Image

Valoa kansalle | Ville Valo

Valoa kansalle | Ville Valo

Viimeiset kolme vuotta Ville Valo on käyttäytynyt kuin kuka tahansa kuolevainen: käynyt kaupassa, tavannut kavereitaan, luonut lunta. Nyt hän palaa takaisin rocktähden rooliinsa. Oli jo aikakin.
Teksti Viljami Puustinen
Kuvat Elina Simonen
Mainos

Haastatteluun saapuva mies on kalpea ja vähäunisen oloinen, kuten kai kuuluukin. Musta tukka on kammattu, ja leuka on sileä. Poissa ovat tavaramerkit pikkutakki ja runoilijalippis. Hämmentävintä on se, kuinka tavallinen hän on. Tavallinen pillifarkkuinen rokkijamppa. Treenikämppä-lookia korostaa kitaralaukku, josta hän nostaa mustan akustisen. Se on mietitty kuvausrekvisiitaksi. Siis hän on miettinyt. Onko tässä uusi imago? Heavykutrinen kantritrubaduuri?

Artisti ei selvästikään halua rehennellä. Persaukinen hän tuskin on. Muiden 2000-luvun rocktähtien lailla Ville Valo on bisnesmies. Hän on itse kaatuillut, mutta pitänyt tärkeimmän – sävellyksiään ja tuotemerkkioikeuksiaan valvovat firmat – pystyssä. Sitä Dingon pojat varmasti arvostavat.

Haastattelun perusteella Valo on entisensä. Parin tunnin aikana hän viljelee itselleen tunnusomaisia, lievästi omahyväisellä tavalla nokkelia kielikuviaan ja siinä sivussa täyttää urakkatyöläisen ottein eteensä saamaansa vaaleanpunaista, sydemenmuotoista tuhkakuppia. Henkilöstä ei voi erehtyä.

Mitä olet tehnyt viime aikoina? Puutarhajuttuja. Maalannut ja pessyt lattioita. Kolannut lunta. Mun on pakko hoitaa omat lumityöt. Nythän on ollut talvia, että samana päivänä täytyy käydä kaksi kertaa kolaamassa ne. Sehän tulisi äärimmäisen kalliiksi teettää jollain. Samalla saa edes jotain hyötyliikuntaa.

Asut Helsingissä Munkkiniemen kartanon pihatornissa. Arvoalueilta ostetaan yksinäisyyttä. Eristäydytään, eikä edes haluta tuntea naapureita. Minä tunnen kaikki meidän naapurit. Meillä on hyvä taloyhtiö, me tehdään toistemme lumivuoroja, kun joku on reissussa. Olen herra hiekoittaja. Hiekoitan kaikki portaat ja kulkutiet. Yritin pitkään etsiä sopivaa luukkua Oulunkylästä, muttei löytynyt. Olisin halunnut asua Teinitiellä Tapio Rautavaaran vanhassa talossa, mutta ne repi sen alas ja siihen rakennettiin päälle uusi, kun minun kämppähommat olivat vielä unelmia. Diggaan yhä Oulunkylää. Kävin siellä viimeksi syksyllä fiilistelemässä lapsuuden fillarireittejä.

Miksi niin kummallinen asunto? Se, mikä viehätti, oli mahdollisuus laulaa ja tehdä musiikkia silloin kun haluaa. Kerrostalossa musisointi on vaikeampaa. Aina joku valittaa. En minä tuollakaan luukuta KISSiä joka aamu kello neljältä, mutta halusin mahdollisuuden keskittyä olennaiseen eli muusikkouteen. Mulla on nyt ­pienstudio, kitaroita ja kaikkia värkkejä. Pidän siitä, että koti ja työpaikka on samassa talossa, että elinympäristö on luova. Olen nähnyt paljon ammattilaisia, joiden herätyskello soi 9:00, musiikinteko alkaa 9:30 ja se loppuu 15:30, mutta siinä on lounas välissä. Minä pidän oman kiinnostukseni yllä uskomalla puolimystiseen hulluuteen, jossa istun keskiyöllä kylpyammeessa ja yhtäkkiä alkaa melodia soimaan päässä ja on pakko juosta munasillaan soittamaan se johonkin nauhuriin. Se voi olla huonokin idea, mutta tällainen luominen pitää varpaillaan.

Syntyvätkö biisit noin vain kokonaisina? Joskus olen muurannut neljä vuotta jotain idea-aihiota, ja bändin kanssa siitä on tullut valmis biisi kahdessa tunnissa. Sovittaminen on sitä todellista työtä, se vaatii tunnetta ja järkeilyä, täytyy miettiä tempoja ja sävellajeja, ja että heiluuko pylly, lentääkö hiki ja hymyilyttääkö kaikkia tarpeeksi. Jokainen biisi tulee eri tavalla, ja aina on epävarmaa miten mikäkin tulee valmiiksi. Sehän tekee tästä mielenkiintoista.

Oletko matkustellut paljon? Olen pysynyt kolme vuotta Suomessa ja tehnyt duunia koko ajan. En ole ollut täällä näin pitkään putkeen sen jälkeen kun täytin yhdeksäntoista. Yleensä olen ollut puolet vuodesta ulkomailla.  

Eikö laatuaikaa voisi viettää paremmassakin paikasssa, vaikka Nepalissa? Ei kiinnosta. Mige ja Linde tekivät sen jo 2002. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista, että joku tekisi x määrän mieleistään työtä saadakseen x määrän hilloa, jotta se voisi lopettaa kaiken. Meillä on HIMissä samanlainen asenne tähän kuin jollain Iron Maidenilla, että vaan tehdään tätä. Bändi on elämäntapa, eikä sen pyörittäminen ole kiinni rahan määrästä. Euro ei ole hyvä plektra.

Oletko erakko? On luontevaa olla välillä erakko, kun iso osa työtä on kiertää, esiintyä, olla bussissa ja olla kuukausia muuten vain sosiaalinen 24 tuntia vuorokaudessa. Aikoinaan asuin Fredrikinkadulla, ja kiertueelta mentiin suoraan dokaamaan Lostariin. Junnuna se tuntui luontevalta, mutta nykyään onnistuneelta reissulta on kiva mennä hymyillen himaan. Olla vain ihan hiljaisuudessa, haista pahalta ja katsoa vaikka Drive-leffaa. Vanhemmiten on tajunnut, että pattereita täytyy ladata. En tarkoita että olisin väsyneempi, vaan että tajuaa ottaa perspektiiviä asioihin.

Eihän sinun oikeasti tarvitsisi tehdä töitä. Etkö 36-vuotiaana voi jo jäädä eläkkeelle? Ei minulla ole niin paljon säästöjä. Pullat on uunissa, mutta en halua jäädä eläkkeelle. Eikä muusikolla ole eläkeikää. Onhan se kiva tunne, että olen saanut sen verran taatelia takataskuun, ettei ole persaukinen. Ei tule akuuttia hätää.

Miltä raha tuntuu? Raha on tehty käytettäväksi, mutta kyllä mä olen kova säästämään myös. Tuntuu väliin epäreilulta, miksi muusikot eivät voi perustaa rahastoja kuten urheilijat. Kun muusikolle tulee ­lottovoitto ja saa yhden hittibiisin joka soi miljoona kertaa radiossa, tekijänoikeustulot on helvetin isot, mutta ne täytyy ottaa yhden vuoden verotuksessa sisään, mikä tarkoittaa että veroprosentti nousee älyttömäksi. Oikeudenmukaista olisi voida jakaa se vaikka viidelle vuodelle, koska se saattaa olla vain se yksi hitti minkä saa tehtyä elämässään.

Olet duunariperheestä. Velvoittaako työläistausta painamaan hautaan saakka? Meidät suomalaiset on kasvatettu siihen, että ihmisen arvo mitataan työn kautta. Ei tämä ole mikään mun mantra tai johtolause, mutta saan palkintoni saadessani jotain aikaiseksi työlläni. Mahtavinta on kun oivalluksen ja työn pystyy yhdistämään niin, että tuloksella voin maksaa yhtiövastikkeet.

Esiintyminen on fyysistä työtä. Käytkö kuntosalilla, joogaatko vai miten pidät yllä yleiskuntoa? Mutsi joogaa. Mä uskon hyötyliikuntaan, vielä ei ole ollut tarvetta nostella mitään punttia. Stadissa kävelen mahdollisimman paljon ja ajan joka paikkaan fillarilla. Samalla aivot rauhoittuu. Uutta levyä tehdessä ajoin joka päivä kotoa Munkkiniemestä Pitäjänmäen studiolle ja takaisin. Keikkaa ennen teen punnerruksia ja vatsalihasliikkeitä, että saa happea. Lavalla heiluessa kuluu muutenkin niin paljon energiaa.

Miten pidät huolta äänihuulistasi? Jos pilli valuu verta, joku on pielessä. En ole ottanut laulutunteja, enkä käytä ääniterapeuttia, mutta jos joku tuntuu pahalta, en tee sitä. Se liittyy samalla kaikkeen elämässä. Olen tottunut, että ekalla keikalla ääni on kuin enkelillä, tokalla se on maassa, kolmannella se on jotain muuta ja neljännellä se on vahvistunut. Pahinta on mennä keikan jälkeen viideksi tunniksi pubiin, koska siellä on aina kova mökä ja puhumaan pystyy vain huutamalla, joka taas rasittaa pilliä. Yritän myös vähentää röökaamista.

*

Ville Valo täyttää tänä vuonna 37. Hän on kymmenen vuotta vanhempi kuin Kurt Cobain oli laukaistessaan haulikon päähänsä vuonna 1994. Kuolema takasi Cobainille ikuisen elämän, mutta se oli silloin. Nykyään rocktähti lunastaa kuolemattomuutensa hautaan päättyvällä stadionkiertueella. Helsingin kesän 2013 keikkavieraita ovat Iron Maiden, Status Quo ja Bryan Adams.

Tuskin mikään muu ammattiryhmä on suhtautunut oman eläkeikänsä nostoon yhtä vastaanottavaisesti kuin rocktähdet.Virkavuosissa ajatellen Ville Valolla on uraa enemmän jäljellä kuin on mennyt. Kurja puoli tässä on se, etteivät artistit enää sekoile kuin ennen.

Vuonna 2007 Valo hakeutui hoitoon alkoholin ja masennuksen takia. Sen jälkeen hänestä ei ole revitty lööppejä. Totta kai toivon herra taiteilijalle pelkkää hyvää, mutta onhan kukkaruukkuja naapureiden oviin heittelevä, eritteitä hotellien jääkoneisiin työntävä irvileuka huomattavasti kiinnostavampi julkisuuden hahmo kuin jylhässä yksinäisyydessään kyyhöttävä miljonääri.

Toisaalta Ville Valon itsestään luomaan hahmoon kuuluu dekadenssi. Sitä ovat edustaneet paitsi nuorena kuolleet rocklegendat, myös sitkeät, hitaasti pohjaanpalaneet iskelmätähdet.

Tapio Rautavaara, Johnny Cash ja Roy Orbison elivät aikuisiksi, mutta viinaa kului ja perheen kestävyys oli koetuksella. Orbison teki surullisimmat laulunsa lastensa kuoltua tulipalossa. Johnny Cash oli lääkeriippuvainen, kunnes löysi naisen ja Jumalan.

Ville Valolla ei ole lapsia, mutta hänen huhutaan seurustelevan. Jos Saulilla ja Jennillä on yhtään pelisilmää, seuraavissa linnan juhlissa selviää sekin arvoitus.

*

Miten suhtaudut alkoholiin? Viinanjuomisen romantisoiminen on epäilyttävää. Ei minua kiinnosta, paljon Olavi Virta kaatoi viskiä hotelli Tornin kabinetissa vaan mitä se sai laulajana aikaan. Tuolla on tuhansia lupaavia putkimiehiä, jotka eivät ole tärinältään kyenneet putkihommiin. Kahden kossun jälkeen on vaikea tehdä klassikkolevyjä. Ymmärrän kyllä, miten juomisesta tulee soittajalle tapa. Hyvän keikan jälkeen on syytä juhlia ja huonon keikan jälkeen on syytä juoda suruun. Minun mielestä nollaaminen on ihan fine ja dokaaminen on fine, mutta jokainen handlaa sen eri tavalla. Jokainen jaksaa eri tavalla, minä olen oppinut sen kantapään kautta. Kun hommat on ruvenneet kärsimään, mua on jeesattu. Bändi on pystynyt tukemaan mua. Eikä se liity vain dokaamiseen, vaan kaikkeen elämässä.

Ajatteletko kuolemasta nyt eri tavalla kuin nuorempana? Nuorena se on kiinnostava teema, koska se on kaukainen. Minulle se on aina edustanut tilaa – samaan tapaan kuin yö – missä ollaan vapaina ja riisuttuina kaikesta arvottamisesta. Kuolema on harvoja asioita missä kaikki ovat tasa-arvoisia. Ei se tapa miten kuolee, vaan se tila.

Kari Tapio, Topi Sorsakoski, Type O Negativen Peter Steele, Ronnie James Dio. Viime vuosina on kuollut iso joukko idoleitasi ja kollegoitasi. Mitä ajattelet siitä? Mulla on vielä puhelimessa tuottajamme TT Oksalan numero. En ole pelannut biljardia sen jälkeen kun TT kuoli. Se vain ei ole enää yhtä hauskaa. Akin [Ravintola Kabukin perustaja Aki Takayama] kuoleman jälkeen en ole pystynyt syömään mitään japanilaista ruokaa. Kaikki japanilaisessa kulttuurissa assosioituu Akiin. Minulle safka ei ole vain safkaa ja musa musaa, vaan kaikki on jotain yhtä assosiaatio­sotkua omaan historiaan. Olen keräilijäluonne, ja jokaiseen tavaraan ja esineeseen, vaikka pieneen porsliininorsuun, liittyy assosiaatiosotku, tarina. Mulla on himassa paljon vanhaa tavaraa.

Viime lokakuun Soundissa kerroit ostaneesi kaksi täytettyä hirvenvasaa, jotka olivat syntymättömiä, kolarissa kuolleen emon vatsasta nostettuja. Ovatko ne esillä kotonasi? Ne on mun musiikkihuoneessa. Toisen nimi on George ja toinen on Michael. Mulla on myös täytetty tornipöllön poikanen 1800-luvulta. Sen nimi on Ilpo. Se oli meidän Screamworks-levyn nauhoitusten toteemi.

Mitä luet? Viimeksi luin kylvyssä The Killer of Little Shepherds -nimistä tutkielmaa ranskalaisesta sarjamurhaajasta, Joseph Vacherista. Viimeiset 15 vuotta olen lukenut kaikki kirjat pelkästään englanniksi. Romaanit ja tietokirjat. Mitään Timo K. Mukkaa en ole lukenut englanniksi, mutta Waltarin The Egyptianin voisin ajatella lukevani joku päivä.  

Eikö vieraan kielen käyttö etäännytä? Suomalaisena kirjoittajana englannin­kielisen poplyriikan näkee leikkikentän ulkopuolelta. Meille se kieli on lelu. Uskon myös, että englanninkielisissä maissa pidetään aksenteista. Ei ole mitään väliä, tuleeko jotain pieniä virheitä, koska siellä lausunta­tapojakin on aivan älyttömästi. Oleellisinta on tunnistettava tulkinta ja että uskoo tekstiinsä.

Mistä sait inspiraatiota uuden levyn teksteihin? Tekstit tuli nopeasti ja aivan viime tingassa. Uudella levyllä on paljon puoli-introspektiivistä kelailua ja vuoden­aikoihin, etenkin syksyyn, liittyviä juttuja. Punaisia lehtiä tippuu puista, istun kämppäni portailla ja mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olen tykännyt ottaa pienen arkisen hetken ja tehdä siitä hemmetin ison ja merkityksellisen. ”Huoneen lamppu välkkyy laulaen kuolinlauluaan.” Eihän se ole muuta kuin että istun sohvalla ja katson, kun Alepan energiasäästölamppu vetää viimeisiään. Mieli on jossain muualla, mutta se hetki on jotenkin pakahduttava, joten kirjoitan sen paljon dramaattisempana kuin mitä se on todellisuudessa. Löydän itseni tilanteesta, jota en osaa tulkita. Mielestäni tämä on universaalimpi aihe kuin että kirjoitan kirjaimellisesti kaiken selittäen. Laulun ei pidä olla Ikea-hyllyn kasaamisopas.

Ovatko laulujesi naiset yhtä pahoja kuin ennenkin? Naiset eivät ole olleet koskaan minulle pahoja, mutta alkuun teksteissä oli kyse omasta epävarmuudesta. Kyseenalaistin onnea, toivoa ja epätoivoa. Kokemuksen myötä harmaaseen on tullut sävyjä, takana on useita suhteita ja on olemassa erilaista rakkautta. Mun lyriikka on nykyään monipuolisempaa, enää ei ole vain tyttö ja poika ja kädessä jäätelö ja verinen veitsi. Asiat eivät ole enää niin mustavalkoisia.

Mikä bändi yhdistää Black Sabbathin, Cutting Crew’n, Dimmu Borgirin, Billy Idolin, Satyriconin, Madonnan, KISSin, Smashing Pumpkinsin, Cathedralin, Richard Marxin ja Bon Jovin? Oikein!

En ole nostanut HIMiä levylautaselle viime vuosina kovin usein, mutta joskus silti muutaman yksin nostetun viinilasin jälkeen. Kiitän silloin Ville Valoa, joka auttoi minut ulos komerosta. Hän oli ensimmäisiä suomalaisen rockin sankareita, joka heitteli nimiä vailla genrerajoja. Ville Valo auttoi minut hyväksymään, että voin postmodernisti fanittaa Dioa ja palvoa Rauli Badding Somerjokea ja Depeche Modea.

HIMin saavutus on goottimetallin popularisointi. Kalman, erotiikan ja sarja­kuvallisuuden estetisointi. Kauhuteemojen ja romanttisten runokliseiden käyttäjä ei ole välttämättä runoilija, mutta Ville Valo osasi yhdistellä. Siinä missä Brooklynistä ponnistanut Type O Negative loi goottimetallin pohjan naittamalla The Missionin ja Sisters of Mercyn Black Sabbathiin ja mustaan huumoriin, HIM vei seoksen klubeilta areenoille ja poplistoille.

HIM ei ollut goottiskenen ainoa kasvu­yritys USA:ssa. My Chemical Romancen kohderyhmäajattelulle kävi kuitenkin hassusti, kun yhtye halusi tehdä ”suuren amerikkalaisen rocklevyn”. Danger Days -albumin (2010) ilmestyttyä mustahuulisista teinitytöistä oli tullutkin musiikkinsa netistä imuroivia naisia. My Chemical Romance ei ole lopettanut, mutta bändin kerrotaan kaivaneen päälleen taas mustat vaatteet.

Sydämenmuotoinen tuhkakuppi täyttyy uhkaavaa vauhtia. On aika pohtia HIMin tulevaisuutta. Mistä vuoden 2013 HIM löytää faninsa? Uuden Tears on Tape -levyn ja kesän keikkakalenterin perusteella bändi ei kikkaile. Klassisen heavyn voimaan luottava yhtye lähestyy Turun Ruisrockin ja Doningtonin Downloadin kävijöitä, rahakkaita massoja, joiden genreuskollisuus ei katoa muotien mukana.

HIM kutsuu meitä jarmoja ja pettereitä, joiden kaapissa on kolme bändipaitaa ja Dressmanin puku. Hyviä tavallisia ihmisiä, yhteiskunnan tukipilareita, joille rock ja heavy tuovat hetken tuulahduksen nuoruudesta. Ajasta, jolloin kaikki oli tyylillisesti ja ulkoisesti selkeää.

*

Green Day onnistui vanhoilla päivillä lyömään isosti läpi. Onko maailmanvalloitus yhä haave? Ei, mutta ainahan sitä haluaa olla ykkönen, ei kakkonen. Jos se on tapahtuakseen, se tapahtuu ja puhutaan lisää sitten. Oikeasti tämä bisnes on Las Vegasia, niin paljon on kiinni onnesta ja ajoituksesta, vaikka levy, rahoitus ja taustavoimat on kunnossa. Meillä menee hyvin, bändin jätkät hymyilee ja jaksaa uskoa bändiin ja me kierrämme Yhdysvalloissa ja Englannissa hyvänkokoisia klubeja.

Mitä maailmanvalloitus sinulle tarkoittaa? Maailmanvalloitus tarkoittaa U2:ta, KISSiä ja Metallicaa. Kun on oikeasti myynyt kymmeniä miljoonia ja on oman roolinsa vanki. Olisi pelottavaa olla U2, kun ei ole enää mahdollisuutta tulla isommaksi. Tekee ne mitä tahansa, jengi diggaa kuitenkin. Olisi siistimpää olla joku Lars von Trier tai ­David Lynch. Tietty jengi tykkää, ja tietää, että ­tyypin seuraava teos voi olla aivan paska.

Edellinen albuminne Screamworks ei saavuttanut Yhdysvaltojen nuorison massasuosiota. Minne ja kenelle te nyt tähtäätte? On mahdotonta tietää, mitä joku pikkutyttö Kansasissa ajattelee meistä, joten meidän on itse kehitettävä ilo ja kimmoke tehdä uutta musiikkia. Meillä ei ole mitään masterplania. Me ollaan kuin ammattipajatson­pelaajia. Eihän lantilla aina osu, vaikka olisi kuinka hyvä. Onnistumisen ja oivalluksen tuomia pieniä ilon hetkiä on koko ajan. Kuin vääntäisi valtavaa rubikinkuutiota, josta ei saa kuin yhden sivun valmiiksi kerrallaan ja samalla toiselta puolelta menee vituralleen.

Kummoinen kysyntä teillä on tällä hetkellä ulkomailla? Meidän kannalta on ihanaa, että rockissa ihmiset ovat lojaaleja. Suosiollamme on tasainen pohja. Levyn kanssa ei tapahtunut jenkeissä mitään merkittävämpää, mutta me myytiin silti itä- ja länsirannikolla täyteen isoja klubeja.

Suomessa HIMin paluuseen kohdistuu isoja odotuksia. Viime joulukuun Tavastian-keikka sai välttävät arviot. Kävivätkö paineet turhankin isoksi? Kotikentän ongelma on se, että odotukset on aina järjettömät. Mutsit, faijat ja kaverit on yleisössä, eikä mikään mitä tekee ole riittävää. Paineet oli entistä kovemmat, kun bändi ei ollut soittanut yleisölle pariin vuoteen. Tärkeä tilaisuus, liikaa adrenaliinia. Hirveää sekoilua, kun ei saisi ryssiä.

Entä tulevat keikat. Missä sielun tunnoissa olet lähdössä niille? Eksistentiaalinen kriisi on kuin lihas. Sitä pitää harjoittaa, että se pysyy kondiksessa. On tyhmää, jos ei epäröi tekojaan joka päivä. Olen sanonut jätkille, että jokaiset treenit on reunion. Aina on epäilyksiä, että jaksaako vielä vetää, ja kun tulee joku hyvä riffi tai oikeasti hauska vitsi, olen taas bändin keikkabussissa vuonna 1993. Ennen esiintymistä on aina perhosia vatsassa ja ennen jokaista levynjulkaisua on perhosia vatsassa. Jokaisella kerralla, aina uudelleen sitä menettää sen hetkisen musiikillisen neitsyytensä. Kahdeksas levy on kuitenkin kuin kahdeksas tyttökaveri, kahdeksas rakkaus. Kaikkia olen rakastanut yhtä paljon, ja alkuun aivan helvetisti. 

Image 199 | toukokuu 2013

Julkaistu: 29.5.2013