour -matkat kulkivat Alppien yli, ja siellä moni koki jyrkillä vuoristoteillä kauhunsekaisia hetkiä. Huikaisevat maisemat kuitenkin jalostivat kauhun yleväksi tunteeksi. Sen uskottiin olevan tavallista kauneuskokemusta suurempi ja jopa lähentävän ihmistä Jumalaan.

Edelleen meillä reissaajilla on tapana liioitella kohteiden vaaroja kokeaksemme enemmän. Mitä vieraampi paikka, sitä suurempaa liioittelu on. Lisäksi populaarikulttuurin mielikuvat vaikuttavat siihen, kuinka koemme etäiset paikat, kuten Australian tai Afrikan.

Siksi saattaa joskus olla vaikea tietää, mikä ulkomailla on oikeasti vaarallista ja mikä ei. Voidakseen kunnioittaa kohdemaan luontoa ja paikallista elämää – ja totta kai myös säilyäkseen hengissä – olisi matkan vaaroihin suhtauduttava realistisesti, otettava niistä selvää. Sen ei tarvitse silti tarkoittaa ylevyyden kokemuksen häviämistä.

Kävin Väli-Amerikassa myös Guatemalassa tulivuoren huipulla. Retki oli erittäin hyvin järjestetty. Vuoren laella oli jopa pieni kioski, jossa myytiin virvokkeita ja matkamuistoja.

Järkeni sanoi, ettei turisteja vietäisi vuorelle eikä siellä pidettäisi kioskia, jos olisimme välittömässä hengenvaarassa. Mutta nähdessäni savua kihoavan mustan maan ja ammottavan kraatterin, en voinut olla kokematta puistattavaa ylevyyttä luonnon suuruuden edessä.

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen pohtii Mondo-lehden kolumneissaan, miten matkustaa kestävästi ilosta ja elämyksistä tinkimättä.