Vuoden pimeimpään aikaan silmiin osui kirjoitus maaliskuulta. Aluksi kuvittelin sen olevan irrotettu iltapäivälehtien kommenttipalstoilta. Se täyttää helposti monet vihapuheen tunnusmerkit. Kyseisessä kolumnissa on seuraava asetelma. Vammaista henkilöä katsotaan uimahallissa ulkopuolelta. Häntä kutsutaan ”hämähäkkimäiseksi olennoksi”, joka on ”vangittu ruumiiseensa” tai toista vammaista lasta ”pelkäksi nyytiksi”. Mitä pidemmälle luen, sitä enemmän hämmästyn. Miten näin pieneen tilaan onkaan saatu mahtumaan näin paljon loukkaavia termejä? Olisiko kyse parodiasta?
Valitettavasti kyse ei ollut parodiasta tai edes nettipalstojen öyhötyksestä. Teksti on näyttelijä Kari Väänäsen ilmeisen tosissaan kirjoitettu tuotos, jonka Apu-lehti on julkaissut ilmeisesti ihan tosi tarkoituksella. En halua lainata kirjoitusta tässä vastineessa yhtään enempää kuin on tarpeen. Riittänee kun sanon, että se selvästi rikkoo esimerkiksi journalistin ohjetta 26: Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava. Etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai näihin verrattavaa ominaisuutta ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti.
Valitettavasti Julkisen sanan neuvosto ei ota käsittelyyn kirjoitusta, josta on jo kulunut jonkin verran aikaa, vaikka tapaus olisi miten selkeä tahansa. On siis toimittava muuten. Kenties vastattava Väänäselle? Todellisuudessa, jossa tällaisia kolumneja julkaistaan, se tuntuu pään hakkaamiselta seinään. Yritän silti.
Kuten somessa kirjoituksen jaettuani totesin, Väänäsellä on varmasti sydän paikallaan. Väänäsen kirjoituksen perimmäinen tarkoitus oli olla empaattinen ja puhua siitä, miten hyvin hänen asiansa ovat. Hyvät aikeet eivät kuitenkaan oikeuta mitä tahansa. Väänäselle, hänen kirjoituksestaan pitäneille henkilöille ja Avulle rautalangasta: Vammaiset ihmiset eivät ole olemassa, jotta te tuntisitte olonne hyväksi. Omien ennakkoluulojensa levittely lehtien palstoilla ei ole empatiaa vaan vallankäyttöä. Vähintään se on luokatonta toimitustyötä.
Muista ihmisryhmistä ei ole lupa kirjoittaa objekteina kuten vammaisista. Minä harrastan uintia. Olen liikuntavammainen nainen. Kuvitellaanpa, että kirjoittaisin kolumnin Väänäsen kohtaamisesta uimahallissa. Kuvailisin siinä hänen keski-ikäisen miehen kehoaan ja olemustaan. Jutun ideana olisi, kuinka onnekas olenkaan, etten ole hänen kaltaisensa ”olento”. Kukaan ei julkaisisi moista. Ainakin toivon niin.
Vammaispoliittisen tekstiili- ja käsitetaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen oheisessa videossa vaikeasti vammainen taiteilija Tuuli ”Helkky” Helle (1933–2018) kertoo elämästään. Hän kuvailee sitä, miten täyttä elämää sai viettää nuorena ihmisenä ja varsinkin myöhemmin itsenäistyttyään.
Helle oli hieno ihminen, aktivisti ja tekijä. Juuri sellainen henkilö, jota tämän maailman kari väänäset ja apulehdet eivät ilmeisesti näe edes ihmisenä vaan säälivät ymmärtämättä muusta, ainoastaan vamman takia. Helle ei alistunut tai ollut hiljaa säälin edessä. Niin emme ole mekään. Maailmassa, jossa vammaisista tehdään jatkuvasti objekteja, on tärkeä uskaltaa ottaa subjektiivinen ääni käyttöönsä.
Terveisin
Sanni Purhonen, runoilija, vammaisaktivisti
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen, taiteilija, vammaisaktivisti
