”Tälle saarelle tekisi mieli jäädä asumaan” – Valokuvaaja vietti kuukauden Ahvenanmaan Kökarilla ja tallensi sen tunnelmia

Tuuli on puuskissa vaarallisen voimakas. Parin tunnin merimatka mantereelta Nauvosta Kökarin saarelle taittuu Ålandstrafikenin liikennöimän autolautan salongissa. Syön pullan, juon kahvin ja ostan pastillirasian.

”Oletko sinä meidän koulun Joel?” kysyy punahiuksinen nainen. Hän on peruskoulun aikainen kuvataiteenopettajani Tiina, joka on matkustanut Oulusta asti tapaamaan Kökarilla asuvaa vanhempaa sisartaan.

Opettajan syysloma on viikon mittainen, mutta hän ehtii olla siskonsa luona vain yhden yön. Sesongin ulkopuolella yhteydet saarelta mantereelle ovat harvassa. Useina päivinä kulkee vain yksi lautta päivässä, joinain päivinä ei lainkaan. Muualle Ahvenanmaalle lauttoja menee päivittäin, käyväthän useat saarelaiset töissä Maarianhaminassa. Matka sinnekin kestää liki kolmatta tuntia.

Minun on tarkoitus viipyä Kökarilla kuukauden verran. Kulkea kallioilla kameran kanssa, kirjoittaa, lukea, ajatella. Olen vuokrannut huoneiston paikallisen kulttuuriyhdistyksen ylläpitämästä taiteilijaresidenssistä. Omakotitalo seisoo lahdenpoukaman rannalla, Hellsön kylässä.

Rakennus on ollut alun perin terveysasema, ja minun makuuhuoneeni on entinen synnytyshuone. Viimeisen kerran täällä on synnytetty 1950–60-lukujen taitteessa.

Sittemmin saarelle on käynyt kuten pienille syrjäisille paikkakunnille on tapana käydä. Väki vähenee, koulussakin on enää vain viisi oppilasta. Saaren 223 vakituista asukasta elävät Suomen toiseksi pienimmässä kunnassa. Vain naapurisaari Sottungassa on vielä hiljaisempaa.

Puhelinluettelo kertoo olennaisen: saarella puhutaan ruotsia. Nyt erikssonit, hellströmit, fagerströmit ja muut valmistautuvat talven tuloon.

Residenssin naapuritalon vanha mies siivoaa venevajaansa, kantaa risuja rannasta ja sytyttää niistä nuotion. Joku asentaa aurauskepit. Päivä sen kuin lyhenee.

Iltojen hämärtymisen huomaa helposti, sillä saarella ei ole katuvaloja. Pimeys koittaa, kun aurinko laskee kahdeksantoista astetta horisontin alapuolelle. Valosaastetta ei ole, joten tähdet piirtyvät tarkasti.

Vaikka galaksit ovat spiraalimaisia, omamme näyttäytyy nimensä mukaisena juovana, näemmehän sen sisältä päin: kun katsomme Linnunrataa, katsomme itseämme.

Eräänä iltana loimuavat revontulet. Yritän kuvata niitä, mutta epäonnistun.

Viidentenä päivänä puen ylle tuulipuvun. Saarella voi ulkoilla lukuisilla lintutorneilla, frisbeegolf-kentällä sekä useilla merkityillä patikointireiteillä, joita löytyy Rännkleppistä, Hamnöstä ja Kalenin alueelta.

Kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat helpohkoja ja lyhyitä, noin kilometrin mittaisia polkuja. Jälkimmäisin, vanhoilta laidunniityiltä kosteikkojen halki kallioille merenrantaan kulkeva reitti, on saaren ehdoton helmi. Saaristolaisen suurpiirteisesti valkoisin kivin merkitty polku on kuitenkin haastava, eikä huonojalkaisella ole sille asiaa. Nousut ovat paikoitellen äkkijyrkkiä, pensaikot kuin tiiviitä viidakkoja, kalliot sateella petollisen liukkaita.

Pronssikaudella täällä majailivat hylkeenpyytäjät. Pystyttivät majansa kallioiden lomaan, tuulensuojaan. Jäljellä on majojen perustukset sekä rikkipoltettuja kiviä.

Kiviröykkiöt ovat seurausta traaniöljyn valmistuksesta, jossa hylkeenrasva sulatettiin kuumien kivien avulla öljyksi. Toistuvasti kuumennetut kivet alkoivat ajan mittaan murentua. Ne heitettiin käyttökelvottomina syrjään, ja niin kasat muodostuivat.

Otterböten alueella Kalenin reitin varrella on myös kuoppa, joka on oletettavasti ollut hylkeenpyytäjien kaivo. Ajatella, että sen peilityyneltä pinnalta heijastuu sama taivas kuin kolmetuhatta vuotta sitten!

Saaren nykyinen asutus on saanut alkunsa 1100–1200-luvuilla, kun Kökarin länsipuoliset vedet muodostivat yhden seudun parhaista purjehdusväylistä. Hamnö sijaitsi useiden vesireittien risteyksessä ja tarjosi suojaisan satamapaikan.

Siksi sinne perustettiin 1400-luvulla myös yksi Suomen alueen kolmesta fransiskaanikonventista eli munkkikunnasta. Ensimmäiset merkinnät katolisen kerjäläisjärjestön luostarista täällä ovat vuodelta 1472.

Nyt jäljellä on raunio, jossa on esillä Hamnön historiaa esittelevä, aina auki oleva näyttely. Sen voi katsella omatoimisesti. Alueella on myös merenkulkijoiden kappeliksi nimetyn rakennuksen perustukset, joiden on arvioitu olevan 1200-luvulta, eli ajalta kauan ennen fransiskaaniveljiä.

1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla saaren länsipuolelle, avomeren ääreen, nousi lukuisia sotilasrakennuksia. Paikalla, jossa sijaitsi Venäjän vallan aikaan radioasema, on nykyään jatulintarhan rekonstruktio.

Alkuperäinen, läpimitaltaan viisikymmentä jalkaa eli viisitoista metriä, tuhoutui ensimmäisessä maailmansodassa. Toisen maailmansodan aikaan saarella ei taisteltu. Kökarin lukuisat suomalaisten rakentamat patteristot tuhottiin sodan päätyttyä käyttämättöminä.

Saaren historia on inspiroinut kirjallisuuttakin. Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani Jää (2012) sijoittuu tänne, eli kuten kirjassa ilmaistaan, ”Luodoille”.

Vereslihaisesti saarelaisten osaan eläytyen romaani kertoo nuoren papin ja tämän perheen elämästä saaristoseurakunnassa. Tarina on Lundbergille omakohtainen. Hänen isänsä oli Kökarin pappi, joka kuoli traagisesti.

Kirjassa pappi pyöräilee jäällä ja putoaa avantoon. Hautajaisseremonia alkaa, kun arkku lasketaan kirkkomaan ulkopuolella sijaitsevalle kivelle.

Romaania lukeva matkailija näkee paikan päällä samat asiat: ruumiskiven, tuulen ja meren pieksemän vanhan Hamnön kivikirkon sekä papin talon, joka oli Lundbergin lapsuudenkoti.

Koska Kökar on ollut kirjailijalle tärkeä, hänen kauttaan saaresta on tullut monille suomalaisille läheinen, syvästi koettu kulttuurinen ympäristö, vaikka he eivät olisi koskaan käyneet täällä.

Eräänä päivänä mieleeni nousee ajatus. Kenties Ahvenanmaa on tavallaan Suomen Kanariansaaret ja Kökar Suomen Lanzarote! Itsehallinnollinen saariryhmä, jonka uloimmat saaret häikäisevät ankarilla mutta kauniilla maisemillaan.

Toisaalta Kökarin länsisaaren karut kalliot tuovat mieleen myös Lapin tunturit. Itäpuolen pitkät punaiset tiet kuivine heinineen taas muistuttavat Afrikan savanneja.

Eläimistö on sekin omanlaisensa. Eräänä iltana näen, kun ylätasangoilla loikkii valkohäntäpeura. Amerikansuomalaiset siirtolaiset tekivät 1930-luvun alussa lahjoituksen kotimaalleen. Viidestä yksilöstä kasvoi nykyinen kanta, arviolta yli 100 000 peuraa, ja jotenkin niitä eksyi tänne merellekin.

Metsästyskausi alkaa syksyllä, ja silloin kylänmiehet lähtevät metsälle, siis seisoskelevat tien poskessa puhelimet kädessä. Yhdellä heistä on kamera, peilijärjestelmäkamera kymmenen vuoden takaa. Linssi on zoomi, joten sillä näkee kauas: linnut lepikossa, rivissä viisi uutta uuttukyyhkyä.

Ehkä mies tuntee valokuvaaja Stefan Bremerin, joka kuvasi täällä 1970-luvulla. Bremer kulki kylän sairaanhoitajan mukana ovelta ovelle, sai kavereita kalastajista. Hänen ottamissaan mustavalkoisissa muotokuvissa tuuli on uurtanut jälkensä saarelaisten kasvoihin kuin merkiksi siitä, että tänne he kuuluvat.

Nyt kehystetyt valokuvat somistavat ruokakaupan seiniä Karlbyn kylällä, jossa sijaitsevat myös saaren muut ympäri vuoden auki olevat palvelut. On pankki-apteekki, kylmä bensa-asema, kuntosali, kirjasto ja hotelli-ravintola Brudhäll. Syrjemmässä laiduntaa lehmiä ja lampaita.

Kesäisin omenatarha Peders Aplagård, joka tuottaa omaa siideriä ja hilloja, avaa terassinsa. Aikoinaan kalastus oli saarelaisten merkittävin elinkeino, mutta enää ei lähdetä silakkamarkkinoille ja tulla takaisin tuhannen tuiskeessa.

Nyt alueen historiaa on taltioitu kotiseutumuseon näyttelyyn Österbyggen ja Hellsön vanhalle kyläkoululle.

Maailmansotia edeltävää elämäntapaa esittelevässä näyttelyssä on jolla, johon kuuluisa pyytäjä kuoli. Oli ehtinyt saada saaliikseen suuren hauen, mutta sitten tuli aika mennä. ”Naapurit huomasivat merellä ajelehtivan veneen. Hauki syötiin juhlaruokana miehen hautajaisissa”, opasteessa kerrotaan.

Seinää täyttävät kuvat kesistä ja kyläjuhlista, peltotöistä ja sadonkorjuusta, perinnemaisemasta ja sen murroksesta.

Rakennuksen viereen on suunniteltu kulttuuripaviljonkia. Arkkitehdin piirustukset löytyvät jo, vain rahoitus puuttuu.

Nyt museon vieressä rannalla seisoo vanhan ajan torppa, joka huijaa ulkomuodollaan: torppa on moderni, se on rakennettu aivan vastikään. Talon ovet ovat aina auki, ja sitä saavat kaikki käyttää vapaasti lyhyeen oleskeluun, tulla pitämään vaikkapa sadetta.

Kun kuukausi Kökarilla on jo pitkällä, en ole ahdistunut saarelaiselämän eristäytyneisyydestä. Toisinaan saunon viereisessä residenssissä työskentelevän kollegan kanssa. Siinäpä ne, elämän perusasiat: sauna, oma rauha ja pirtissä porisevat perunat.

Päivittäisillä kävelyilläni tervehdin tottumuksen mukaisesti vastaantulijoita, sillä sehän kuuluu pikkupaikkakuntien tapoihin.

Välillä myös jututan heitä: jotkut ovat eläkeläisiä, toiset vastikään saareen muuttaneita eläkeläisiä. Kaikki nauttivat syksyn hiljaisuudesta, kun kesällä saari täyttyy taas matkailijoista, kesäasukkaista ja kausityöläisistä. Silloin minigolf-kentät kunnostetaan ja lukuisat majapaikat avaavat ovensa. Siihen on kuitenkin vielä aikaa.

Kun katson saarella kuukauden aikana ottamiani valokuvia, tunnen outoa ikävää jo ennen kotiinpaluuta. Haluaisin jäädä tänne.

Lähtöni jälkeisellä viikolla Kökarilla sataa maahan ensilumi. Tuuli on puuskissa vaarallisen voimakas.