Haluaisiko lapsi tappaa ja syödä kadulla näkemänsä ihanan koiran? saattaa Saija Tirkkonen kysyä – Näin ilmastokriisi muuttaa vanhemmuutta

Saija Tirkkonen, 36, Helsinki

Saija Tirkkonen sanoo, että hänelle vegaaninen ruokavalio on ensisijaisesti eläinoikeusteko. Hänen kokemuksensa mukaan kasvissyöntiä on myös helpompi selittää lapselle eläinoikeuksien kuin ilmaston näkökulmasta. 

”Kyllä mä oon joskus koittanut sille selittää, minkälaisia laajempia vaikutuksia eläinten tehotuotannolla on ilmastoon, mutta se alkaa mennä niin abstraktiksi, että hänen on vaikea ymmärtää sitä.”

Helpompi tie on jakaa empatiaa eläimiä kohtaan.

Vanhemmuuden kokemuksia Tirkkonen jakaa tiiviisti omien sisarustensa kesken. Kasvisruoasta ja ruoan alkuperästä tulee puhuttua myös heidän lastensa kanssa. Kuusivuotiaalle Viimalle Tirkkonen pyrkii avaamaan kasvissyöntiä lapsille tuttujen eläinten ja eläinten eriarvoisen aseman kautta. Haluaisiko lapsi tappaa ja syödä kadulla näkemänsä ihanan koiran?

”Jos mä selitän tätä jonkun toisen lapselle, niin kyllä mä näen niistä vanhemmista, että ne miettii, kuuluuko tuollaista selittää lapselle.”

Tirkkosen mielestä juuri se, ettei asioista ole puhuttu suoraan, on johtanut tilanteeseen, jossa suuri osa aikuisista on ummistanut silmänsä eläintuotannolta. Tätä tapaa he kasvattavat lapsilleen, ja silloin ei tapahdu muutosta.

”Eikö se ole aika harhaanjohtavaa, että syöt tietämättä, mitä syöt, tai teet tekoja tietämättä, mikä sun vastuu niistä on?”

Jos ruokavalioon liittyvät valinnat ovat helppoja, haastavampaa on Tirkkosen mukaan kamppailla vallitsevaa kulutuskulttuuria vastaan. Vaikka esimerkiksi isovanhempien hankkimat uudet laadukkaat vaatteet menevät käyttöön ja kiertävät serkulta serkulle, tulee niiden lyhyttä käyttöikää ja ylipäätään uuden ostamista pohdittua.

”Lapsiin ja vauvoihin liittyy hirveästi bisnestä, ja se lisää sitä kulutusta.”

Ympäröivän kulutuskulttuurin vuoksi syntyy ristiriitoja, sillä Tirkkonenkin kokee elävänsä vallitsevien normien mukaan. Esimerkiksi hän nostaa lastenohjelmat ja niiden oheistuotteet, joista muodostuvat myös lasten puheenaiheet. Lapsi, joka ei katso samoja ohjelmia tai leiki samoilla leluilla, voi jäädä porukan ulkopuolelle.

”Tää on ihan hirvee tää vanhemmuuden tuska, kun haluai­si tarjota lapselle kaikki ne jutut, mitä muutkin saa, että se kuuluisi porukkaan.” 

Joskus kulutusvalintoja tekee samassa tilanteessa muiden vanhempien kanssa. Tirkkonen muistelee erästä tilannetta, jossa samassa seurueessa olleet eri perheiden lapset saivat eri määrän leluja. 

”Tuntuu, että vaikka kuinka sä harot sitä kuluttamista vastaan, niin se tulee ihan joka puolelta. Lapsellekin se on ihan sama, että mitä siellä päiväkodissa sanotaan tai mitä mä sanon, kun mainokset ja kauppojen hyllyt on koko ajan täynnä kaikkia houkutuksia.”

Maija Karasvaara, 37, ja Tero Niskanen, 38, Helsinki

Ilmastokriisissä kyse on Tero Niskasen mukaan uudesta prioriteetista, jota vasten valintoja pitää vanhempanakin punnita. 

”Pitäisikö meidän omistautua ilmastonmuutoksen estämiselle sataprosenttisesti, kokonaisvaltaisesti?”

Omaa kysymystään hän pitää epäreiluna siinä mielessä, että ihmisinä vanhemmillakin on monia tarpeita. Pitäisi esimerkiksi tavoitella hyvää elämää yksilöinä, mutta samaan aikaan ihmiskunnan ja omien lasten tulevaisuus on paljon merkityksellisempää. Siinä on Niskasen mukaan iso konflikti. 

”On totta, että on tämmönen prioriteetti, joka ylittää nämä muut, mutta on myös totta, että meitä väsyttää, meillä on joku muu ikävä asia mielessä tai me ei voida vaikkapa nukkua.”

Maija Karasvaara pohtii sitä, voiko arki esimerkiksi vaikeutua ilmastotekojen vuoksi. Kun saavutetuista eduista alkaa luopua ja käyttää vielä energiaansa aktivismiin, voivat yksilön rajat tulla vastaan. Lisäksi omat ilmastoahdistuksen tunteet pitäisi käsitellä, jotta oma toimintakyky säilyisi maailmassa, joka on menossa huonoon suuntaan.

Kyse ei siis olekaan enää kuluttajavalinnoista, joihin keskustelu usein sidotaan vaan siitä, riittääkö aktivismiin enää energiaa lapsiperhearjessa. Vauva-arki on sen verran raskasta, että jaksaminen riittää tällä hetkellä työssä käymiseen ja lapsesta huolehtimiseen. Silloin on Karasvaaran mukaan mahdollista, että aktivismi jää niiden ihmisten varaan, joiden elämäntilanne sallii siihen panostamisen joko oman työn tai järjestötoiminnan kautta. 

Voiko vanhempi siis irtisanoutua ilmastoaktivismista lapsen varjolla?

”Silleen sori, mulla on tää vauva, että mä en nyt pysty, ja mun pitää viedä koirakin ulos, että hoitakaa te nyt tämä ilmastonmuutos.”

Toisinkin voi kuitenkin olla. Karasvaara kertoo, että tuttava­piiristä löytyy myös ilmastokriisiin radikaalisti heränneitä perheellisiä ihmisiä, joiden ilmastotoimintaa vanhemmuus ei ole rajoittanut. Jokaisen kokemus vanhemmuudesta on siis erilainen, mikä näkyy myös siinä, kuinka paljon itsestään pystyy ulospäin antamaan. Osittain siihen vaikuttaa se, minkä ikäisiä lapsia tai nuoria vanhempien elämässä kullakin hetkellä on.

Siitä huolimatta, ettei Karasvaara haluaisi typistää ilmastokeskustelua pelkkiin kulutusvalintoihin, hän näkee, että niilläkin on väliä. Juuri nyt vanhempien valinnat vaikuttavat lapseen lähinnä välillisesti. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, haluavatko vanhemmat ison omakotitalon ja kaksi autoa. Tero Niskasen mukaan arvoja välittää lapselle väistämättä omalla elämäntyylillään.

”Sellasta neutraalisuhdetta ei ole olemassakaan.”

Sanna Reponen, 40, Sulkava

Sulkavalla maanviljelijän arkeen ilmastonmuutos on iskenyt vuoroin kuivuutena, vuoroin runsaina sateina. Kuivuus lisää kastelun tarvetta, kun taas rankka­sateiden vuoksi työkoneet uppoavat vettyneeseen peltoon, maa tiivistyy ja kitketyt rikkakasvit juurtuvat takaisin maahan. Se tarkoittaa lisää työtä pienviljelijälle. Perheen arjessa ilmastonmuutos näkyy Sanna Reposen mukaan päivittäisissä valinnoissa. 

”Meidän perhepiirissä tärkeitä asioita ovat kierrätys ja ruoka­hävikin estäminen, joka on ollut pitkään myös yksi Maa- ja kotitalousnaisten tärkeistä teemoista.”

Maalla tarvitaan autoa, mutta senkin käyttöä Reponen pyrkii välttämään. Autoilua voi osin korvata hyötyliikunnalla ja ulkoilulla, mutta liikkumista on suunniteltava myös lapsen ehdoilla.

”Liikkumiseen ei ole samalla tavalla aikaa käytettävissä, kun vastaan tulevat ruoka-ajat tai nukkumaan käynti.”

Jos lähipalvelut katoavat, saattaa autoa tarvita Sulkavalla vielä nykyistä enemmän. Tällä hetkellä neuvolaan on puolen kilometrin kävelymatka. Jos palvelu siirtyisi Sulkavalta Savonlinnaan, matka pitenisi 40 kilometriin.

Ilmastoon liittyvissä kysymyksissä on Reposen mukaan monta huomioitavaa puolta. Hänen ajatusmaailmaansa vaikuttaa ensinnäkin se, että hän asuu lähellä ruoan alkutuotantoa. Kun rehua menee omalta pellolta lypsykarjatilalle, on väistämättä osa ruokaketjua. Toinen ajatuksia ohjaava tekijä on kestävä kehitys. Reposen mukaan valinnoissa on tärkeä ottaa huomioon kaikki kolme kestävän kehityksen osa-aluetta: ekologinen, sosio-kulttuurinen ja taloudellinen kestävyys. Lisäksi näkökulmiin vaikuttaa se, mistä lähteistä ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa kukin saa. Reponen lukee sekä Maaseudun tulevaisuutta että Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenlehteä Luonnonsuojelijaa. 

Lehdillä on hänen mielestään erilaiset tavat käsitellä esimerkiksi metsiin liittyviä kysymyksiä. Luonnonsuojelijassa näkökulma on vahvasti luonnontilaisen luonnon puolesta. Metsäyritykset nähdään jutuissa toivottomina tapauksina, luontoihmiset puolestaan hyviä asioita aikaan saavina taistelijoina. Maaseudun tulevaisuudesta hänellä on erilainen käsitys.

”Kyllä se miun mielestä hyvin asiapitoista asiaa on. Siellä ei juurikaan sitä tunnepuolta näy. Lehti keskittyy politiikkaan ja tuo esille maata ja metsää omistavien ihmisten näkökulmaa. Sitä ei varmaan kovin paljon kaupungeissa lueta.”

”Ehkä kriittisemmin luen sitä Luonnonsuojelijaa kuin Maaseudun tulevaisuutta, valitettavasti.”

Reponen toivoo, että itselle tärkeät arvot ja näkemykset saisi lopulta siirrettyä kasvavalle lapselle. Tällä hetkellä ajatukset ilmastonmuutoksesta ovat kuitenkin puolison kanssa aika erilaiset.

Kun toinen vanhempi tekee pitkää päivää töissä, on yhteistä aikaa vähän. Silloin ei välttämättä ehdi puhua ilmastonmuutoksesta tai monesta muustakaan asiasta.

Johanna Mikkola, 29, ja Ville-Matti Hannu, 31, Muonio

Muoniossa ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat joiltakin osin erilaisia verrattuna Etelä-Suomeen. Johanna Mikkolan mukaan muutos näkyy pohjoisessa esimerkiksi puurajan siirtymisenä ja tunturikasvillisuuden vähenemisenä. 

”Selkeitä merkkejä on jo, myös sellaisia, mitä ihmiset pystyvät havaitsemaan ihan arkielämässä pitkällä aikavälillä.” 

Lähitulevaisuus sisältää pelkoa ja ahdistusta ympäristön kriittisistä keikahduspisteistä, mutta myös ajatuksia siitä, miten omaa perhettä ja lasta voisi valmistella ilmastonmuutoksen muovaamaan yhteiskuntaan.

”Yksi valuutta, mikä ei vanhene koskaan, on sosiaaliset taidot, toisen kuunteleminen ja yhteisen köyden vetäminen. Ne tulee olemaan kenties vielä tärkeämpiä taitoja kuin nyt”, Ville-Matti Hannu sanoo.

Tulevana mediatutkijana hän pitää elintärkeänä myös sitä, että lapsille opetettaisiin koulussa informaation käsittelyä. 

”Mistä luet, mitä luet, millä voi olla agendoja, miten Facebookin algoritmit toimii ja mitä ne sulle näyttää. Ne vaikuttaa niin paljon ihmisen päänsisäiseen maailmankuvaan, että ne olisi tärkeää tuntea, ettei olisi ihan niiden ehdoilla.”

Kestävän perhearjen kannalta oleellista on se, mitä ihmiset lopulta käsittävät hyvällä elämällä. Mikkolalla siihen kuuluu oma koti, ja siksi taloudellista vakautta pitää olla sen verran, että asuntolainan saa lyhennettyä. Merkitystä elämään saa myös yhteisöllisyydestä ja kokemuksesta, että pystyy vaikuttamaan omaan ympäristöön. Mikkolan käsitystä hyvästä elämästä eivät rajutkaan ilmastotoimet rajoittaisi, päinvastoin.

”Olisin itsekin tyytyväinen, että päätökset tulisivat ylhäältä päin samalla tavalla kuin veroprosentti, jota en voi itse päättää. Kyllä mie toivon, että se yhteiskunta ohjaa minua siihen suuntaan, että se mun elämä on myös kestävää.”

Hyvän elämän edellytykset ovat Mikkolan ja Hannun mielestä vahvasti sidoksissa elinympäristön hyvinvointiin. Hannun mielestä ilmastonmuutoksen markkinoinnissa ollaankin jossain määrin epäonnistuttu: ympäristön sijaan pitäisi puhua enemmän elinympäristöstä tai lajin tulevaisuudesta. Silloin ero ihmisen ja muun luonnon välillä ei korostuisi.

On paljon asioita, joiden vanhemmat toivoisivat säilyvän tulevaa lastaan ajatellen. Nyt ilmastonmuutos uhkaa esimerkiksi Pohjois-Suomen kahdeksaa vuodenaikaa. Huolta herättää myös se, pysyvätkö vedet puhtaana ja metsät pystyssä. 

Ei ole nimittäin itsestäänselvää, että esimerkiksi Tornionjoki olisi tulevalle lapselle elinvoimainen lohijoki. Hannun mukaan jo nyt on epävarmaa, voiko siitä nostettua kalaa syödä. Kaverin koiralle se ei ollut enää kelvannut.

”Toivon, että lapsi pystyisi nauttimaan luonnosta samalla tavalla kuin olen itse siitä pystynyt nauttimaan. Toivon, ettei tulisi sellaista tilannetta, että marjoja ei voisi syödä, koska jostain avolouhokselta lentää sinne kaikki pölyt”, Johanna Mikkola sanoo.

Rosa Virmajoki, 30, ja Samuli Junttila, 34, Helsinki

Samuli Junttila tutkii työkseen, miten ilmastonmuutos vaikuttaa metsiin. Sen lisäksi, että kesän 2021 kuumuus on vaikuttanut omaan hyvinvointiin, tutkijan mielen päällä ovat olleet Kanadan metsäpalot ja mielettömät lämpöennätykset.

”Kun vielä ymmärtää kuumuuden laajemmassa kontekstissa, ei ole ollut kauhean toiveikas tunnelma viimeisen puolen vuoden aikana.”

Junttilan ajatuksiin vaikuttaa myös oma maailmankatsomus.

”Mä ajattelen, että me ollaan enemmän tai vähemmän yhtä elävää organismia koko tämä planeetta. Sen kautta voi jakaa sen kärsimyksen muun luonnon kanssa ja empatisoida mitä tahansa elävää organismia, joka nyt kärvistelee tuolla kuumuudessa.”

Omaa ympäristöahdistustaan ja esimerkiksi luopumisen kokemuksia Junttila käsittelee musiikin kautta. 

”Se musan tekeminen on ollut mulle terapeuttista tunteiden käsittelyä ja asioiden sanoittamista, ja siksi se on ollut hyvä työkalu myös ympäristöahdistukseen.”

Toisaalta ahdistuksen kautta syntyy palo tehdä jotain asioiden eteen. Toiveena on, että jonain päivänä perheellä olisi vanha maatila, jossa olisi mahdollista kehittää omavaraisempaa elämää. Ensimmäisiä askelia tuohon suuntaan on jo otettu, sillä perheen pihalla Helsingin Vuosaaressa kukoistaa kuivuudesta huolimatta pieni puutarha, jonka hoitamiseen myös lapset osallistuvat. Siinä missä haaveissa on siirtyminen yksinkertaisempaan ja omavaraisempaan elämään, ruokkii nyky-yhteiskunta Junttilan mukaan aika erilaisia ihanteita.

”Se on normi, että kulutetaan, ja keskiluokkainen elämä on sitä, että yritetään koko ajan vähän kasvattaa sitä omaa päästötaakkaa. Ihanne on, että hankitaan isompaa autoa ja isompaa kämppää.”

Rosa Virmajoki huomauttaa, että samoja asioita löytyy myös heidän perheestään. On auto ja muutettu isompaan asuntoon.

”Kyllähän mekin tavallaan mennään niitä samoja portaita.”

Toivoa vanhemmissa herättää ympärillä olevien ihmisten havahtuminen siihen, että ilmastonmuutoksen hillinnällä on kiire.

”Jos kuulee vaikka sellaisen ihmisen puhuvan aiheesta tai tehneen jotain muutoksia, josta on ajatellut, ettei hän ole vielä herännyt asiaan, niin kyllä se toivoa herättää”, Virmajoki sanoo.

Isompi toivon herääminen vaatisi kuitenkin korkeammalta tasolta tulevaa toimintaa. Kenties siksi myös mielenosoituksissa käyminen herättää Virmajoessa toivoa. Hän kokee tärkeäksi opettaa lapsilleen kyseenalaistamista, kansalaistottelemattomuutta ja vaikuttamista.

”Se on jossain kohtaa ainut asia, mitä voi tehdä – osoittaa mieltänsä.”

Anna-Leena Klemetti-Falenius, 49, Hyvinkää ja Aino Falenius, 17, Loimaa

Anna-Leena Klemetti-Falenius jakaa palon ilmasto­asioihin erityisesti lukioikäisen lapsensa Aino Faleniuksen kanssa. Yhteinen aktivismi sai alkunsa talvella 2015, kun Suomeen tuli suuri määrä turvapaikanhakijoita. Sittemmin Falenius on ollut aktiivisesti mukana nuorten ilmastoliikkeessä, järjestänyt ja käynyt mielenosoituksissa niin äitinsä kuin ystäviensä kanssa. 

Faleniuksen ilmastoteot ovat vaikuttaneet laajasti muuhun perheeseen ja ystäväpiiriin. Kun hän muutti Loimaalle lukion perässä, muu perhe jatkoi kasvispainotteista ruokavaliota. Venäjällä asuvat kummit ovat hänen innoittamina kehittäneet paikallista kierrätysjärjestelmää ja siivonneet rantoja.

”Ajattelen, että näillä nuorilla on herättelevä merkitys, koska ne on niin rakkaita suurelle joukolle perheitä ja sukuja”, Klemetti-Falenius sanoo. 

Faleniuksen aktivismille on perheessä luja tuki. Yksi syy siihen on Klemetti-Faleniuksen mukaan se, että juuri aktiivisiksi kansalaisiksi nuoria yritetään yhteiskunnan puolelta kasvattaa. Niin varhaiskasvatus, koulu kuin nuorisotoimi kannustavat lapsia mielipiteen ilmaisuun. Kun lapset sitten toimivat tämän kasvatuksen mukaisesti, ajatellaan, että se on väärin tehty. 

”Siinä mä olen asettunut puolustamaan nuoria. Mun tehtävä on sanoa, että nämä nuoret saa ilmaista mieltä. Me aikuiset ei olla osattu hoitaa tätä hommaa, joten nuorilla on oikeus syyttää meitä ja vaatia meiltä tekoja.”

Klemetti-Faleniuksen aktiivisuuteen vaikuttaa myös hänen turvattu asemansa: hyvät lähtökohdat elämään, ystäväpiiri ja työpaikka. 

”Mä olen valkoinen keski-ikäinen heteronainen, jolla on taloudellisia mahdollisuuksia. Jos mä en uskalla, niin kuka sitten uskaltaa?”

Aino Falenius kokee vanhempien tuen etuoikeutena, sillä hän tietää myös nuoria, joiden vanhemmat eivät esimerkiksi ilmastoasioissa tue lapsiaan. ”Erityisesti äiti on luonut pohjan sille aktivismille. Hänen kanssaan olen käynyt mielenosoituksissa jo ennen ilmastomielenosoituksia, ja sen takia on ollut rohkeus ja osaaminen osallistua niihin myöhemminkin.”

Ensimmäisiä kertoja ilmastomarsseilla käydessään Anna-Leena Klemetti-Falenius pohti niitä vanhempia, joille kansalaisvaikuttaminen on vielä vieras asia. Hän ajatteli, että näille vanhemmille pitäisi kertoa, mistä mielenosoittamisessa on kyse. 

”Mun viesti vanhemmille on, että lähtekää mukaan ja kysykää siltä nuorelta, miksi se haluaa osoittaa mieltään.”

Klemetti-Falenius kokee tärkeäksi, että perheessä on tilaa myös lasten moninaisuudelle sekä omien valintojen tekemiselle. Myös vaikuttamisessa on aina lupa erehtyä ja oppia uutta. Perheessä kaikki ovat saaneet kulkea ilmastoasioissa omaa polkuaan. 

”Ajattelen, että me tehdään muutoksia rakkaudesta toinen toisiamme kohtaan.”

Katri Tirkkonen, 39, ja Vesa Tirkkonen, 37, Kuopio

Villeinä nuoruusvuosina ilmastonmuutosta ei Vesa Tirkkosen mukaan tullut juurikaan mietittyä. Pikemminkin hän oli se kaveriporukan ärsyttävä tyyppi, joka kyseenalaisti lähes kaiken. Sitten ilmastonmuutos teki itsestään selvästi näkyvän. Tirkkonen tajusi, että liian pitkä helle ei kuulu Suomeen. 

Katri Tirkkoseen teki vaikutuksen puolestaan Al Goren ilmastoaiheinen dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus. Aihe upposi ja alkoi vähän jopa pelottamaan. Pidemmäksi aikaa se ei kuitenkaan jäänyt mieltä painamaan.

Vesa Tirkkonen ajattelee, ettei ilmastonmuutosta voi pelätä, sitä vastaan pitää taistella. Ilmastoasioita Tirkkosten perheessä pohditaan sen verran kuin pystytään, Katrin mielestä kuitenkin vähän eri tavalla kuin tähän samaan projektiin haastateltu Vesan sisko Saija tekee. 

”Se ottaa maailman painon harteilleen vielä vähän eri tavalla. Meillä ei välttämättä ole ihan niin syväluotaavaa pohdintaa.”

Kestävämpää perhearkea Kuopiossa voitaisiin Katri Tirkkosen mukaan tukea lisäämällä kasvisruoan määrää kouluissa esimerkiksi niin, että tarjolla olisi vain yhtenä päivänä lihaa. Vesa Tirkkonen itse syö lihaa mutta pitää tärkeänä, että lapsille näytetään esimerkkiä. Asenne kasvisruokaa kohtaan lähtee lopulta kotoa.

”Se on muuten jännä, että kun me puhutaan ilmastonmuutoksesta, niin me puhutaan hyvin vähän lihantuotannosta, mikä on iso tekijä. Sen sijaan me puhutaan paljon kierrättämisestä”, Vesa Tirkkonen sanoo.

Hän arvelee, että taustalla vaikuttaa se, että perheessä syödään lihaa. Ruoan alkuperästä keskustellaan silloin, kun Vesan sisko Saija on käymässä. Veljensä kanssa hän on puolestaan keskustellut siitä, että jokaisen lihansyöjän pitäisi suorittaa lihansyöntikortti tappamalla ne eläimet, jotka aikoo syödä.

Katri Tirkkosen mukaan liha on tottumuskysymys. Siinä missä lihasta osaa valmistaa ruokia, vaatii kasvisaterioiden valmistaminen uuden oppimista. Vaikka kumpikaan vanhemmista ei ole omistautunut ruoanlaittaja, yrittää Katri Vesan mukaan lisätä perheessä syötävän kasvisruoan määrää ihan jo sen takia, että se olisi lapsillekin terveellistä. Sen Katri Tirkkonen on huomannut, että valmiit ohjeet ja tarvikkeet madaltavat kynnystä kokeilla uutta. Siksi perheessä on tilattu Ruokaboksia, josta löytyy myös kasvisruokia.

Vanhempien mielestä on hyvä, että perheen lähipiirissä on ilmastoasioista kiinnostuneita ihmisiä. Sitä kautta tieto kulkeutuu myös heille, eikä aihetta pääse pakoilemaan. Mutta mitä käy, kun tiedon ja oman valinnan välille syntyy ristiriita? Syyllisyydestä ja syyllistämisestä Vesallakin on ajatuksia.

”Se ihminenhän on tavallaan oikeassa, jos se saa sulle syyllisen olon. Tavallaan siellä on joku, mikä sinuakin harmittaa.”