Valtteri Lindholm rikastui Varustelekalla ja osti saaren – Vielä pitää päästä eroon koko elämän mukana kulkeneesta vihasta

Mitä tekee rikastunut suomalainen mies? Ostaa saaren ja sahaa siellä yksin.

Saarta peittää sekametsä ja ympäröi itäuusimaalainen saaristo, yllättävän kirkas meri, rikkorantaiset niemet ja toiset saaret.

Saaren edellinen omistaja pani sen melkein kokonaan suojeluun ja sai siitä rahat. Tätä palaa, johon myrsky on tehnyt aukkoa, ei ole suojeltu. Siitä Valtteri Lindholm on kaatanut tukki­kokoista kuusta.

Vajaan neljän metrin tukki on kiinnitetty Lindholmin sahalaitokseen. Iso moottorisaha huutaa, kuulemma markkinoiden tehokkain malli. Mieluiten Lindholm sahaisi sähkösahalla, mutta sen lataaminen saaressa vaatisi kalliin kolmivaiheisen aurinkosähkösysteemin.

Lindholmille nämä ovat tärkeitä juttuja: itse tekeminen, tietynlainen omavaraisuus ja sellaiset elämänvalinnat, ettei aiheuta kohtuutonta kuormaa ympäristölle. Näistäkin hän on kertonut lokakuussa ilmestyneessä elämäkerrassaan Ryysyillä rikkauksiin.

– Mun osingot paloi puutaloon Porvoossa ja siihen, että ostin saaren. Mutta mihin vittuun sä käytät rahaa, jos olet rikas? Siis jos et halua perseillä?

Perseileminen on holtitonta kuluttamista, uusien veneiden ja autojen ostelua, lentelemistä viikonlopuksi toiselle mantereelle.

Siksi Lindholm sahaa itse kaatamastaan kuusesta lankkua loviisalaisessa saaressa, jonka heinät ja varvut kastelevat työkumisaappaan pinnan edellis­päivän sateen jäljiltä.

Lindholm on self made man myös kuvainnollisesti. Hän syntyi lähiöön Vantaalla 1980-luvun alussa ja perusti hädin tuskin teini-iästä selvittyään yrityksen, Varustelekan. Firma kasvoi suureksi, ja siitä Lindholmin varakkuus on peräisin.

Ja kaiken takana on kytenyt kiukku ja väkevä viha.

Päivän ohjelman Valtteri Lindholm hahmotteli jo, kun nousimme Porvoon hitaasti valkenevassa aamussa Teslan kyytiin ja lähdimme ajelemaan saarta kohti. Työkaluvajan pohja on jo valmis. Sen päälle pitää rakentaa seinät ja katto, tai ainakin seinäkehikko ja kattotuolit sen päälle.

Lindholm ojentaa rullamitan ja timpurin­kynän, käskee merkitä pystypuiden paikat 60 sentin välein. Vajan pohja makaa maahan juntattujen metallitolppien päällä. 3,6 metriä kanttiinsa, kuusi parrua poikkipuina.

Kipinä, niin nätti koira kuin pieni suomen­pystykorva voi olla, kuuluu jossain saaren kaakkoiskulmassa. Se loikkasi maihin heti, kun veneen keula nappasi saaren rantamutiin.

Ihmisten kanssa oleminen ei ole Lindholmille aina helppoa, varsinkaan, jos itse ei pääse määrittelemään sitä, mitkä ovat ne olemisen rajat. Siksikin on kivaa, että on rahaa ostaa oma saari.

Lindholm ei loppujen lopuksi tiedä tarkkaan, mitä haluaa saareen vajan lisäksi rakentaa. Ehkä saunatuvan. Toistaiseksi rakennustarpeiden sahaamisessa on ollut tarpeeksi.

– Se, että pääsen tekemään itse, kaadan ne puut ja alan veistelemään hirsiä.

Myös Lindholmin puoliso Johanna kulki saaressa aiemmin enemmän. Se oli helpompaa silloin, kun Valtterilla ja Johannalla oli vain yksi lapsi, Pyry. Perhe mahtui nukkumaan suureen riippumattotelttaan, jonka sai ripustettua kolmen puun varaan.

Sitten tuli toinen lapsi, Viljo. Vauvan kanssa elämä talottomassa ja sähköttömässä saaressa tuntui hankalalta. Nyt Viljokin on ­parivuotias. Saaresta voi tulla taas koko perheen paikka, jos ja kun Lindholm saa rakennettua sinne seinät ja katon, lämpimän ja kuivan tilan.

Johanna on kyllä kuulemma sitä mieltä, ettei ole kummoistakaan luonnossa liikkumista, jos ensin ajetaan veneellä saareen ja sitten istutaan sitten paikallaan koko päivä.

Valtteri Lindholm syntyi huhtikuussa 1982. Lapsuudenkoti oli rivitalossa, jonka piha oli lohkaistu Valtterin isoisän aikanaan hankkimasta tontista.

Vanhemmat erosivat, kun Valtteri oli viisivuotias. Valtteri ja tämän veli jäivät äidin luokse, mutta isäkin asui edelleen lähellä ja vanhemmilla oli yhteishuoltajuus. Myös isoisä ja isoäiti asuivat samassa pihapiirissä.

Ongelmat alkoivat todella, kun Valtteri meni kouluun. Kirjassa hän kertoo, että vielä päivä­kodissa hän selvisi kiusaamisesta väkivallalla: Muistan vieläkin, miltä omat pienet nyrkkini näyttivät, kun löin toista lasta.

Kouluikään mennessä Valtterista oli tullut sen verran pullea, ettei hän enää saanut kiusaajia kiinni. Lyöminen ei onnistunut.

Kiusaaminen teki koulusta kiduttavaa, varsinkin liikuntatunneista. Lindholm kertoo kirjassa, että muistaa itse asiassa melko vähän kouluajasta sen traumaattisuuden vuoksi. Vahva epäoikeudenmukaisuuden kokemus jäi, ja siitä versoi kiukkua ja vihaa.

Mitatessa pystypuiden paikkoja selviää, että lattian poikkilankut eivät ole ihan täsmälleen 60 sentin etäisyydellä toisistaan. Muttei sillä niin väliä, Lindholm sanoo. Pääasia, että tänään paikalleen lyötävien pystytolppien etäisyys on kohdillaan, jotta mahdolliset eristeet istuvat sitten aikanaan tehtävän seinän sisään.

– Jotain ekovillaa siihen, ja pohjan mä vedän varmaan Finnfoamilla. Se ei ole ekologisin vaihto­ehto, mutta tosi helppo. Siihen perinneperseilyyn mä en lähde, että tulisi sahanpuruja.

Valmiit parrut makaavat vaalean pressun alla. Sieltä nostetaan muutama vajatyömaalle. Mitataan 180 sentin pätkiä; siitä suorakulmalla ja pisto­sahalla seinätarpeita.

Minä pidän tolppaa pystyssä oikeassa paikassa, ja Lindholm ampuu naulapyssyllä lankunpätkän joka sivun kiinni lattiakehikkoon.

Valtteri Lindholm löysi nuorena uuden maailman sen ajan hitaiden verkkoyhteyksien päästä. Sitä kautta Valtteri pääsi airsoftiin kiinni. Siinä aseet jäljittelevät aitoja, mutta niillä ammutaan pieniä, kevyitä muovikuulia. Kun sellainen osuu, putoaa pelistä pois.

Lindholm kertoo tuoreessa kirjassa tavallaan ajautuneensa airsoft-tapahtumien vetäjäksi, lähinnä siksi, ettei hän malttamattomana ihmisenä jaksanut vatulointia, kun yhteen paikkaan kokoontunut väki yritti saada peliä käyntiin. Lopulta Lindholm järjesti satojen ihmisten tapahtumia.

Softaajat tarvitsivat tarvikkeita. Ja mieluiten sellaisia, jotka sopivat käytettäviin aseisiin. Brittiaseille brittiuniformua ja -taisteluvyötä, saksalaisille saksalaisia.

Armeijaylijäämää myytiin toki Suomessakin, mutta monesti kivijalkaliikkeissä. Verkkotilaaminen ei ollut helppoa, eikä esimerkiksi kokoja voinut välttämättä valita. Lindholmin airsoft- porukan nimi oli Leka, joten kun hän ryhtyi ostamaan ja myymään ylijäämätavaraa Saksasta Suomeen, firman nimeksi tuli Varusteleka.

2000-luvun alkupuolella perustettu firma kasvoi vuosia nopeasti, sillä armeijoiden ylijäämä­tavaraa riitti. Sitä oli mahdollista myydä halvalla, sillä suurilta välittäjäfirmoilta Euroopasta sitä sai vielä paljon halvemmalla.

Samalla Varustelekan verkkokauppa toimi, tavaroiden kuvaukset olivat tarkkoja ja logistiikka pelasi. Lindholmin elämä oli lähinnä töiden tekemistä ja treenaamista, nuoruuden ylipaino oli lähtenyt, kun hän oli löytänyt maantiepyöräilyn.

Mutta nousun moottorina oli viha: Lindholmin kokemukset koulukiusaamisesta ja parisuhteista, joissa toinen osapuoli oli käyttänyt ainakin henkistä väkivaltaa.

– Siitä seurasi terapiakielellä ulkopuolisuuden tunne. Se oli selviytymiskeino, joka haittasi myöhempää elämää.

Lindholm ampuu naulapyssyllä seinätolppien päälle poikittain pitkää lankkua ja puhuu siitä, miten tärkeää on ollut näyttää menestymällä, ehkä ennen kaikkea itselleen.

– Se sai perustamaan Varustelekan. Kyvyt riittivät firman kasvattamiseen, ongelmia alkoi tulla kun ihmisiä oli töissä puolensataa.

Vuonna 2016 Varustelekaan palkattiin ensimmäinen ammattitoimitusjohtaja, ja sen jälkeen Lindholmin on pitänyt vähitellen yrittää päästä irti oman yrityksensä päivätyöstä. Pitkään hän tuli muiden tontille puuhaamaan, mutta lopulta pakon edessä ymmärsi, että ammattilaisten pitää antaa tehdä oma työnsä.

Lindholmista oli kasvanut nuori mies, jonka tunneälyn kehitys oli jäänyt heikoksi.

– Kaksikymppisenä mulla meni aika monen leffan juoni ohi, en tajunnut kasvonilmeitä. Tykkäsin sotaleffoista, kun niissä oli selkeä juoni. Tunneälykkyyttä mä olen joutunut opettelemaan aikuisena. Ja Johanna on joutunut mua siinä tosi paljon kouluttamaan, itseään kymmenen vuotta vanhempaa miestä.

Ja paremmaksi kaikki on mennyt. Lindholm ei koe enää tulleensa samalla tavalla ja yhtä usein murjotuksi kuin nuorena. Varustelekan kasvu kohtuullisen kokoiseksi ja menestyväksi yritykseksi on myös helpottanut.

Pidetään ruokatauko saaren ainoassa rakennelmassa. Lindholm on rakentanut keskelle myrskyn raivaamaa aukkoa kodan.

Lindholm nostaa kirjolohifileen paistumaan loimutustelineessä. Kipinä on tullut reissuiltaan sisään ja saa pätkän fileen pyrstöä. Se häipyy saman tien.

– Mä kunnioitan tuota koiraa. Se on itäistä koira­sukua ja niin vitun erilainen kuin meidän kultainennoutaja. Jos noutaja on saaressa, se on mun kanssa koko ajan. Jos tuolle antaa ruokaa, se juoksee heti karkuun.

Pystykorva on metsästyskoira. Korona-aikaan Lindholm ja hänen puolisonsa päättivät suorittaa metsästäjän tutkinnon. Mutta suorittamatta se on, toistaiseksi. Lindholmilla on diagno­soitu ADHD. Se näkyy siinäkin, että tulee aloitettua enemmän asioita kuin saatettua loppuun.

Hän itse uskoo, että kun ADHD:n kylkeen sattui tulemaan älykkyyttä, se osaltaan ohjasi yrittäjäksi. Jos olisi käynyt niin, että älykkyyttä olisi ollut vähemmän, tie olisi ehkä vienyt van­kilaan.

Lindholm oli jo lapsena kiinnostunut luonnosta ja luonnonsuojelusta. Ehkä sen vuoksi koko elämän tukipilariksi alkoi muotoutua halu olla hyvien puolella.

– Se on äärimmäistä, ehkä jopa uskonnollista eettisyyttä, koska mä koen kokeneeni niin paljon vääryyttä.

Lindholm on vienyt hyvienpuolulaisuuden Varustelekan periaatteisiin, viestintään ja mainoksiin. Firmassa on esimerkiksi selvitetty kaikkien tuotteiden hiilijalanjälki. Ja viime vuosina omien tuotteiden valmistus on siirretty Kiinasta Eurooppaan.

– Me päätettiin ratkaista ongelmat niin, että siirretään tuotanto maihin, joissa on oikeus­valtio ja ammattiliitot.

Tarvetta muuttaa toimintaa ja maailmaa on.

– Ei tosiasioista tarvi tapella. Ei tarvi kysyä, onko ilmastonmuutos totta. On se vittu totta. Ja se, missä mä voin tehdä asialle jotain, on Varusteleka. Siinä vaikutukset on paljon isommat kuin mun oman elämän valinnoissa.

Lindholmin mielestä juuri yritysjohtajilla, omistajilla on valtaa ja vastuuta. Riittävän suuri yritys voi esimerkiksi vaatia sellaista kuljetus­tapaa, joka tuottaa vähiten hiiltä ilmakehään.

Hänen mielestään on myös käsittämätöntä, ettei yritysten kasvanut tuottavuus näy työn­tekijöiden palkoissa.

– Me kaikki tiedetään, että tästä tulee ongelmia. Jossain vaiheessa maailma on liian kuuma ja työläiset nousee kapinaan. Kannattaisiko tälle tehdä jotain aiemmin?

Juuri sopivaksi kypsynyt kirjolohi on pistelty leivän ja sulatejuuston kera, ja työt jatkuvat. Yhden seinän kehikko on pystyssä, ryhdytään kasaamaan toista jo rutiinilla.

– Periaatteessa mä olen vapaa vihasta, mutten kuitenkaan ole.

Varustelekassa, omassa firmassaan, Lindholm on saanut olla ”niin räävitön kuin on halunnut”. Nyt, kun hän on aloittanut opinnot yliopistossa, sama musta huumori ei enää toimi.

– Kuvittelin, että se on viihdyttävää, mutta se sai jonkun painamaan turvallisen tilan nappia.

Takavuosina, Lindholm arvelee, puuttuminen omaan toimintaan ja omiin puheisiin olisi saanut aikaan rajun puolustusreaktion.

– Olisin sanonut, että haistakaa vittu. Mutta nyt mä aloin ajatella, että ehkä mulla ei ole mitään oikeutta koetella muiden rajoja. Ihan hyvin voi kysyä, tarviiko kenellekään tulla paha mieli mun juttujen vuoksi?

Lindholm opiskelee Aalto-yliopistossa kokeneille liikkeenjohdon ammattilaisille tarkoitetussa EMBA-ohjelmassa. Itsensä hyväksymistä auttaa sekin, kun koulutettujen huipputekijöiden joukossa pärjääkin hyvin.

Ja juuri hyväksyntä auttaa ulkopuolisuuden tunteesta kumpuavaan vihaan.

Lindholm on hakenut toisten hyväksyntää ja alkanut vasta viime vuosina tajuta, että hänet on jo hyväksytty. Pitäisi vain pystyä hyväksymään hyväksyntä, näin toisteisesti sanottuna.

Olemme saaneet kaksi seinänluurankoa pystyyn ja alamme punnertaa Lind­holmin aiemmin rakentamia matalan A:n muotoisia kattotuoleja niiden päälle.

Poikkipuille valmiiksi sahatut lovet eivät ole kohdallaan.

Kattotuoli alas, ja Lindholm sahaa uudet lovet pystysahalla, kattotuoli takaisin paikalleen ja nauloilla kiinni. Siitä se lähtee, toinen neljästä kattotuolista menee paikalleen samalla prose­duurilla. Mutta kolmas onkin sopiva valmiiksi, ja sen räystäslauta on kahta lyhyempi.

Eipä haittaa, lautaa voi jatkaa myöhemmin, sanoo Lindholm.

Nostetaan neljäs ja viimeinen tuoli. Se on ehkä vähän edellistä isompi. Lindholm ampuu sen kiinni ja varmistaa kulmaraudoilla. Päivän urakka on valmis!

Hetkinen. Lindholm katsoo vajan runkoa sivusta. Siitä näkee selvästi, että kahden oikeanpuoleisen kattotuolin harjakorkeus on ylempänä kuin kahden vasemmanpuoleisen.

Nyt pitää hyväksyä se, että on tullut mittavirhe.

– Yritin tehdä kolmenkymmenen asteen kulman kaikkiin kattotuoleihin, mutta en kai sitten tehnyt.

Tuleva kauppatieteen maisteri rakentaa.

Lindholm ottaa tilanteen rauhallisesti mieheksi, joka kirjassa puhuu vihaisuudestaan ja joka on keskustellut siitä rakentamisen ohessa puoli päivää. Jotenkin homma ratkeaa.

– Toisen päivän murhe.

On aika kerätä työkalut veneeseen ja huudella koira metsästä mukaan. Lindholmin pitää ehtiä hakemaan nuorimmainen päiväkodista, esikoinen on menossa kaverinsa kanssa Kummitusten yöhön.

Aika tavallisia perjantai-illan hommia perheen­isälle.