Ukrainalainen Oksana Shachko pyrki vallankumoukseen rinnat paljaina – Kun hän jäi yksin aatteensa kanssa, kaikki muuttui

Kolme naista odottaa bussia takaisin kotimaahansa Ukrainaan. On vuosi 2011, joulukuu, ja he ovat matkustaneet Minskiin protestoimaan poliittisten vankien vapauttamisen puolesta.

Ennen kuin bussi saapuu, naiset siepataan. Heidät viedään metsään 300 kilometrin päähän, pahoinpidellään monin eri tavoin ja uhataan polttaa elävältä. Lopulta sieppaajat jättävät naiset öiseen metsään alasti.

Yksi heistä on Oksana Shachko.

Hmelnytskyi on kaunis, väkiluvultaan noin Tampereen kokoinen kaupunki Ukrainan länsiosassa, Lvivin ja Kiovan välissä.

Vuonna 1995 tuossa kaupungissa kahdeksanvuotias Oksana alkoi opiskella ikonimaalausta, sillä vanhemmat olivat huomanneet tytön lahjakkuuden. Nikoshin ikonikoulun muut oppilaat olivat aikuisia, mutta tyttö taisi sopia hyvin joukkoon: monet kun olivat sanoneet, että tämä syntyi suoraan aikuiseksi. Niin vakava hän oli.

Perhe oli työväenluokkainen, vanhemmat työskentelivät tehtaassa. Mutta sitten Neuvostoliitto romahti ja työpaikat menivät. Isä alkoi ryypätä, äiti elätti perhettä kolmella eri työllä. Pieni, vakava tyttö vain maalasi ikoneita.

Jo kymmenen vuoden iässä Oksana alkoi tehdä tilaustyönä freskoja ja ikoneita ukrainalaisille kirkoille. Tytön ura oli poikkeuksellinen myös siksi, että ikoneita eivät perinteisesti maalanneet naiset vaan miehet. Tuolloin Oksana ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli jo lapsena aloittanut taistelun, joka tulisi määrittämään hänen loppuelämänsä kulkua.

Ikonit ovat ortodoksisen uskon käyttöesineitä, joiden avulla rukoillaan jumalaa. Samalla ne toimivat oivina sisäänheittotuotteina ortodoksiseen uskoon. Monet ikoneita maalanneet ovat nimittäin tulleet uskoon harrastuksensa seurauksena. Jotkut kertovat tuntevansa pyhän läsnäolon maalatessaan.

Ehkä niin kävi myös Oksanalle. 13-vuotiaana Oksana päätti kuroa välimatkan itsensä ja pyhän välillä umpeen, pakkasi laukkunsa ja ilmoitti äidilleen, että muuttaa nyt luostariin.

Äiti ei kuitenkaan ilahtunut vaan anoi itkien tytärtään luopumaan suunnitelmasta. Äiti järjesti kaikki perheenjäsenet puhumaan Oksanalle järkeä, ja tyttö perui päätöksensä.

Mutta Oksana oli hämillään. Hän luuli tekevänsä juuri oikein, kun vei itsensä tällä tavalla loppuun asti. Crash-lehden haastattelussa vuonna 2017 Oksana muistelee tilanteen olleen yksi suuri paradoksi.

”Vanhempani ovat uskovaisia, he uskovat jumalaan, he käyvät kirkossa… Mutta he eivät halunneet minun ryhtyvän nunnaksi. En ymmärtänyt.”

Silloin Oksana alkoi tosissaan miettiä, mitä usko oikeastaan on. Mikä on tämä maailma, jossa sanotaan yhtä mutta tehdään toista? Sanotaan, että palvellaan jumalaa, mutta otetaan opeista käyttöön vain sopiva ja tarpeellinen.

Hän jatkoi ikonien maalaamista ansaitakseen elantoa mutta keskusteli aiempaa enemmän ihmisten kanssa, jotka tulivat niiden eteen rukoilemaan. Ja myös heidän, jotka eivät tulleet – jotka eivät uskoneet. Lisäksi hän luki. Ja mitä enemmän hän keskusteli ja luki, sitä suuremmaksi kriittisyys kirkkoa kohtaan kasvoi. Sitten usko murtui.

”Ymmärsin vihdoin, että uskonto on vain yksi vitun bisnes ja työkalu, jolla manipuloida yhteiskuntaa. Se teki minut hyvin vihaiseksi, ja lakkasin maalaamasta ikoneja”, Oksana kertoo haastattelussa.

Jumalan kuvat vaihtuivat neuvostojohtajiin, ja uusi suunta löytyi kommunismista. Oksana kertoi kannattavansa liikkeen ideologiaa, ei sen historiallisia toteutustapoja. Päättäväinen, nyt jo 16-vuotias tyttö kiersi yhdessä muiden nuorten kanssa puhdistamassa Leninin patsaita ja yritti perustaa nuorten kommunistien puoluetta.

Se ei kuitenkaan ollut mahdollista maassa, jossa muistettiin vielä Stalinin totalitarismi ja sen moninaiset kauhut. Ukrainassa kärsittiin vuosina 1932–1933 Euroopan suurin nälänhätä, jossa kuoli miljoonia ukrainalaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maa ei noussut jaloilleen, politiikka oli syvästi korruptoitunutta ja kansa eli köyhyydessä.

Nykyään kommunismi on Ukrainassa lailla kielletty. Vuonna 2015 maa kielsi kommunistisen puolueen olemassaolon, ja neuvostojohtajien patsaita kaadettiin kymmenittäin – edes Neuvostoliiton hymniä ei saanut laulaa. Historian suuntaa kutsuttiin Leninfalliksi ja ja dekommunisaatioksi, decommunization. Nyky-Venäjällä eräs yksinhallitsija puhuu denatsifikaatiosta.

Vuonna 2008 Hmelnytskyin synnytyssairaalassa kuoli neljä naista saman päivän aikana, koska he saivat huonoa hoitoa korruptoituneilta lääkäreiltä. Tai niin Oksana kertoi Crash-lehdelle. Hän sanoi, että asia lakaistiin maton alle.

Oksana opiskeli siihen aikaan filosofiaa Hmelnytskyin yliopistossa ja oli tutustunut siellä Anna Hutsoliin ja Alexandra (Sasha) Shevchenkoon. Heidän myötään Oksana löysi feminismin. Hän ei ollut kuullutkaan siitä ennen, ei Ukrainassa puhuttu sellaisesta.

Tytöt päättivät nostaa asiasta haloon. Oksana muistelee haastattelussa, että he toivat kaupungin keskustaan isoja julisteita ja lakanoita, vereen sotkettuja, ja alkoivat kertoa kovaan ääneen sairaalaan tapahtumista. Journalisteja ympäri Ukrainaa tuli kuvaamaan heitä, ja seuraavana päivänä he olivat uutisissa.

Pian asia tutkittiin, ja yksi korruptoituneista lääkäreistä sai potkut. Oksana, Anna ja Sasha olivat yllättyneitä: asioihin voi oikeasti vaikuttaa.

Niin syntyi Femen. Femen-liikkeestä on kirjoitettu kymmeniä artikkeleita, useita kirjoja ja tehty ainakin kaksi pitkää dokumenttielokuvaa. Sen moninaiset vaiheet käydään tässä läpi vain osittain.

Pian naiset päättivät siirtää järjestönsä Kiovaan, koska siellä toimi myös suurin osa maan mediasta. Siellä mukaan tuli myös Inna Shevchenko, ja Femen otti kynsiinsä seksiturismin, joka oli alkanut rehottaa maassa.

Femen julisti, ettei Ukraina ole ilotalo, Ukraine is not a brothel. He protestoivat aluksi pikkuisiin hoitsuasuihin pukeutuneina, ilotyttöjen näköisiksi laittautuneina milloin Turkin suurlähetystön, milloin Kiovan hallintorakennusten edessä.

Mutta kiinnostus heihin lopahti pian eivätkä asiat enää puhututtaneet ihmisiä.

Sitten Oksana keksi, että otetaan paidat pois. Se ei toki ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun feministit ottavat paljaat rintansa aseeksi, mutta se toimi.

Kun Ukraina isännöi vuonna 2012 jalkapallon EM-kisoja, valmisteluihin kuului aktivisten mukaan uusien, poliisien ja poliitikkojen kontrolloimien ilotalojen rakentamista. Femenin jäsenet naamioituivat jalkapallofaneiksi, vetivät sitten väkijoukon keskellä paidat pois, alkoivat suihkuttaa vaahtosammuttimilla vaahtoa ympärilleen ja huutaa: ”Fuck Euro!” Kukkakranssien nauhat liehuivat tuulessa, kamerat räpsivät heistä kuvia.

Pian Femenistä tuli yksi Ukrainan suurimmista tavallisten kansalaisten perustamista järjestöistä, ja se tuntui vastustavan vähän kaikkea: Kiovan eläintarhaa, Milanon muotiviikkoja, urheiluteollisuutta, uskontoja, opiskelijoihin kohdistettuja leikkauksia, sananvapauden rajoittamista, ortodoksisen kirkon patriarkka Kirilliä ja tietenkin Vladimir Putinia.

Vuoden 2012 alussa Oksana joutui kahdeksi viikoksi putkaan ja sai elinikäisen porttikiellon Venäjälle, kun yritti varastaa äänestyslippulaatikon Moskovassa – yläosattomissa tietenkin. Putin oli tuolloin pyrkimässä kolmannelle kaudelleen.

Choose your battle, sanotaan. Mutta jos elät yhteiskunnassa, jossa kaikki tuntuu olevan pilalla, mihin keskityt?

Vaikka Femenin maailmanparannusintressit näyttivät olevan levällään vähän joka suuntaan, patriarkaatti oli se hallitseva järjestelmä, johon monen ongelman jäljet johtivat. Patriarkaatti mahdollisti jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja alisti naiset seksityöhön, patriarkaatti nosti miehet päättäviin asemiin. Patriarkaatin varaan rakentuivat uskonnot, joissa naiset kiedottiin kankaisiin eikä heillä ollut oikeutta aborttiin.

Apolonia, Apolonia -dokumentissa Oksana naureskelee ystävälleen savuke sormiensa välissä, niin kuin niin monissa hänestä otetuissa kuvissa ja videoissa:

”Ei perhettä, ei vauvoja. Taidetta ja luomista. Se on ainoa tapa selviytyä patriarkaalisessa maailmassa. ”

Femenin aktivismi oli raakaa, suurpiirteistä ja kaikessa kovaäänisyydessään jollain tapaa helppoa. Ryhmä kertoi toimintansa perustuvan luovuudelle, huumorille ja shokille. Ukrainassa heitä kritisoitiin muun muassa siitä, että he esittävät vain ongelmia, eivät ratkaisuja. Ja tietenkin moni puhui mieluummin rinnoista kuin niihin kirjoitetuista epäkohdista.

Femen saikin selittää valintaansa usein: He pakottavat ihmiset lukemaan sloganit kirjoittamalla ne siihen kohtaan naiskehoa, jota halutaan katsoa. He näyttävät naiskehon täysin eri kontekstissa ja päättävät itse, mihin sitä käyttävät. Oksana tiesi alastomien vartaloiden ja politiikan olevan räjähdysherkkä yhdistelmä.

Räjähteistä puheen ollen: Kun vuonna 2013 Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka, Putin ja patriarkka Kirill olivat matkustamassa Kiovaan tapaamaan Ukrainan silloista presidenttiä Viktor Janukovytšia, Oksana ja muutama muu pidätettiin epäiltynä terrorismista. Sitä ennen Oksanan kotiin oli murtauduttu, ja sinne oli piilotettu kranaatteja, aseita sekä Putinin ja Kirillin kuvia.

Poliisi vapautti heidät mutta kertoi, että kahden päivän päästä pidettäisiin oikeudenkäynti, älkää yrittäkö paeta Ranskaan tai Italiaan. Sasha kertoi myöhemmin, että rivien välissä poliisi kuitenkin kehotti tekemään juuri niin. Ranskan suurlähettiläs auttoi naisia pakenemaan keskellä yötä.

Kun Oksana saapui Pariisiin, hänen molemmat kätensä oli kipsattu. Hän oli murtanut ranteensa paetessaan miehiä, joiden uskoi olevan ”Ukrainan omia ganstereita”. Se oli hänen siihenastisen elämänsä kamalin päivä.

”Oikea käteni leikattiin, maalaan sillä. Olen taitelija, tarvitsen tätä kättä”, Oksana sanoo Je suis Femen -dokumentissa savuke kipsatussa kädessään.

Kasvoille on kuitenkin asettunut kevyt virne. Se tuntuu tekevän kaikesta kamalasta aina vähän vitsikästä.

Oksana puhui usein ytimekkäästi, jopa ankarasti, ja sai siksi lempinimen Klitschko Ukrainan kuuluisien nyrkkeilijäveljesten mukaan. Hänellä oli aina vastaus suuriinkin kysymyksiin: kirjoita runo, lue Leniniä, hän saattoi sanoa, aina pieni pilke silmässään.

Mutta Pariisissa Femen meni pilalle.

Inna oli paennut kaupunkiin jo vuotta aiemmin kaadettuaan moottorisahalla Kiovan keskustassa sijainneen puuristin. Hän oli perustanut Pariisiin Femenin ranskalaisen haaran. Liikkeestä oli tullut jo iso, ja se toimi nyt Innan tavalla.

Kotimaansa ja entisen elämänsä menettänyt Oksana saapui Pariisin vain huomatakseen, että edes Femen ei ollut enää se ”todellinen kapina”, mitä se oli Ukrainassa ollut. Hänestä tuntui siltä kuin yhteiskunta olisi tappanut liikkeen.

”Tytöt liittyvät siihen muodikkaan tai trendikkään ulkonäön vuoksi. He kopioivat iskulauseita ja menetelmiä mutta eivät sen todellista henkeä”, Oksana summasi Le Parisien -lehdelle.

Niin, yhtä yhteiskunnallista taistelua ei siirretä noin vain toisaalle ja toisenlaiseen yhteiskuntaan. Kun Femen toi paidattomat protestinsa länteen, oltiin tultu jo kauas ajoista, kun Britney lauloi I was born to make you happy. Ukrainassa naisten oikeudet ovat eri tolalla kuin Ranskassa, jossa julkinen kuvasto on jo valmiiksi rohkeampi ja rintojen näyttäminen jopa banaalia.

Femen ei myöskään siirtynyt mihin tahansa länteen vaan ensimmäisen aallon feminismin syntysijoille. Kuten arvata saattaa, heidän yläosattomat, huutavat protestinsa kirvoittivat kovaa kritiikkiä Pariisin feministipiireissä. Femenin perustajat näkivät itsensä feminismin uutena aaltona, mutta se ei akateemisiin ranskalaisiin uponnut.

Oksana oli mukana rakentamassa hierarkiatonta liikettä, jonka sitten Inna otti haltuunsa. Oksana oli kuitenkin aina yksi femeneistä, vaikka Femen ei ollut enää hän.

Vielä vuonna 2014 hän oli osoittamassa mieltään Eiffel-tornin edessä yhdessä Sashan ja kolmannen aktivistin kanssa. He seisoivat tuoleilla punaisissa hameissa, yläkroppa paljaana, päässään kukkakruunu ja pitkä letti, jota pitelivät päänsä yläpuolella kuin hirttoköyttä.

Protesti oli Julija Tymošenkoa, Ukrainan entistä pääministeriä vastaan. Hän oli juuri vapautunut vankilasta Maidanin verilöylyn jälkimainingeissa ja ilmoittanut, että pyrkii nyt presidentiksi.

Miltä tuntui huutaa tyhjään ilmaan tyhjällä aukiolla, kun samaan aikaan kotimaan aukioilla mielenosoittajia ammutaan ja Leninin patsaat kaatuvat?

Vaikka ei Oksanakaan ollut täysin turvassa. Kuukautta myöhemmin pariisilaisessa teatterissa, jossa hän ja muut femeniläiset majoittuivat, mies puukotti kesken esityksen kahta katsojaa. Hyökkääjä etsi Femen-aktivisteja muttei löytänyt. Oksana istui suoraan miehen takana.

Oksana palasi ikonien pariin mutta valjasti ne vastarintaan. Hänestä tuli ikonoklasti, pyhän kuvan turmelija.

Oksanan maalauksissa enkelit ryyppäävät ja pelaavat korttia, Maria on pukeutunut niqabiin, Jeesukselta otetaan suihin ja pakolaiset hukkuvat Välimereen hänen jalkojensa alle. Teosten viestit eivät ole vaikealukuisia. Vääryydet ovat yksinkertaisia:

”Syy, miksi vastustan uskontoa, on että se tekee naisista miesten orjia”, hän sanoo Le Point -lehden haastatteluvideolla.

Oksana oli taiteensa suhteen kovin ujo, vaikka häntä pidettiin jo 15-vuotiaana Ukrainan parhaana ikonimaalarina. Pariisissa hän pääsi arvostettuun Beaux Arts -kouluun opiskelemaan, ja teokset liikkuivat jo hyvissä hinnoissa, mutta vieläkään hän ei pitänyt itseään tähtenä.

Tavallaan kaikki se olikin toissijaista: Oksana omisti elämänsä vallankumoukselle, ja taide oli sen väline.

”Yksi käyttää musiikkia, toinen maalausta, toinen omaa kehoaan. Taiteilija on aina vallankumouksellinen. Toivon, että se on minun tapauksessani totta”, Oksana totesi ystävälleen, esseisti Jacqueline Feldmanille, joka kirjoitti hänestä The Paris Review -julkaisuun.

Myös aktivismi oli hänelle taidetta. Ollessaan vielä Femenissä Oksana vastasi performanssien taiteellisesta toteutuksesta ja askarteli ateljeessaan Kiovassa milloin mitäkin naamareita tai julisteita. Hän oli se, joka keksi paitsi paidattomuuden, myös haara-asennossa seisomisen, kukkakranssin, nyrkkiin nostetun käden sekä huutamisen ja vastarinnan aina, kun poliisi tai muu viranomainen raahaa mielenosoittajaa pois paikalta. Yhdessä protestissa Oksana huutaa suoraa kurkkua megafoniin, joka on koristeltu tekokukilla. Samalla poliisi kantaa häntä pois.

Yksi ystävä kutsuu Oksanan taidetta ekspansiiviseksi feminismiksi, joka pyrkii vallankumoukseen kaikilla rintamilla. Se imee sisäänsä niin anti-imperialismin, -nationalismin kuin -kapitalisminkin.

Mutta nyt Oksana teki vallankumoustaan yksin. Hän tunsi uskonnon syvästi ja osasi kääntää sen voimakseen, mutta aktivismista oli kadonnut huuto, keho ja ihmiset ympäriltä.

Lähtö Femenistä repi Oksanaa rikki. Kun on luonut kokonaisen liikkeen, pumppaa siihen väkisinkin suuren määrän adrenaliinia ja raivoa. Mihin tuo kaikki raivo kulkeutuu? Pensseli on kovin pehmeä väline sen ilmaisuun.

Eikä Oksana tuntenut Pariisin taidepiirejä omakseen. Hänen mielestään ihmiset niissä teeskentelivät, kaikki oli epätodellista, feikkiä. Istuessaan taidepiirejä pilkkaavan The Square -elokuvan ensi-illassa Pompidou-keskuksessa Oksana itki hiljaa koko elokuvan ajan.

Päivät alkoivat painaa liikaa. Takana oli kidutusta, maanpako, menetyksiä. Edessä vain maa, jossa kaikki teeskentelivät ja puhuivat väärää kieltä, jossa olemista piti jatkuvasti perustella kaikenlaisilla papereilla. Öisin hän näki painajaisia maailmanlopusta.

Kerran tapahtui synkkä välikohtaus, jota Oksanan silloinen rakastaja kuvaili Vulture-lehteen kirjoittamassaan tekstissä. He olivat päättäneet majoittaa luokseen ystävän, joka oli juuri eronnut. Illalla ystävä oli romahtanut ja alkanut viillellä ranteitaan veitsellä. Oksana lipsahti näyn edessä jonnekin mielen mustalle puolelle.

”Kuolla, haluatko kuolla? Kuole vittu sitten”, Oksana sanoi. Hän käveli avaamaan parvekkeen oven ja kiipesi kaiteen toiselle puolelle. ”Näin kuollaan. Haluatko, että päästän irti?” Oksana oli kysynyt ja keinuttanut itseään neljän kerroksen päässä katukivetyksestä.

Ja sinne mustaan hän jäi.

Oksana löydettiin hirttäytyneenä asuntonsa vaatehuoneeseen heinäkuun lopussa vuonna 2018. Hän oli ollut muutaman päivän kateissa, ja läheiset päättivät murtaa asunnon oven Pariisin eteläisessä Montroguen lähiössä.

Paria päivää aikaisemmin hän oli julkaissut Instagramissa kuvan paperille kirjoitetusta tekstistä. You are fake. Se oli ystävän mielestä epätavallisen rumaa jopa Oksanalta.

Saksalaisen 032c-taidelehden haastattelussa Oksanalta kysytään, tunteeko hän Pariisin kodikseen. On vuosi 2016, elämää on jäljellä vielä runsaasti yli vuosi.

”Minulta kysytään tuota usein. Uskon, että vain kotimaansa voi tuntea kodikseen.” I can only truly feel home in my motherland.

Haastattelun yhteyteen tehdyllä videolla Oksana seisoo kasvot valkoiseksi maalattuina viherkasvien seassa. ”Pariisissa tunnen olevani oma itseni, koska olen vapaa”, ääni videon päällä sanoo.

Oksana jatkaa:

”Viime aikoina Ukraina on ottanut takapakkia. Se tulee olemaan huonossa jamassa pitkän aikaa.” In deep shit for long time.

Hän kaataa vodkaa laseihin, kumoaa shotin ja tunkee sitten suunsa täyteen nuudelia. Vieressä sohvalla on lelukivääri. Tuolloin Itä-Ukrainan separatisialueilla on kuollut jo useita tuhansia ihmisiä, eikä lännessä osata pelätä pahinta.

Kerrotaan, että jotkut ikoneista tekevät ihmeitä. Yksi on parantanut syövän, toinen suojellut kaupunkia viholliselta.

Viime vuoden toukokuussa Hmelnytskyin kaupungin laitamilla räjähti valtavan kokoinen pommi. Tuhovoimansa takia se ylitti uutiskynnyksen monessa paikassa. Heinäkuussa Venäjä pommitti kaupunkia monta päivää peräkkäin, tähtäsi kai ydinvoimalaan. Nyt hyökkäyssotaa on käyty yli kaksi vuotta.

Löydän Oksanan äidin Olgan Facebookista ja laitan hänelle viestiä. Hän ei puhu englantia, vaikka asuukin nykyään Yhdysvalloissa, joten puhumme Google-kääntäjän välityksellä.

Hän aloittaa tiivistämällä tyttärensä luonteen yhteen sanaan: vallankumouksellinen. ”Ksyusha” todella uskoi siihen, että pystyy muuttamaan maailmaa. Hän halusi herättää muutkin nuoret siihen.

”Jos tyttöni olisi elossa, hän perustaisi naisten ryhmittymän ja puolustaisi Ukrainaansa pelotta!!! Minulle hän on aina ollut Jeanne d’Arc!!!”

Jos Oksana olisi elossa, hän olisi nähnyt vuodet, joina epätoivo ja väkivaltainen vallanhimo vain syvenevät. Maailman, joka tuntuu muuttuneen kovin lyhyessä ajassa sellaiseksi paikaksi, jota ei tahdo uskoa todeksi. Katsettaan on täytynyt korjata, kun maailmaa ei osattukaan.

Olga ei tavannut Ksyushaansa enää tämän Ukrainasta pakenemisen jälkeen, vaan he juttelivat Skypessä ja puhelimessa. Äiti harmittelee sitä, mitä Femenin kanssa tapahtui, miten Inna petti heidät.

”Se todella rikkoi tyttöni”, hän sanoo.

Aina kun Olgalla itsellään oli vaikeaa, Ksyusha kehotti häntä ryhdistäytymään. Taistelemaan, lopettamaan itkemisen ja itsensä säälimisen. ”Nouse ylös ja mene eteenpäin!! Opettele kieliä! Pidä huolta itsestäsi, lue paljon!” Se auttoi Olgaa. Ksyusha oli hänen ytimensä, hänelle kuin äiti, jolta kysyä neuvoa.

Hautajaisia varten ystävä maalautti Oksanan tummuneet kasvot valkoisiksi. Näin ihmiset saattoivat antaa hänelle suukon hyvästiksi. Sen jälkeen ruumis poltettiin, ja tuhkat lähetettiin äidin luokse Ukrainaan.

Äiti sai Jeanne d’Arcinsa takaisin.

Lähteet: Elle, Crash, 032c, Vulture, Le Temps, La Croix, Le Point, Medialeaks, Kyiv Post, Dazzed, Le Parisien, The Paris Rewiev, Radio Free Europe/Radio Liberty/Svoboda, Femen.org, The Independent, New Eastern Europe, The Observers, The Guardian, Verkkouutiset, Le Monde, Je suis FEMEN -dokumentti, Apolonia, Apolonia -dokumentti.

Juttua muokattu 26.6.2024 kello 14.27. Korjattu Ukrainan entisen pääministerin nimi oikein.