Valuvika pelitavassa – siihenkö Nuoret Leijonat kaatuu? "Latvia oli suupala, mutta ei Aron Kiviharju ole Cale Makar"
Aition Petteri Sihvonen analysoi Nuorten Leijonien MM-turnausta. Nyt Sihvonen tarttuu kaksin käsin valmentajien pelitapavirheeseen.
Sekä Tanska että Latvia ovat olleet Nuorille Leijonille pelkkiä suupaloja. Ensin Suomi peittosi Tanskan maalein 6–2, ja viime yönä Latvian peräti 8–0.
Latvia oli edellisenä päivänä onnistunut loistavasti Kanadaa vastaan eikä sillä enää riittänyt fyysisiä ja henkisiä paukkuja Suomen haastamiseen. Latvialta petti vieläpä hieman maalivahtipeli.
Tosin on sanottava, että sekä Tanskaa että Latviaa vastaan päävalmentaja Lauri Mikkolan Nuoret Leijonat on pelannut suorastaan aukotonta yhteistyön jääkiekkoa valitulla toisteisella pelitavalla, jossa ovat omat teoreettiset ja käytännölliset vahvuudet, mutta myös sudenkuopat.
”Maailman paras puolustaja Cale Makar ei kykene pelaamaan aina liikkeestä pysähtymättä, mutta ehkä Aron Kiviharju voi ja kykenee.”
Oikaisen ytimeen muutamin painavin lausein. Saattaa olla, että osun hermoon, joka on Nuorten Leijonien elämän ja kuoleman kysymys käsillä olevassa nuorten MM-turnauksessa.
Juuri nyt oikeastaan mikään aikuisten huippuseurajoukkue missään sarjassa NHL mukaan lukien ei ole onnistunut pelaamaan todella voittavaa jääkiekkoa tällä konstilla, jonka Mikkola esikuntineen on valinnut Nuorten Leijonien pelitavan kivijalaksi. Kyse on siitä, että Suomen hienot puolustajat lähtevät ohjeita täsmälleen noudattaen aina liikkeelle kiekon kanssa – milloinkaan pysähtymättä.
Maailman paras puolustaja Cale Makar ei kykene pelaamaan aina liikkeestä pysähtymättä, mutta ehkä Aron Kiviharju voi ja kykenee. Vai kykeneekö? Toki kaikki on aina suhteessa vastustajien tasoon.
”Kuuma kysymys on: onnistuuko moinen seuraavissa peleissä Tšekkiä ja Kanadaa vastaan sekä puolivälierä- ja välieräotteluissa? Epäilen.”
Tanskaa ja Latviaa vastaan puolustajien aina kategorisesti suorittama pelivälineen-kanssa-liikkeelle-lähteminen onnistui Suomen taitavilta puolustajilta loistavasti. Kuuma kysymys on: onnistuuko moinen seuraavissa peleissä Tšekkiä ja Kanadaa vastaan sekä puolivälierä- ja välieräotteluissa? Epäilen.
Valmentajan ohje yhyttää puolustaja aina liikkeelle kiekon kanssa on voimakkainta kuviteltavissa olevaa pelin pakottamista, jonka seuraus on melkeinpä mustavalkoinen eli taivas tai helvetti.
Parhaimmillaan kyseinen pelitilanne menee kuin tanssi, puolustajan liike avaa syöttösuunnat ja saa kiekollisen pakin syöttönsä jälkeen tukemaan hyökkäystä tavalla, jossa on myös puolustusvalmiutta.
Pahimmillaan mainittu tapa pelata polttaa kyseiseltä puolustajalta itseltään tilan ja ajan pois. Puhumattakaan siitä, että jatkuva pelin avaaminen liikkeestä liikkeeseen johtaa erittäin korkeaa taitotasoa vaativiin ahtaisiin pelitilannenopeutta vaativiin syöttöjen vastaanottohetkiin hyökkääjien osalta.
”Muutosvalmentaminen on hieman eri asia kuin turnausvalmentaminen.”
Pidän mahdottomuutena, että Nuoret Leijonat voisi jatkaa kuvaamallani pelitavalla kaksi seuraavaa ottelua ja siitä vielä eteenpäin. Toki voin olla väärässä – ja Mikkola, Ville Mäntymaa, Kimmo Kuhta ja pomonsa Olli Salo ovatkin oikeassa.
On toki olemassa sekin näköala, että Mikkola muuttaa joukkueensa pelitapaa tässä puheena olevan aiheen osalta siten, että puolustajat alkavat etsiä ja tunnistaa tilanteita, jolloin kannattaakin pysähtyä kiekon kanssa. Se olisi viisasta, mutta haaste on siinä, ettei joukkueella ole siitä nyt kokemusta tässä turnauksessa.
Pitkä suomalaisen jääkiekkoilun seurantani osoittaa, ettei koskaan ole saavutettu arvoturnauksissa korkeinta mahdollista suoritusta ja tulosta muutosvalmentamisella.
Muutosvalmentaminen on hieman eri asia kuin turnausvalmentaminen. Turnausvalmentamisessa on oltu koko ajan oikeiden asioiden perässä, mutta toteutus on saattanut olla hakusessa. Muutosvalmentaminen tuo pelaajille stressiä pelata etenkin siinä kohtaa, kun vastus ja panos kovenevat turnauksen mittaan.
”Pidän, että ilman sitä Suomi olisi voinut voittaa jopa maailmanmestaruuden.”
Saatetaan ajatella, että osaavathan nämä pojat sitten tarvittaessa pelata ylempiä ja alempia viivelähtöjä, mutta se ei vain ole koskaan mennyt tuolla tavoin nappia painamalla kesken turnauksen.
Tuo on se oppi, jonka Jukka Jalonen toi ja viimeisteli suomalaiseen jääkiekkoiluun. Heikompiakin vastustajia vastaan tulee pelata sitä lätkää, johon uskotaan turnauksen kovimmilla hetkillä.
Vuosi sitten Mikkolan Nuorilla Leijonilla oli niin ikään ripaus liikaa muutosvalmentamista ohjelmassaan. Pidän, että ilman sitä Suomi olisi voinut voittaa jopa maailmanmestaruuden.
”Sentään yksi todellinen tähtiluokan pelaaja joukkueesta löytyy ja tärkeimmästä ruudusta sittenkin, hän on maalivahti Petteri Rimpinen.”
Vaikka Nuorilla Leijonilla ei ole nyt tokikaan riveissään mitään Puljujärvi-Aho-Laine ja Juolevi-Saarijärvi sekä Rantanen-Kapanen -kaliiberia, pidän siitä työteliäästä harmoniasta, joka hyökkäyskolmikoissa ja pakkipareissa vallitsee.
Matias Vanhanen-Julius Miettinen-Emil Hemming – potentiaali on valtava meneillään olevaan turnaukseen.
Joona Saarelainen-Heikki Ruohonen-Aatos Koivu on liki samaa luokkaa kuin Miettisen ykkösvitja hyökkäyssuuntaan.
Roope Vesterinen-Jasper Kuhta-Leo Tuuva -troikka on harvinaisen taitavien pelaajin porukka ollakseen vasta kolmosketju.
Max Westergård-Oliver Suvanto-Kasper Pikkarainen on moderni nelosvitja, jossa on kokoa, näköä ja virtaa.
Pakkiparit Kiviharju-Daniel Nieminen, Veeti Väisänen-Lasse Boelius, Mitja Jokinen-Juho Piiparinen sekä Niklas Nykyri ovat kovaa valuuttaa tähän turnaukseen. Kunhan heiltä ei odoteta enempää kuin siltä Cale Makarilta vaaditaan.
Sentään yksi todellinen tähtiluokan pelaaja joukkueesta löytyy ja tärkeimmästä ruudusta sittenkin, hän on maalivahti Petteri Rimpinen. Hänen varjeluksessaan on paljon.
Myös reservi on vahva: Onni Kalto, Atte Joki ja Arttu Välilä.
”Yhden tai kaksi hyökkääjää vaihtaisin pois ylivoimista, vaan en halua heitä tässä kohtaa mainita nimeltä.”
Silmäiltyäni turnauksen kärkijoukkueet on sanottava, ettei Suomen veroista peli-identiteettiä ole millään muulla joukkueella. Siksi kirjoitin aluksi, että Suomi pelaa ”suorastaan aukotonta yhteistyön jääkiekkoa valitulla toisteisella pelitavalla”.
Se, että pelitavassa on minun mielestäni yksi paha valuvika, ei välttämättä sorra Nuorten Leijonien korttitaloa. Ei sovi unohtaa, että kovimmissa matseissa Rimpinen voi hoitaa tilanteet, joissa pakkien – tai oikeammin: valmentajien luoman pelitavan – mahdolliset virheet ovat muutoin kohtalokkaita.
Se, mikä on vielä Nuorten Leijonien osalta esiripun takana pimennossa, on yli- ja alivoimapelien toimivuus. Tanska ja Latvia eivät olleet noiden suhteen riittävä mittari. Yhden tai kaksi hyökkääjää vaihtaisin pois ylivoimista, vaan en halua heitä tässä kohtaa mainita nimeltä.
”Vastaavaa sitoutuneisuutta ja ymmärrystä pelata ei ole pääkilpailijoilla.”
Sanon vielä kerran sen, että pidän tavattomasti siitä, että Mikkola esikuntineen ja pelaajat kaukalossa ovat saaneet luotua itselleen selkeän peli-identiteetin.
On hieno nähdä, miten kaksikin hyökkääjää reagoi kotiin päin varmistamaan pakin pintsiä. Toinen ottaa puolustajan paikan ja toisesta tulee h3. Noin sen pitääkin mennä. Yksityiskohdat tuottavat kokonaisuuden. Vastaavaa sitoutuneisuutta ja ymmärrystä pelata ei ole pääkilpailijoilla.
Sikäli kovistelen valmennusjohtoa, että sopii ottaa puheeksi tai näyttää jopa videolta ennen tämän päivän Tšekki-matsia, ettei noista pintseistä keskialueelle väliaikaiseksi kiekolliseksi ”pakiksi” tulevien hyökkääjien – kuten kerran Koivu ja toisen kerran Pikkarainen – sovi lähteä suinpäin kuljettamaan kiekkoa takaisin hyökkäysalueelle. Pidäkkeetön junnulätkä on asia erikseen.
