Kun Varissuon kotihoidon auto karauttaa omakotitalon viereen, Lauri Palmroos on juuri palaamassa päivittäiseltä ulkoiluretkeltä vaimonsa Seijan kanssa. Seija istuu lämpimästi viltteihin käärittynä sähköpyörätuolissa, kun yhdessä mennään sisälle. Lauri Palmroos parkkeeraa pyörätuolia eteiseen ja neuvoo, että jalkateline lähtee tuosta nostamalla. Lähihoitajat Jenna Hultin ja Terhi Kärkkäinen ryhtyvät riisumaan ulkovarusteita.

– Eihän minun tarvitsisi olla apuna, mutta kun tämä on minun kultani, niin minun on pakko, Palmroos sanoo.

Yhdessä saadaan Seija pyörätuolista tuolihissin istuimelle, ja Kärkkäinen sulkee turvavyöt. Seija on kaunis ja hauras kuin keijukainen.

– Kiltti tyttö, sanoo Lauri Palmroos, ja silittää hellästi vaimonsa hiuksia.

Palmroos on vaimonsa omaishoitaja. Hän kertoo, että kotihoidon hoitajat ryhtyivät käymään heillä kolme kertaa päivässä, kun häneltä murtui ranne. Siinä on nyt rannetuki. Sen kanssa hän saa työnnettyä Seijan pyörätuolia niin, että helmikuussa tuli yli 145 000 askelta täyteen.

Hoitajat nostavat nostotelineellä Seijan sänkyyn hoidettavaksi ja siitä edelleen lempituoliin televisiota katsomaan. Lauri kertoo, että Seija lakkasi puhumasta viisi vuotta sitten.

– Kun hoitajat käyvät, minäkin saan joskus jutella, Lauri sanoo.

Varissuon kotihoito käy tänäänkin tapaamassa satayhdeksänkymmentäseitsemän kertaa yhteensä sataaneljääkymmentäviittä asiakasta.

Varissuo on maantieteellisesti Turun pienin kotihoitoalue, mutta väkimäärältään se on suurin. Varissuolla asuu kahden ja puolen neliökilometrin alueella 9 000 ihmistä, ja puolet heistä on ulkomaalaistaustaisia.

Kotihoidon alue ulottuu jonkin matkaa Varissuolta keskustaan päin. Täällä työskentelee lähihoitajia, sairaanhoitajia, kodinhoitajia ja kotiavustajia. Kun kaikki erilaiset sijaisuudet lasketaan, kaikkiaan töitä tekee noin 40 ihmistä.

Lähijohtaja Päivi Kosmen katseesta huomaa, että nyt ollaan vakavan äärellä. Hoitajia on liian vähän, ja paikkoihin ei ole hakijoita. Hän katsoo Jenna Hultinia.

– Nämä vakituiset ovat vankkoja tekijöitä, mutta olen huolissani heidän jaksamisestaan. Minun työni on nykyisin rekrytointia, että saadaan päivät selvitettyä. Haastaviin asiakasasioihin annan tukea ja apua, mutta luotan hoitajiini aivan täysin, en puutu hoitoon, Kosme sanoo.

Hultinin mukaan töissä olevat kantavat suhteetonta kuormaa, palkkaus ei vastaa työtä. Hultinilla on tänään viisitoista paikkaa käytävänä, ja jos väkeä puuttuu, määrä kasvaa. Välissä on yksi puolen tunnin tauko. Hoitajat kiertävät reppu selässä etupäässä kävellen tai polkupyörällä, säässä kuin säässä.

– Eihän käyntejä jätetä tekemättä, vaikka tulisi mitä. Kun on monta vuotta tehnyt, osaa arvostaa hyviä kenkiä ja vedenpitävää takkia, Hultin nauraa.

Vakituisille työntekijöille on nyt saatu kitkakengät sekä paidat ja liivit kaupungin piikkiin, mutta muut työasut täytyy työntekijän kustantaa itse.

Vaakakupissa on asioita, jotka pitävät lähihoitajat tänäänkin kentällä. Kotihoidossa pärjää kekseliäs ja luova sissiluonne, joka ei hätkähdä mistään – eikä hierarkioista perusta.

Pari vuotta sitten Hultin oli laitospuolella, mutta äkkiä kävi selväksi, että sellainen työ ei ollut häntä varten.

– Siellä on samat jutut päivästä toiseen. Ei mitään jännitystä! On pesulaput ja kaikki tarvikkeet, jotka ihmisen hoitamiseen tarvitaan. Aina on joku, jolta voi pyytää apua. Kotona on sentään käytettävä mielikuvitusta. Joskus ihminen täytyy pestä Fairylla, Hultin sanoo.

Kotihoidossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Hultin kertoo, että ovesta on menty palolaitoksen kanssa sisään, kun sähköpyörätuoli on ajettu tukkeeksi välioven eteen. Parvekkeelta on pudonnut mikroa ja muuta tavaraa. On tavoiteltu asiakasta, joka on juossut nakuna ympäri pihoja.

– Viime syksynä olin lähettämässä ihmistä sairaalaan, koska hän oli täydessä psykoosissa. Kun mentiin poliisin ja talonmiehen kanssa sisään, hänen mielestään asunnossa oli rikospaikkatutkinta kesken. Elimme poliisisarjaa hänen kanssaan useamman tunnin, ennen kuin hänet saatiin ambulanssiin. Kun hänen lääkityksensä saatiin taas kohdilleen, hän tokaisi, että olipa onni, että olit sinä päivänä ambulanssissa töissä, Hultin nauraa.

Terhi Kärkkäinen muistaa elävästi vanhan papan, joka asui kaupungin vuokrakaksiossa. Raha-asiat hänellä olivat hallinnassa, hän osasi elää hyvin nuukasti, mutta asunto näytti siltä, ettei sitä ollut siivottu vuosiin. Vuodevaatteita ei ollut vaihdettu, oli likaa ja rojua.

– Luulen, että siivoaminen oli hänelle yhdentekevää. Hän oli tyytyväinen asuntoonsa, koska oli joskus nuorempana ollut asunnottomanakin Ruotsissa.

Papan kotiin tilattiin raivaussiivous ja myöhemmin vakituinen siivooja.

– Joskus yritin udella sukulaisista, mutta vastaukseksi tuli: ”Mikäs kuulustelu tämä on?” Omista asioistaan hän ei koskaan halunnut puhua, Kärkkäinen muistaa.

Yksi kiinnostuksen kohde oli yli muiden: lottonumerot.

– Kun luin lottoriviä, hän saattoi henkäistä: ”Ai, oliko siellä 31:kin! Ihanko totta?”

Sitten pappa sairastui ja joutui sairaalaan. Sieltä hän siirtyi hoivakotiin ja pian ajasta ikuisuuteen.

– Ihmettelin, kuka oli laittanut kuolinilmoituksen lehteen. Teki mieli mennä hautajaisiin, jos hänellä ei ole ketään saattamassa, Kärkkäinen kertoo.

Hautajaisiin saapuikin Kärkkäisen ja papan toisen omahoitajan lisäksi papan veli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa. Hekin olivat nähneet kuolinilmoituksen. Sen oli laittanut lehteen hautaustoimisto, joka oli myös yrittänyt löytää papan sukulaisia.

Kärkkäinen arvelee että, nykyään vastaava persoona saisi ehkä autismikirjoon liittyvän diagnoosin.

– Ehkä hän oli älykkäämpi kuin muut, ei löytänyt meistä vertaistaan. En tiedä. Minua hänen elämänsä kosketti.

Varissuon kotihoito on kehittänyt omat, erikoistuneet ryhmänsä mielenterveys- ja päihdetyöhön sekä saattohoitoon. Hultin sanoo, että varsinkin saattohoito on hänen sydäntään lähellä. Silloin asiakkaan kanssa tullaan tutuiksi, koska yhdessä ollaan enemmän. Muutenkin tuttujen asiakkaiden kanssa vaihdetaan aina muutama sana, kun he tulevat kadulla vastaan.

Varissuolla asuu eri kieliä puhuvia ihmisiä, mutta se ei oikeastaan työtä juuri muuta.

Hoitajat käyttävät Google-kääntäjää, käsimerkkejä ja mitä milloinkin – niin pitkään, että yhteisymmärrys löytyy. Tulkkiin ei juuri ole aikaa, eikä ihan kauheasti tarvettakaan. Viime vuonna Varissuon kotihoidossa turvauduttiin tulkkipalveluihin kaksi kertaa. Hultin sanoo, että kielen sijasta persoona ratkaisee.

Toki kielitaidosta on apua. Hultin kertoo nauraen:

Hultin ja Kosme miettivät, että ainakin arabiaa, vietnamia ja venäjää olisi hyvä osata. Varissuolla asuu ihmisiä, jotka tulivat pakolaisina jo 1970-luvulla. Ikääntyneet lesket eivät välttämättä puhu vieläkään suomea.

– Mitä kieltä kosovolaiset puhuvat, Kosme kysyy.

Naiset katsovat toisiinsa kysyvästi. Onneksi Varissuon kotihoidossa on myös Kosovosta kotoisin oleva hoitaja.

Avaimet rapisevat kerrostalon rappukäytävässä. Oven sisäpuolella on lappu, jossa lukee, ettei äidin pitäisi avata tätä ovea, koska tämä on ulko-ovi.

– Kotihoito täällä, kaikuu eteisestä.

Sisällä 93-vuotias Annu Jokinen istuu olohuoneessa. Televisiossa puhuu Tauno Palo rätisevässä Suomi-filmissä.

Annu vastaa iloisesti. Terhi Kärkkäinen alkaa maanitella häntä wc:n puolelle. Annu ei ole ihan varma, onko hänellä hätä vai ei.

Jenna Hultin ottaa ruutuvihon keittiön kaapista ja huomaa, että Annun tytär on merkinnyt käyneensä juuri syömässä lounasta ja juomassa kahvit äitinsä kanssa. Ruokahommia ei siis tarvitse nyt tehdä. Vihko kertoo oleelliset, Annu ei itse tahdo oikein muistaa. Vessakäynnin jälkeen hoidetaan lääkitykset. Annun silmät vilkkuvat iloisesti.

– Olen mielissäni. Minä tykkään nuorista kauheasti.

Annun poika asuu naapurissa ja käy myös katsomassa äitiään. Kotihoitokin käy vielä tänään iltatoimien aikaan.

– Työ on suloista, Annu heläyttää.