Varoitan ja suojelen lapsiani koko ajan – Mutta opetanko heidät samalla myös pelkäämään?
Miten tarjota ja näyttää lapsille maailma, johon kuuluu paljon myös sellaista, jolta heitä haluaa suojella, kysyy Helmi Kekkonen.
Siitä asti kun ensimmäinen tyttäreni syntyi, olen ihmettelevän ilon ja syvän rakkauden ohella kantanut sisälläni jollain tapaa hahmotonta huolta ja pelkoa, joka on ulottunut jokaiseen hetkeen, aivan kuin lasteni ja minun välillä olisi näkymätön lanka, joka vetää meitä molempia kohti toisiamme. Lanka venyy uskomattoman pitkälle, mutta silti se on aina olemassa. Kyse ei ole niinkään aktiivisesta ajattelusta vaan enemmänkin jostain sanattomasta ja fyysisestä, kehossani tuntuvasta tarpeesta tietää, että he ovat turvassa.
Nyt kun molemmat lapseni ovat jo isompia, saavat nämä vuosia minussa aaltoilleet tunteet aina vain enemmän sävyjä. Esikoinen, yksitoistavuotias, kulkee harrastuksiin ja kavereiden luo Kamppiin ja Kallioon ja takaisin Töölöön, ja varsinkin iltaisin seuraan hänen matkaansa puhelimessa olevan applikaation kautta. Pienempi, viisivuotias, elää vielä suojatumpaa elämää, mutta hän on isosiskoaan huomattavasti fyysisempi, jotenkin rajattomampi, kiipeää, juoksee ja kieppuu paikasta toiseen, ei tunnu pelkäävän mitään.
Haluan suojella heitä kaikelta, vaikka tiedän sen olevan mahdotonta.
”En haluaisi opettaa tyttäriäni pelkäämään, mutta mitä muuta voin tehdä?”
Kun esikoiseni oli kolmen kuukauden ikäinen, hänelle nousi kuume, jonka kanssa odotimme kotona liian kauan – tulehdus ehti munuaisaltaaseen ja vietimme viikon sairaalassa. Kun hän oli kaksivuotias, sain viime sekunnilla hupusta kiinni ennen kun hän juoksi autotielle ja kuorma-auton alle. Lapseni ovat pudonneet pää edellä laiturilta mereen, keinusta hiekkakentälle ja kiipeilytelineestä jäiseen maahan. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuukin, mutta tähän asti olen ollut tilanteissa läsnä. Ajatellut, itseäni syyttäen, että kyse on ollut minun huolimattomuudestani, ja myös huonosta tuurista. Mutta maailma, sille minä en voi mitään, siellä minä en voi olla koko ajan läsnä, päinvastoin, esikoistani seuratessa huomaan, että alati vähemmän. Se, että molemmat lapseni ovat tyttöjä, tuo tilanteeseen yhä lisää sävyjä.
Teoksessaan Tyttö, 1983 Linn Ullmann kuvaa 16-vuotiasta tyttöä, joka lähtee Pariisiin työskennelläkseen valokuvamallina. Jo ensimmäisenä iltana tyttö eksyy ja päätyy yöksi itseään huomattavasti vanhemman valokuvaajan luo. Vuosikymmeniä myöhemmin aikuinen nainen, kirjailija ja äiti, yrittää ymmärtää mitä Pariisissa tapahtui.
Teoksessaan Kahdeksas huone – Erään tytön muistoksi Linda Segtnan käy läpi 1940-luvulla tapahtunutta 9-vuotiaan tytön murhaa. Lähes pakkomielteeksi kasvava selvitystyö heittää varjonsa myös Segtanin oman vanhemmuuden ylle: miten kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa on tällaista pahuutta?
En haluaisi opettaa tyttäriäni pelkäämään, mutta mitä muuta voin tehdä? Miten muuten voin varoittaa ja suojella heitä kuin kertomalla ihmisistä, jotka saattavat haluta heille pahaa? Mitä vastaan yksitoistavuotiaalle, joka kysyy, miksi joku koskisi häneen ilman lupaa tai miten neljävuotias voi kohdata väkivaltaa? Miten kertoa tarpeeksi mutta ei liikaa? Miten tarjota heille maailma, jossa on myös niin paljon sellaista miltä haluan heitä suojella?
”Ainoa mitä jää, on puhuminen.”
Lukiessani edellä mainitsemiani teoksia mietin, miksi luen niitä, tiedän jo nyt liikaa. Samalla hoen itselleni, että luen niitä, jotta pahin ei tapahtuisi. Jos se on jo tapahtunut, jos siitä on kirjoitettu, ehkä se ei tapahdu uudestaan. Ei se niin mene, tiedän senkin. Ainoa mitä jää, on puhuminen. Itsetunnon vahvistaminen. Ehdoton hyväksyntä ja rakkaus. Rehellisyys ilman lietsontaa. Sanon: on olemassa ihmisiä jotka saattavat haluta sinulle pahaa, mutta vielä enemmän ihmisiä, jotka haluavat sinulle hyvää. Sanon sen myös itselleni, joka päivä.
