”Ennen äitini oli piikittelevä ja ilkeä” – Vasta muistisairaus lähensi Johannan ja äidin riitaisat välit
Johannan, 42, ja hänen äitinsä välit olivat pitkään etäiset ja riitaisat. Kun äiti sairastui Alzheimerin tautiin, hän alkoi kaivata tyttäreltään huomiota ja hoivaa.
”Luulin pitkään, ettei äitini välittänyt minusta tai juuri edes pitänyt minusta. Vasta aivan viime aikoina olen alkanut epäillä omia ajatuksiani.
Rakkaudesta hän ei puhu vieläkään, mutta sanoo välittävänsä. Erään kerran olin lähdössä hänen luotaan, ja yhtäkkiä hän ryhtyi huolehtimaan, miten pärjäisin pimeässä ja löytäisinkö bussipysäkille. Pian hän pyysi minua jäämään viereensä nukkumaan.
Mitä jos hän ei vain aiemmin osannut näyttää tunteitaan sanoin tai teoin?
”Tiesin jo varhain, että voisin paremmin ilman vanhempiani.”
En muista, että äiti olisi lapsuudessani koskaan ottanut minua syliin. Edes halannut. Välillämme ei ollut minkäänlaista hellyyttä. Olin silti äitiin kiintynyt. Vaivihkaa hivuttauduin usein istumaan sohvalle tai lattialle hänen lähelleen.
Isäni kanssa minulla oli lämpöisempi suhde. Hän oli kiltti ja lempeä, hänen lähellään oli helppo olla. Äiti oli ankara ja huusi, jos häntä ei toteltu.
On minulla silti äidistä hyviäkin muistoja hetkistä, jolloin pelasin vanhempieni ja kahden sisarukseni kanssa yhdessä lautapelejä, tammea, halmaa ja myllyä. Yhteiset lomareissut kylpylöihin, Puuhamaahan ja Linnanmäelle olivat tärkeitä. Pääsimme kerran yhdessä Ruotsin-risteilyllekin.
Koulutehtävissä pyysin aina apua äidiltä, koska hän oli viisas ja korkeasti koulutettu. Vanhempani kävivät töissä ja huolehtivat perusasioista, siitä että meillä oli katto päämme päällä ja jääkaapissa ruokaa – jota ei aina kuitenkaan valmistettu.
Heidän huolenpidossaan oli paljon puutteita. Tiesin jo varhain, että voisin paremmin ilman vanhempiani.
”Minun oli päästävä pois. Muutin omilleni 16-vuotiaana.”
Muistoissani äiti makaa sängyssä ja lukee kirjaa. Kotiaskareet ovat tekemättä. Kotimme on toistuvasti viikkokausia siivoamatta.
Minun piti huolehtia monista arkisista kotitöistä itse jo alakoululaisena. Lukemattomia kertoja jouduin kaivamaan pyykkikopasta likaiset sukat ja pukemaan ne uudelleen, jos en ollut muistanut itse käynnistää pyykinpesukonetta.
Kävin peruskouluani pahimpaan lama-aikaan 90-luvun alussa. Naapurissani asui ystäväni, jonka yksinhuoltajaisä oli jäänyt työttömäksi ja alkoholisoitunut. Yhdessä opettelimme lämmittämään eineksiä ja laittamaan ruokaa: lihapullia ja perunamuusia, uuniomenoita vaniljakastikkeella.
Minulla on pölyallergia. Oli hyvin hankalaa hengittää kodissa, jossa ei siivottu. Lopulta hain erityislukioon toiselle paikkakunnalle. Minun oli päästävä pois. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Vanhempani maksoivat vuokrani. He lupasivat laittaa minulle kuukausittain ruokarahaa, mutta usein äiti unohti sen. Totuin elämään makaronilla ja hernemaissipaprika-pakasteilla. Puutteellisen ruokavalion vuoksi kärsin anemiasta koko lukioajan.
”Äitini oli vakavasti masentunut.”
Välimme pysyivät etäisinä aikuistuttuani. Koin hyvin vahvasti, ettei äiti ollut huolehtinut minusta kuten hänen olisi pitänyt. Niin ei tosin tehnyt isäkään, mutta hän sentään osoitti hellyyttä ja rakkauttaan avoimesti. Siksi katkeruuteni kohdistui äitiin.
Vasta aikuisiällä ymmärsin, miten vakavia mielenterveysongelmia vanhemmillani oli. Äitini oli vakavasti masentunut. En tiedä missä vaiheessa sairaus on puhjennut. Olen nähnyt vanhoja kuvia, joissa kotimme on ollut hyvin siisti. Jotain on siis tapahtunut, kun minusta tuli kouluikäinen.
Jos äidin käytös minua kohtaan olisi selitettävissä pelkällä masennuksella, kokemukseni olisi helpommin hyväksyttävissä. Hän oli silti minua kohtaan myös usein ilkeä ja piikittelevä, moitti ulkonäköäni ja arvosteli painoani. Joskus hän lähetti postissa lehdestä leikatun artikkelin, joka käsitteli ylipainoa ja sen haittoja. Huusin raivosta.
Nuorena yliopisto-opiskelijana saatoin piipahtaa vanhempieni kotona kerran kuukaudessa. Kun siirryin työelämään valmistuttuani, tapaamiset harvenivat ja näin heitä enää kerran vuodessa.
”Ehkä lapsuuteni traumat aktivoituivat jollakin tavalla, kun tulin raskaaksi ja sain lapsen.”
Välimme eivät lämmenneet edes silloin, kun sain esikoiseni. Etsin vauvanhoito-ohjeita netin keskustelupalstoilta ja Googlesta. Mielessäni ei käynyt kertaakaan, että olisin soittanut äidilleni ja kysynyt häneltä vinkkejä tai apua. Lapseni syntymä ei riittänyt lämmittämään välejämme.
Vauva-arjen aikana kuitenkin ymmärsin, miten kovan työn he olivat tehneet varhaislapsuuteni aikana. Minusta oli sittenkin pidetty huolta. Saan olla kiitollinen siitä ajasta, jolloin tarpeitani on huomioitu. Äitini ei todellakaan suoriutunut vanhemmuudesta oppikirjojen mukaan, mutta teki ehkä parhaansa siihen nähden, mihin hänen voimansa riittivät.
Ja onhan vauva-arki raskasta. Vaikka vauvaa hoitaisi rimaa hipoen, työn määrä on valtava. Voimat saattavat loppua keneltä tahansa kesken kaiken.
Uskon etäisen äitisuhteeni vaikuttaneen siihen, että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ehkä lapsuuteni traumat aktivoituivat jollakin tavalla, kun tulin raskaaksi ja sain lapsen.
Lapseni kaksi ensimmäistä elinvuotta olivat vaikeimmat. Kuuntelin ahdistuneena ja hiljaisena muita äitejä, jotka kertoivat rakastuneensa lapseensa välittömästi ensisilmäyksellä. En kokenut mitään vastaavaa. Hiljalleen masennukseni hellittäessä rakkauteni lasta kohtaan kehittyi. Hän oli noin neljävuotias, kun tunsin ensimmäisen kerran aitoa kiintymystä häntä kohtaan.
Hän on nyt koululainen ja meillä on erittäin läheiset välit. Vaikka äitini kävi vuosien ajan terapiassa, hän ei koskaan onnistunut päihittämään masennustaan – mutta minä pystyin.
Olin pitkään äidilleni todella katkera. Oman kokemukseni myötä terävin viha alkoi väistyä. Osasin ymmärtää häntä edes hitusen paremmin.
Vaikka välimme olivat etäiset lähes koko elämäni ajan, muutama vuosi sitten asiat alkoivat muuttua.
”Olemme myös lähentyneet ja jossain määrin myös kiintyneet toisiimme.”
”Miksi minä tulin kauppaan?” Puhelimen toisessa päässä ollut äiti kuulosti hätääntyneeltä. Hän ei muistanut missä oli ja minkä vuoksi.
Muutama vuosi sitten äiti alkoi soitella minulle tiiviisti. Hän jutteli toistuvasti samoja asioita ja tuntui kaipaavan tukea. Alkuun ihmettelin hänen touhujaan, mutta ajattelin muistin pätkimisen johtuvan tuoreen eläkeläiseen tylsistymisestä ja virikkeiden puutteesta.
Kun äiti kaatui ja mursi kätensä, häntä hoitanut lääkäri huolestui ja ohjasi äidin muistitesteihin. Ne paljastivat alkaneen Alzheimerin taudin. Diagnoosi ei ollut minulle iso asia. Tuntui, että muistisairaus oli vain jatkoa hänen masennukselleen – kaikelle sille, mitä hän oli ollut lapsuudestani asti. En muista koskaan nähneeni häntä toimintakykyisenä, niin sanotusti normaalina aikuisena.
Kotihoito alkoi käydä hänen luonaan viitisen vuotta sitten. Äiti asui toisessa kaupungissa muutaman sadan kilometrin päässä minusta ja perheestäni. Reilu vuosi sitten hän ilmoitti haluavansa muuttaa lähemmäs meitä.
Äiti muutti muistisairaiden hoivakotiin pääkaupunkiseudulle, ja tapaan häntä nyt tiiviimmin kuin koskaan kotoa lähtöni jälkeen. Se tuntuu oudolta, koska emme ole asuneet samalla paikkakunnalla sitten lapsuuteni. Se on myös kätevää: voimme nähdä usein ja jos tapaaminen menee pieleen, voin tulla paremmalla ajalla uudestaan.
Olemme myös lähentyneet ja jossain määrin myös kiintyneet toisiimme. Meillä alkaa olla paljon yhteisiä keskustelunaiheita. Joskus muistelemme yhdessä lapsuuttani, eikä se tunnu enää pahalta, sillä lapsuudessani oli paljon myös hyviä muistoja.
”Jos äiti on hyvällä tuulella, saatan viihtyä hänen seuranaan tuntikausia.”
Äidin tunteet heittelevät suuresti todella hyväntuulisen ja äärimmäisen masennuksen välillä.
Jos äiti on puheissaan ahdistunut tai riitaisalla päällä, visiittini jäävät hyvin lyhyiksi. Lähden nopeasti pois suojellakseni omaa mieltäni.
Jos äiti on hyvällä tuulella, saatan viihtyä hänen seuranaan tuntikausia. Juomme kahvia ja katsomme yhdessä televisiosta uutisia.
Toisinaan hän uhkailee itsemurhalla ja uhkaa hypätä parvekkeelta. Se ei suuresti järkytä minua, koska olen osannut jo pitkään pelätä tai odottaa hänen päättävän oman elämänsä. Olin teini-ikäinen, kun hän ensimmäisen kerran ilmaisi, ettei hänen elämällään ole tarkoitusta.
Joskus hän piikittelee minua painostani. Hän saattaa todeta: ”Tulithan sinä kaikkine läskeinesi.” Tämänkaltaisten loukkausten sietäminen hammasta purren on hyvin vaikeaa. Tuntuu, etten haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan pitkään aikaan. Silti palaan hänen luokseen yhä uudelleen.
Onneksi äiti on saanut hoivakodissa uuden ystävän ja on nykyään useammin hyvällä tuulella. Se tekee minunkin elämästäni helpompaa.
”Tuntuu, että olen vasta nyt tutustumassa äitiini.”
Muistisairauden edetessä olen alkanut tuntea äitiä kohtaan empatiaa. Se ei ole ollut ongelmatonta. Vuosia sitten jätin hänet oman onnensa nojaan, jos hän pyysi apua, koska koin hänen tehneen samoin minulle. Nykyään koen meidän olevan jo tasoissa.
Olemme olleet molemmat toisillemme välinpitämättömiä. Nyt voin samaistua hänen tuntemuksiinsa, kun hän on hukassa muistisairautensa kanssa. Minun on jo luontevaa auttaa häntä. Ehkäpä näen hänessä vanhan itseni tai ainakin hyvin haavoittuvassa asemassa olevan hauraan ihmisen, jota minun on helppo ilahduttaa.
Olen tyytyväinen, että pystyn nykyisin tuntemaan äitiä kohtaan empatiaa. Se osoittaa, että olen päässyt yli lapsuuden hankalista kokemuksista.
Äidin heikkeneminen on ikävää seurattavaa. On surullista joutua toteamaan, ettei aikoinaan vaativassa virassa ollut ihminen pysty enää pelaamaan lapseni kanssa edes helppoja lautapelejä.
Vasta ihan viime aikoina olen oppinut ymmärtämään, että äidin piikittely taitaa olla hänen tapansa vitsailla. Oivalasin tämän hänen ystävänsä avustuksella, kun hän totesi äitini olevan huumorintajuinen. Olin alkuun ihmeissäni ja mieleni teki väittää vastaan.
Viimeisen vuoden aikana olen antanut hänelle anteeksi. Ei hän sitä ole pyytänyt eikä varmasti koskaan pyydäkään. Oman itseni kannalta on parempi olla kantamatta kaunaa. En haluaisi olla enää hänelle katkera.
Käyn äidin luona parin viikon välein. Osittain syynä on oma velvollisuudentuntoni. Isäni kuoli muutama vuosi sitten ja olen jälkikäteen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että en tavannut häntä tarpeeksi usein. En ehkä antaisi itselleni anteeksi, jos en viettäisi äidin kanssa aikaa hänen elämänsä viimeisinä vuosina.
Käymme äidin kanssa paljon kävelyillä. Niissä hetkissä vierekkäin kulkiessa on luontevaa jutella hänen lapsuudestaan. Sitä hän muistelee mielellään vaikka ei aiemmin siitä juuri puhunut.
Tuntuu, että olen vasta nyt tutustumassa äitiini.
Välillä lähden hoivakodista hyvillä mielin. Se riittää minulle.”
Johannan nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
