Vastuullinen matkailija: onko oikein antaa tippiä vai ei?

Vuosia sitten Berliinissä asuessani suomalainen tuttava vieraili luonani, ja kävimme syömässä vähän hienommin. Kun tarjoilija toi laskun, aloimme kaivella käteistä.

Oma osuuteni jäi pari euroa alle kahdenkympin, joten laitoin pöydälle 20 euron setelin. Tuttavani halusi päästä eroon pikkurahoistaan, kuten matkalla usein tehdään, ja hän laski, saisiko osuutensa maksettua niillä. Hän riemastui, kun raha riitti tismalleen.

Tilanne muuttui kuitenkin kiusalliseksi, kun tarjoilija joutui huomauttamaan, että Saksassa yli 10 prosentin juomaraha on normi.

Tippaaminen ei ole aina helppoa, vaikka asiasta olisi pohjatietoakin. Joskus päätyy tahtomattaankin rikkomaan etikettiä tai jopa toimimaan vastuuttomasti.

Monissa Länsi-Euroopan maissa 10–15 prosentin tippi on tavallinen. Se kuitenkin koskee lähinnä ravintoloita, eikä niistäkään katukeittiöitä. Nyrkkisääntö on, että jos tarjoilija tuo ruuan pöytään, ravintolassa tipataan.

Yhdysvalloissa asiat muuttuvat mutkikkaammiksi. Siellä tipin osuus on suurempi, noin 20 prosenttia. Hollywood-elokuvissa baaritiskille jätetään seteli myös drinkin kumoamisen jälkeen.

Onko siis juomistakin tipattava? Tavallisesti kyllä. Vain ketjukahvilat, joissa ei ole pöytiintarjoilua, eivät oleta tippiä.

Taksikuskien ja oppaiden tippaaminen on reissaajille tuttua. Yhdysvalloissa on kuitenkin totuttu jättämään ylimääräistä sellaisissakin paikoissa, joissa suomalaisille tai edes muille eurooppalaisille se ei tulisi mieleenkään, kuten kampaamoissa.

Usein kuulee sanottavan, että Yhdysvalloissa tarjoilijat saavat palkkansa tipeistä. Tämä ei pidä paikkaansa: he saavat myös palkkaa.

Tippiansioiden noustessa 1900-luvun jälkipuolella maassa joka tapauksessa säädettiin laki, jonka mukaan tietyillä asiakaspalvelualoilla työntekijöille voidaan maksaa minimipalkkaa vähemmän, koska he saavat tippejä.

Liian pienen tipin yksi ongelma on, että se saattaa saada työntekijän miettimään, missä hän toimi väärin, vaikka hän olisi hoitanut kaiken hyvin. Monissa paikoissa vaikkapa tarjoilijat ovat nuoria tai siirtolaisia, mikä tekee heistä työmarkkinoilla haavoittuvaisia.

Sellaisissa maissa, joissa palvelualojen työntekijöiden elanto riippuu osaksi juomarahoista, tippaaminen on osa vastuullisen matkailijan toimintaa.

Toisaalta liian höveli tippaus ei ole hyväksi. Se voi nostaa hintatasoa paikallisten ulottumattomiin ja lisätä petoksia. Voi olla vastuullista jättää tippi antamatta tai ainakin pitää se maltillisena, jotta ei osaltaan ole muuttamassa seudun totuttuja käytäntöjä.

Viime aikoina tippaamista on hankaloittanut käteisen käytön vähentyminen. Tarjoilijan pöytään tuoma korttipääte kysyy nykyisin, jätetäänkö tippiä, mutta se ei aina helpota asiaa. Päätteestä ei selviä, mihin tippi menee, työntekijälle vai ravintolalle.

Reissuilla kannattaakin pitää aina vähän käteistä mukana ja vilkaista, onko ravintolan tiskillä rasiaa tai kuppia, johon tipin voisi laittaa. Siitä rahan pitäisi mennä varmasti työntekijöille.

Väärinkäsityksiltä ei voi kuitenkaan koskaan täydellisesti välttyä. Aterioimme vaimoni kanssa kerran meksikolaisessa ravintolassa Kalifornian Oaklandissa, mutta maksettuamme laskun emme millään keksineet, kuinka tippi tuossa paikassa annettiin.

Tarjoilija alkoi näyttää närkästyneeltä, sitten jo vihaiselta. Lopulta meidän oli pakko kysyä asiaa. Selvisi, että laskuun saattoi kynällä merkitä haluamansa summan, joka veloitettiin jälkikäteen luottokortilta. Raksitimme 25 prosenttia ja poistuimme helpottuneina.

Vastuullinen matkailija tutustuu ennalta kohdemaan tippikulttuuriin. Kun siihen pääsee sisään, voi suomalainenkin ehkä tuntea antamastaan tipistä helpotuksen ohella iloa.

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen pohtii Mondo-lehden kolumneissaan, miten matkustaa kestävästi ilosta ja elämyksistä tinkimättä.