Useimpien eläinten väri, myös ihmisen ihonväri, on lähtöisin pigmentistä, hienojakoisesta väriaineesta. Värit syntyvät niin, että erilaiset pinnat heijastavat valoa eri tavoin.
Parhaiten värien olemus ilmenee sateenkaaressa ja sen talvisessa vastineessa, haloilmiössä. Ne syntyvät ilmassa olevien vesi- tai jäähiukkasten hajottaessa valoa. Pisarat ja jääkiteet ovat prismoja, joiden läpi kulkiessaan valo hajoaa värispektriksi. Valkoiseen valoon sisältyvät kaikki värit, ja ne tulevat näkyviksi prisman avulla.
Sateenkaaressa paljastuu luonnon koko väripaletti. Valon taittumisen vuoksi sateenkaaren ulkopuolella taivas on tummempi kuin kaaren sisäpuolella.
Sateenkaaren väripaletti on aina samassa järjestyksessä: uloimpana on punaista, sitten oranssia, keltaista ja vihreää. Sisimpänä on sinistä ja violettia. Värien järjestys johtuu siitä, että valo taittuu eri tavoin
– violetti taittuu eniten ja punainen vähiten.
Luonnon värikkäimpiä ilmestyksiä ovat perhosten siivet. Ne ovat täynnä mikroskooppisen pieniä suomuja, jotka hehkuvat värejä auringonvalon osuessa niihin tietystä kulmasta. Perhosten lahkon tieteellinen nimi Lepidoptera tarkoittaakin suomusiipistä.
Suomen kallioilla näkee joskus kasvin, joka kimaltelee kuin aarre luolan pimeydessä. Se on aarnisammal, jonka pienet itiöpesäkkeet heijastavat auringonvaloa linssin tavoin. Aarnisammalen väri on luonnossa varsin harvinainen, sillä se hohtaa neonvihreänä. Yleensä tällaista väriä on tottunut näkemään lähinnä valomainoksissa.
Aarnisammalen väriä muistuttaa myös kiiltomadon loiste. Kiiltomadon neonvihertävä väri on kemiallista valoa, ja se syntyy lusiferiini-nimisen entsyymin hapettuessa. Samalla tavalla syntyy lämpimissä maissa elävien tulikärpästen valo.
Punainen levä on peittänyt kivenlohkareen. Ilmiö on täysin luonnollinen, vaikka kivi näyttää maalatulta.
Vaikka maan hiljaiset ovat usein yllättävän kauniita, vaikuttavimmat luonnon värinäytelmät esitetään korkealla taivaalla. Revontulien värit syntyvät, kun auringosta lähtöisin olevat hiukkaset törmäävät maan ilmakehään. Maapallon magneettikenttä kiihdyttää hiukkasia. Magneettikenttä on voimakkaimmillaan etelä- ja pohjoisnavan lähettyvillä, ja sen ansiosta Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa voi säännöllisesti nähdä revontulia.
Revontulet ovat enimmäkseen aavemaisen vihertäviä, mutta usein joukossa on myös kirkkaan punaista, turkoosia ja violettiakin väriä. Revontulten värit riippuvat siitä, mihin ilmakehän aineisiin auringosta tulevat hiukkaset törmäävät.
Ruska-aikaan vaivaiskoivun ja muiden kasvien lehdet varastoivat lehtivihreän varteensa, jolloin lehtiin jäävät muut väriaineet. Vihreä on elävän ja yhteyttävän luonnon perusväri.
Ruska on niin valokuvaajalle kuin taidemaalarille kenties vuoden inspiroivinta aikaa. Silloin kesällä vallinnut tasainen vihreys vaihtuu keltaisen, punaisen, oranssin ja jopa violetin ilotulitukseen. Paikoin nämä värit esiintyvät miltei puhtaina, mutta useimmiten ne murtuvat lukemattomiksi sävyiksi, joissa värit sekoittuvat.
Ruskaa on koko Suomessa, ja ilmiön voi havaita paljon etelämpänäkin, kuten Keski-Euroopan vuoristoissa. Pohjoisen Lapin ruska on vertaansa vailla, mikä johtuu muun muassa siitä, että siellä maastoa peittävät enimmäkseen lehtipuut ja varvut. Etelä-Suomessa havupuiden runsaus osaltaan vaimentaa ruskan loistoa.
Päiväperhosten värit syntyvät, kun auringonvalo heijastuu siipien pienen pienistä suomuista.
Kun puhutaan väreistä, ei pidä katsoa pelkästään räikeitä ja huomiota herättäviä värejä. Myös harmaan eri sävyt ovat värejä, ja niistähän ei Suomessa tähän vuodenaikaan ole pulaa. Lumi ja jää ovat värien kannalta kiehtovia kohteita, koska ne itsessään eivät ole minkään värisiä, mutta ne heijastavat tehokkaasti ympäristön värejä.
Jään pinnassa valo taittuu joskus niin kauniisti, että se muistuttaa pientä sateenkaarta. Valokuvaajat tietävät, että pyörittelemällä objektiivin edessä polarisaatiosuodinta tämän jään valoefektin saa vielä paremmin näkyviin.
Samat optiikan lait ovat toiminnassa, kun esimerkiksi veden päällä kelluva öljy hehkuu sateenkaaren väreissä – kaunista mutta tappavaa.
Filosofit, tutkijat ja taiteilijat ovat pohtineet yli tuhat vuotta värin luonnetta ja olemusta. Intiassa astrologeilla oli pitkään käsitys, että auringon valkoinen valo on sekoitus muista väreistä. Aurinko oli elämän lähde ja kahdeksan muun taivaankappaleen hallitsija. Kukin taivaankappale lähetti maahan yhtä puhdasta väriä ja vaikutti jokaisen elävän olennon kohtaloon.
Länsimaisessa perinteessä Aristoteleen uskomus, jonka mukaan kaikki värit syntyvät mustan ja valkoisen sekoituksena, säilyi 1600-luvulle asti. Silloin jesuiitta Francois d’Aguilon esitti ajatuksen kolmesta pääväristä, sinisestä, punaisesta ja keltaisesta.
Itse asiassa musta ja valkoinen eivät ole värejä, koska täydellisen musta pinta ei heijastaisi valoa lainkaan ja täydellisen valkoinen pinta puolestaan heijastaisi kaiken valon. Taidemaalari Pierre-Auguste Renoirin on kerrottu sanoneen, että luonnossa ei ole valkoista. Vaaleat pinnat heijastavat ympäristön värejä eri tavoin.
Talviasuiset kiirunat ja lumihanki heijastavat tehokkaasti ympäristön valoa. Varjopuolella tunturin rinne muuttuu siniseksi, kun taivas on selkeä.
Modernin tieteen uranuurtajiin kuulunut Isaac Newton osoitti 1600-luvun loppupuolella prismakokeillaan, että valkoinen valo koostuu kaikista spektrissä näkyvistä väreistä. Työ loi perustaa optiikan kehittämiselle, jota ilman tämänkään artikkelin valokuvia ei olisi voitu ottaa.
Nykyfysiikan tietämyksen perusteella väri on jokin sähkömagneettisen säteilyn aallonpituus. Tämän voi havaita vaikkapa katsellessaan auringonlaskun punaiseksi värjäämää taivasta. Punertava väri johtuu siitä, että auringon paistaessa matalalta ilmakehä käy niin paksuksi, että se päästää läpi vain sellaisen valon, jonka aallonpituus on kaikkein pisin, eli punaisen.
Tieteellisistä selityksistä huolimatta värit eivät ole lakanneet ruokkimasta ihmisten mielikuvitusta. Päinvastoin: mitä enemmän tietoa jostakin ilmiöstä saadaan, sitä kiehtovammalta ja monimutkaisemmalta se alkaa tuntua.
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
