Joko tiedät Ruotsin Värmlannin? Luonnonkaunis maakunta tarjoaa kaivoshistoriaa, kartanohotelleja ja Selma Lagerlöfin kotimuseon

Sammal tuoksuu ja aurinko pilkahtelee puunrunkojen välissä. Astelemme kapealla polulla Kittelfältetin luonnonsuojelualueella. Olemme tutustumassa värmlantilaiseen luontokohteeseen, joka syntyi yli 9 000 vuotta sitten, kun jäävuoret jäivät loukkuun hiekkaiseen maastoon.

Kuljemme syvemmälle metsään, ja tunnelma muuttuu aavemaiseksi. Maanpinnassa levittäytyy laakeita painaumia, joita vanha kansa kutsui jättiläisten keittopadoiksi. Ne ovat jääkauden jälkeensä jättämiä syvänteitä. Joihinkin niistä on aikojen kuluessa muodostunut pieniä järviä, joiden syvänsinisessä värissä on jotakin taianomaista.

Peipponen livertää iloisesti, muuten on täysin hiljaista. Kuvittelemmeko vain, vai näkyikö polun päässä juuri valkohameinen nainen? Niskassa tuntuu kylmä henkäys. Mieleen nousee ruotsalainen taru huldrasta, metsänymfistä, joka ensin viettelee ja sitten tappaa samoilijan. Ajatus karmii selkäpiitä.

”Näissä metsissä poltettiin muinoin hiiltä, jota tarvittiin raudan valmistukseen Värmlannin kaivoksissa”, kertoo paikallinen luonto-opas Lennart Svensson. ”Miilunpolttajat istuivat täällä metsässä vartioimassa tulta ja tuijottivat pitkiä aikoja pimeyteen. Niin he alkoivat nähdä näkyjä.”

Kittelfältetin luonnonsuojelualueen pienet ja kirkkaat järvet ovat syntyneet jääkauden muovaamiin syvänteisiin.

Värmlanti on luonnonkaunis maakunta Keski-Ruotsin länsiosassa. Vänernjärveen, Norjan rajaan ja Taalainmaahan rajautuva alue tunnetaan metsistään, järvistään ja kumpuilevista vaaroistaan. Suomalaisia saapui Värmlantiin satoja vuosia sitten työn ja elannon perässä. Nyt matkaan kannattaa lähteä kauniin luonnon, kiinnostavan historian ja upeiden majoituskohteiden vuoksi.

Maakunnan pääkaupunki on Vänernin rannalla sijaitseva soma Karlstad. Sanonnan mukaan kaupungissa paistaa aina aurinko. Karlstadissa kannattaa tutustua ainakin suosittuun maakuntamuseoon ja maankuulun akvarellitaiteilijan Lars Lerinin galleriaan.

Karlstadin komea oopperatalo, vuonna 1893 rakennettu Wermland Opera, kertoo alueen vauraudesta. Kaivosteollisuus toi Värmlantiin rikasta aatelistoa, joka rakennutti herraskartanoita ja piti yllä vilkasta kulttuurielämää.

Värmlanti tunnetaan Ruotsissa paitsi musiikistaan ja kuvataiteestaan, myös koko kansan rakastamista kirjailijoista. Heitä ovat luonnon lisäksi inspiroineet alueen kansantarut ja legendat. Tarinoiden voimaa voi aistia maakunnan metsissä, joissa mytologia tuntuu olevan yhä vahvasti läsnä.

Jotain erityistä on ilmassa myös Högbergsfältetin luonnonsuojelualueella Filipstadin liepeillä. Yngenjärven rannoille levittyvät niityt ovat kuvankauniita, mutta metsän siimeksessä pilkottavat kalliokuilut näyttävät kolkoilta.

Tämä on Värmlannin vanhin kaivoskenttä. Tarinan mukaan pakomatkalla ollut maantierosvo pysähtyi tänne lepäämään ja näki unessa nukkuvansa aarteen päällä. Herättyään hän kaivoi sammalesta rautamalmia sisältävän kiven.

Malmi on muokannut Värmlannin maisemaa satojen vuosien ajan. Högbergsfältetin alueella sitä louhittiin keskiajalta aina vuoteen 1906 asti. Rauta toi rikkauksia, mutta kaivostyöläisten olosuhteet olivat surkeat. He asuivat maakuopissa ja uurastivat lyhyen elämänsä pimeissä tunneleissa. Sankan savun peittämää kylää kutsuttiin helvetin esikartanoksi.

Saamme täällä oppaaksi kirjailija Helén Wighin. Hän on syntynyt aivan Högbergsfältetin naapurissa ja leikkinyt lapsena maahan kaivetuissa tunneleissa, luvatta tietysti. Wigh on kirjoittanut useita Värmlantiin sijoittuvia historiallisia jännitysromaaneja, ja Järnmärkt-kirjassaan hän käsittelee myös Högbergsfältetin synkkää historiaa.

Esitelläkseen kaivostyöläisten elämää Wigh johdattaa meidät Tilas Stoll -kaivoskuilulle. Se kulkee vaakatasossa kallion sisään ja on alueen tunneleista ainoa, jossa voi yhä vierailla. Poikkeaminen merkityltä reitiltä on tosin ankarasti kielletty.

Kallion seinässä ammottava musta aukko hohkaa hyytävää kylmyyttä jo kauas. Tunnelissa on kuljettava kumarassa, eivätkä silmät meinaa millään tottua pimeään. Ympärillä kaikuu tippuvien vesipisaroiden ääni.

Tunneli vie synkän rotkon pohjalle. Repaleiset kallioseinämät kohoavat kohti harmaata taivasta, joka tuntuu olevan liian kaukana. Kun Wigh alkaa kertoa tarinaa kerran loukkuun jääneistä kaivosmiehistä, osa seurueesta kääntyy ja palaa maan pinnalle niin vikkelästi kuin pystyy.

Värmlannin metsäluonnossa on suomalaiselle matkailijalle tutun oloista kauneutta: järviä, vaaroja ja valkovuokkoja.

Kaivoshistoria tulee värmlannissa vastaan kaikkialla. Yksi parhaiten säilyneistä kaivoskylistä on Långban, jossa vierailija voi tutustua puisiin tehdasrakennuksiin, valtaviin malmin sulatusuuneihin ja kaivostyöläisille rakennettuun elokuvateatteriin.

Kylän erityisimmän nähtävyyden äärelle pääsevät kuitenkin vain harvat ja valitut. Yli sadan metrin syvyyteen yltävät kaivoskuilut on täytetty kylmällä ja hapettomalla vedellä, joka pitää niiden rakenteet poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Kyläläiset tietävät kertoa, että tunnettu ammattisukeltaja viettää täällä kaikki lomansa.

Långbanissa on kaivosmuseo, jonka valtava kivikokoelma todistaa, että alue on yksi maailman mineraalirikkaimmista. Paikalliset sanovatkin olevansa poikkeuksellisen vahvoja, sillä he uivat rautamalmin värjäämällä uimarannalla.

Mineraaleja tutkii myös värmlantilainen kuvanveistäjäpari Robin Lindström ja Synnöve Orebjörk. He kiertävät seudulla hankkimassa aineksia kiviveistoksiin yhteistyössä geologien kanssa. Pariskunta käyttää myyttejä ja alkemiaa yhdistelevien teostensa materiaalina esimerkiksi paikallista kyaniitti-kvartsiittia, joka hohtaa vihreän eri sävyissä.

Veistoksiin voi tutustua Gamla Kraftstationen -kulttuurikeskuksessa Dejessä. Yli satavuotias vanha voimalaitos on tätä nykyä taiteen, musiikin ja kulttuuritapahtumien palveluksessa. Toiminta pyörii paikallisten vapaaehtoisten voimin, ja upean teollisuusarkkitehtuurin ja kiinnostavien näyttelyiden lisäksi paikalle kannattaa poiketa myös kahvilan kakkuvalikoiman perässä.

Värmlantilainen kuvanveistäjäpari Robin Lindström ja Synnöve Orebjörk hyödyntävät teoksissaan paikallisia kivilajeja.

Värmlannista löytyy koettavaa myös hyvän ruuan ystäville. Etenkin ylellisissä kartanohotelleissa, joissa lomaillaan ulkoillen, kylpien ja herkutellen.

Dejessä sijaitsee Dömle Herrgård, jonka hienostuneessa ravintolasalissa nautitaan sesongin raaka-aineista ja talon viinikellarin juomista. Pylväin koristellun puukartanon mailla on oma kirkko ja pieni kellotorni. Kun lepuuttaa mieltään lojumalla poreammeessa ja sipsuttaa sitten kartanon maiden halki kultakirjaillussa kylpytakissa, voi ainakin hetken eläytyä vauraan aateliston elämäntapaan.

Sunnen seudulta löytyy Ulvsby herrgård, jossa on vietetty railakkaita juhlia ja nautittu herkkuaterioista jo ainakin 1600-luvulla. Tilan nimesi kartanoksi itse kuningatar Kristiina. Hänen nimeään kantaa myös nykyisen hotellin spa, jossa voi rentoutua makoillen kuparisissa kylpyammeissa.

Ulvsbyn kartanon lasitetulla terassilla kahvia siemaillessaan voi tuntea olevansa myös keskellä kirjallista historiaa. 1800-luvun Värmlantiin sijoittuva romaani Gösta Berlingin taru kertoo juhlimiseen mieltyneestä papista, joka tekee sopimuksen pirun kanssa saadakseen asua upeassa, Ulvsbytä muistuttavassa maaseutukartanossa. Yhdennäköisyys ei ole sattumaa, sillä kirjailija asui aivan Ulvsbyn naapurissa.

1400-luvulla rakennettu Dömle Herrgård on toiminut maatilana, majatalona ja ruukkina. Nyt se on ylellinen kartanohotelli kylpylöineen ja golfkenttineen.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni herraskartano.

Näin kuvailee Gösta Berlingin tarussa kotiseutuaan Selma Lagerlöf (1858–1940). Hän syntyi ja kasvoi Värmlannissa Mårbackan tilalla. Lagerlöf julisti jo lapsena, ettei tule koskaan menemään naimisiin. Sen sijaan hänestä tuli menestynyt ja kansainvälisestikin maineikas kirjailija.

Lagerlöf voitti ensimmäisenä naisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909. Maailmanmaineen hän saavutti Gösta Berlingin tarulla sekä sadulla, joka kertoo hanhien kanssa lentävästä Nils Holgerssonista.

Lagerlöf oli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, jota kiinnostivat erityisesti sosiaalipolitiikka ja naisten äänioikeus. Hän ylläpiti Mårbackan tilaa itsenäisesti, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa ympäri maailman ja matkaili monissa maissa.

Lagerlöfin kuoltua 40 000 kirjettä hänen jäämistöstään siirrettiin Ruotsin kansallisarkiston haltuun. Samalla tulivat julki myös Selman rakkaussuhteet kirjailija Sophie Elkaniin ja opettaja Valborg Olanderiin. Lagerlöf eli molempien naisten kanssa vuosia, osin pitäen suhteita yllä yhtä aikaa. Kumpikin kumppani oli mukana myös Nobel-palkinnon juhlatilaisuudessa, tosin riitojen välttämiseksi Lagerlöf yritti pitää heitä erillään toisistaan.

Vaikka Lagerlöf ajoi radikaaleja ajatuksia ja eli ajalleen epäsovinnaisesti, hän oli ihailtu kirjailija, jonka perässä Värmlantiin saapui turisteja jo hänen elinaikanaan. Sunnen lähistöllä sijaitseva Mårbacka on suosittu kotimuseo, jossa voi tutustua Lagerlöfin elämään ja nähdä alkuperäisen sisustuksen. Eteisessä vierailijaa tervehtii täytetty hanhi, jonka eräs Nils Holgersson -sadusta hurmaantunut lukija lähetti kirjailijalle.

Lagerlöf oli sotavuosina hyvin huolissaan naapurimaansa kohtalosta ja lahjoitti Suomeen sota-apuna Nobel-mitalinsa ja Ruotsin Akatemian mitalin. Suomen valtio on sittemmin palauttanut mitalit. Ne ovat esillä Mårbackan vaikuttavassa kirjastossa, jossa on myös käännöksiä Lagerlöfin teoksista.

Mårbacka on Selma Lagerlöfin kotimuseo, jossa voi tutustua yhteiskunnallisen vaikuttajan elämään ja ihailla kartanon alkuperäistä sisustusta.

Värmlannin havumetsät ovat suomalaiselle kävijälle tutun tuntuista maastoa. Satoja vuosia sitten tänne löysivätkin tiensä myös niin kutsutut metsäsuomalaiset. Ruotsin ja Norjan rajalla eläneiden kaskenpolttajien aluetta kutsutaan yhä nimellä Finnskogen, suomalaismetsä. Muinaisten maahanmuuttajien jälkeläiset vaalivat edelleen kulttuuriperintöään, ja onpa metsäsuomalaisilla oma, epävirallinen lippunsakin.

Suomalainen matkailija voi tuntea olonsa varsin kotoisaksi myös Naturbyn-mökkikylässä Eldanjärven rannalla. Omistaja Thomas Peterson on rakentanut omin käsin hirsimökit, joita on sijoitettu metsän siimekseen, korkealle puiden latvuksiin ja kellumaan keskelle järveä.

Mökeissä ei ole sähköä, ja täällä vaalitaan hiljaisuutta. Rannassa lämpiää pieni ruohokattoinen sauna, ja suihkuhuoneessa odottaa kylmällä järvivedellä täytetty sinkkiämpäri. Ruoka kokataan avotulella, ja ateriat nautitaan tunnelmallisessa, kynttilöin valaistussa laavussa.

Lohifileen tiristessä nuotiolla pääsemme Petersonin kanssa nopeasti yhteisymmärrykseen, että unohdetaan tänään keskustelu jääkiekosta ja Euroviisuista. Voimme rauhoittua nauttimaan kaikesta, mikä suomalaisia ja ruotsalaisia yhdistää. Kuten rakkaus ympäröivään luontoon – vaikka metsän hämärä joskus vähän pelottaisikin.

Otteen Selma Lagerlöfin teoksesta Gösta Berlingin taru on suomentanut Joel Lehtonen (WSOY 1913–14 ).

Högbergsfältetissä louhittiin rautamalmia vuosisatoja. Täällä voi yhä nähdä vanhoja kaivostunneleita ja metsissä maakuoppia, joissa työläiset asuivat.

Naturbyn on luonnonläheinen mökkikylä, jossa voi yöpyä myös Eldanjärvessä kelluvassa mökissä.