Jotakuinkin vakaiden elinolojen ylärajaksi arvioitu 1,5 asteen kuumeneminen saatetaan ylittää jo lähiaikoina. Päättäjät eivät ole leikanneet päästöjä vaadittua tahtia, ja kaiken kukkuraksi vaikeuskerrointa lisää El Niño. Se on luonnonilmiö, joka kuumentaa säätä.

On niin poikkeuksellisen kuivaa, että Suomen metsiä uhkaavat maastopalot ja maatiloilla on vaikeuksia tuottaa ruokaa. Tuontiruokakin on vaarassa, koska Välimerellä vesi vasta lopussa onkin.

Tiedetään, että tilanne johtuu ilmastokriisistä, tiedetään, mitä sille pitäisi tehdä, ja tiedetään, etteivät maailman maiden toimet, eivät myöskään Suomen, ole pysäyttämässä syvenevää kriisiä.

Minun on vaikea ymmärtää, etteivät koko ajan poikkeuksellisemmiksi käyvät elinolot saa enempää näkyvyyttä medias­­sa. Edelleen median kuluttaja voi valita, tietääkö hän olevansa keskellä ihmiskunnan suurinta kriisiä. Hyvin voi lueskella monta päivää politiikan ja talouden uutisia, ilman että asia käy kovin selväksi. Päättäjiä haastatellaan, ilman että heiltä vaaditaan varautumista kuumenemiseen tai vastuuta sen pahentamisesta.

Päällikkötoimittajilla on tähän perustelut: ilmasto ei kauheasti kiinnosta yleisöä. Ilmiö on monimutkainen, abstrakti, tapahtuu pitkällä aikavälillä, eikä juuri Suomi ole kaikkein pahimmassa kiipelissä. Ei ihmisiä voi pakottaa huolestumaan. Tärkeintä on, että media on objektiivinen eikä kiihkoile.

Nämä selitykset ilmastoaiheen vaikeudesta käyvät kummallisiksi, jos vertaa siihen, miten pontevasti media kykenee käsittelemään valtion velkaa. Valtion velka, jos mikä, on vaikeaselkoinen, näkymätön, kaukana arjesta, ja sen muodostama riski sijoittuu tulevaisuuteen.

Ilmastoon verrattuna erona on sekin, että tutkijat ovat erimielisiä siitä, miten haitallista velka on. Kuumenemisen vaaroista on konsensus, talouskuri jakaa taloustieteilijöitä.

Näistä hankaluuksista huolimatta media on kyennyt jo ainakin vuosikymmenen varoittelemaan valtion velasta. Se, että Suomen velkasuhde on euroalueen keskiarvoa matalampi, ei ole laskenut aiheen uutisarvoa. Esimerkiksi viime syksystä alkaen Helsingin Sanomat on kuukausittain pääkirjoituksessa linjannut, että julkisen talouden tasapaino on politiikan ykkösasia.

Mediayleisön valistus ei ole mennyt hukkaan. Kun alkuvuodesta julkaistiin eurooppalaisten näkemyksiä kuvaava Eurobarometri, niin useampi kuin joka neljäs suomalainen nosti valtion velan Suomen kahden suurimman uhan joukkoon. Velka huolettaa suomalaisia enemmän kuin kansainvälinen tilanne (siis vaikka Ukrainan sota) ja paljon enemmän kuin ympäristötuho.

Ilmastouutisoinnin kohdalla päällikkötoimittajia huolettaa, että kiivas päästövähennysten vaatiminen voi lipsua agendajournalismin puolelle. Valtionvelka ei aiheuta tällaista huolta. Ei siitä huolimatta, että tutkijat ovat osoittaneet, että toimittajat toistavat eurooppalaisen talouseliitin käsityksiä. Käytännössä suomalainen rivitoimittaja säilyttää objektiivisuutensa, vaikka vaatii poliitikolta talouskuria. Taloustoimittajan ei tarvitse perustella, miksi kutsuu valtion velkaa uhaksi, ja politiikan toimittaja voi analyysissa neutraalisti kirjoittaa velkavuoresta ja ”kansalaisille tehtailtavista tuista”.

Tuoreessa kirjassa Talouskuri tuli Suomeen kuvataan, miten media esittää, ettei budjettikurille ole vaihtoehtoa vaan että poliitikkojen on välttämätöntä leikata kansalaisten hyvinvointia.

Talouskuri on siis pakottava raami. Miten sitten on mahdollista, etteivät maapallon fyysiset rajat ole journalismissa sellainen? Toimittajat eivät vaadi poliitikkoja toimimaan niiden puitteissa.

Tämä näkyi esimerkiksi, kun uutisoitiin Suomen hiilinielun romahtamisesta. Oli selvinnyt, että metsät sitoivatkin paljon luultua vähemmän hiilidioksidia. Tämä vaikeuttaa pahasti Suomen ilmastositoumuksia. Media kyllä tarttui aiheeseen, mutta poliitikoilta kysyttiin lähinnä mielipidettä. Niinpä vaalipaneeleissa oli mahdollista sivuuttaa koko kysymys. Esimerkiksi Petteri Orpo (kok) vain kylmästi kyseenalaisti tutkijoiden laskelmat.

Hiilinieluja olisi voinut käsitellä samoin kuin holtittomasti otettua velkaa. Suomi on elänyt yli hiilibudjettinsa ja on nyt joutumassa asiasta vastuuseen EU:ssa.

Ja toisin kuin rahatalous, ilmakehä ei ole sopimuksen varainen asia.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.