Nykyisin sukupolven pituus on noin 30 vuotta. Historiallisten muutosten suuntaa voi tarkastella vaikkapa viiden, kolmenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden välein. Minun aikanani suomalaisen yhteiskunnan yhteisöllisyyttä korostava ajattelu on muuttunut yksilön esiin nostamiseksi.

Länsimainen yhteiskunta korostaa yksilöllisyyttä, ja olemmekin länsimaalaistuneet melkein jo liikaa. Tästä valittavat muun muassa ammatillisen koulutuksen opettajat, joilta oppilaat vaativat lähes räätälöityä opinto-ohjelmaa: ”En ehdi tuohon kokeeseen. Saanko uuden ajan tai voinko suorittaa kurssin jotenkin muuten?”

Arvojen muodostuminen alkaa kodin kasvatuskulttuurista ja siellä syntyneistä rooleista. Joissakin perheissä äiti on perheen sielu, toisissa isä määrää. Joskus lapsetkin säätelevät käyttäytymisnormeja. Teini-­ikäinen nuori tai opiskelija voi kyseenalaistaa perheen tiukat porvarilliset arvot. Itsenäistyminen vaatii kapinointia vanhempien arvomaailmaa kohtaan. Niin myös taistolaisuus­aallossa tapahtui aikoinaan.

Perheiden sisäisen kulttuurin merkityksen tuovat esiin Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset. Oudoksumme tietenkin heidän tapojaan, ennen kuin opimme tuntemaan ne. Uuden vieroksuminen kuuluu normaaliin käyttäytymiseen. On opittava tuntemaan asiat sisältä päin. Sama pätee myös ulkomaalaisten näkökulmasta: kyllä me suomalaisetkin voimme olla kummallisia.

Sukupolvien ajattelutavat onneksi muuttuvat. Vanhempien ei välttämättä ole helppoa hyväksyä lastensa toimintaa tai edes ammatteja, saati sitä, että joku ottaa opintovapaata tai lähtee hyväpalkkaisesta työstä maailmalle. ”Hänellä oli eläkevirka. Mitä haihatusta tuo on?” Vieraantumista tapahtuu sukupolvien välillä, mutta myös niiden sisällä. Sedät, tädit ja serkut eivät enää kuulu perheeseen. Sisaruksia ei ole aikaa tavata.

Vanhemmatkin tuntuvat ajoittain rasitteilta, mutta moraali vaatii vielä huolehtimaan heistä. Oman perheen ongelmista ei kuitenkaan aina kerrota vanhemmille, koska niistä ei puhuttu koskaan lapsuudenperheessäkään. Sitä paitsi vanhempien tapa neuvoa lapsiaan säilyy läpi elämän, mikä myös voi ärsyttää nuorempaa sukupolvea.

Mallioppiminen on vahva vaikuttaja. Lapset omaksuvat vanhempiensa tapoja. Parisuhteessa sovitellaan kahden taustaperheen käyttäytymismalleja yhteisiksi tavoiksi toimia. Aika usein naiset omivat aviopuolisonsa omiin taustaperheisiinsä, ja aviomiehen vanhemmat jäävät hieman paitsioon.

Vaikka sukupolvien välillä ei aina tunnu kuilua, se vaikuttaa taustalla. Hankauksiin ovat syynä yhteiskunnallisten toimintatapojen ja arvojen muutokset, toisaalta omat perhekokemukset. Myös median tarjoamat mallit vaikuttavat.

Nykyään on lähes liikaa tietoa siitä, mikä on oikea tapa toimia – ja samoin uskoa siihen, että ohjeita seuraamalla kaikki sujuu. Oikein toimiminen on henkilökohtainen punnerrus oman moraalin kanssa.

Jopa puolison ”oikein” voi olla eri kuin oma. Jokaisen on itse työstettävä maailmansa arvopohja. Tässä pohdiskelussa tulee suureksi haasteeksi sovittaa tieto ja tunne yhteen niin, että pystyy aidosti toimimaan niin kuin uskoo toimivansa. Vasta tiedon ja tunne­kokemuksen tasapaino muuttaa asenteita.

Kirjoittaja on psykologi ja eläkeläinen.