Image

Juha Itkosen kolumni: Mitä kirjailija yrittää sanoa rasismista? Valkoisesta miehestä tulee ruskea Mohsin Hamidin romaanissa, mutta idea ei toimi

Juha Itkosen kolumni: Mitä kirjailija yrittää sanoa rasismista? Valkoisesta miehestä tulee ruskea Mohsin Hamidin romaanissa, mutta idea ei toimi
Mohsin Hamidin erinomainen idea ei toteudu kunnolla romaanissa Viimeinen valkoinen mies, kirjoittaa Juha Itkonen.
Julkaistu: 3.10.2022

Vielä tässäkin vaiheessa uraa tulee harvakseltaan hetkiä, jolloin keski-ikäinen suomalainen kirjailijaparka tulee miettineeksi maailmanvalloituksen mahdollisuuksia. Koska kansainvälisillä kirja­markkinoilla ei kaupata niinkään kirjoja kuin tiivistelmiä kirjoista, ratkaisun avain voisi olla riittävän kiinnostava ja parilla lauseella esiteltävä idea.

Esimerkiksi tällainen: eräänä aamuna herätessään valkoinen mies huomaa, että hänen ihonsa on muuttunut ruskeaksi. Entä mikä olisi kirjan nimi? No tietenkin Viimeinen valkoinen mies. The Last White Man. Jää kerrasta mieleen.

Harmi, ettei ajatus ole omani. Brittiläis-pakistanilainen Mohsin Hamid, Booker-ehdokkuuksia kahminut kansainvälinen menestyskirjailija, on sen jo toteuttanut. Pidin hänen edellisestä käännetystä teoksestaan Exit Westistä, joten lukijana tartun uutuuteen uteliaana.

Lähtöasetelma vertautuu väistämättä kirjallisuushistorian tunnetuimpaan metamorfoosiin, Franz Kafkan Muodonmuutokseen. ”Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unistaan, huomasi hän muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Hamid ei yritäkään häivyttää yhteyttä vaan aloittaa romaaninsa lähes identtisellä lauseella.

Kauppamatkustaja Gregor Samsan paikan ottaa Hamidin kertomuksessa kunto­salilla työskentelevä kolmikymppinen Anders. Ensimmäinen ihminen, johon Anders ottaa yhteyttä ruskeaksi muututtuaan, on hänen lukioaikainen tyttöystävänsä, joogaohjaaja Oona. Kafkaan verrattuna ammateissa on siis vahva 2000-lukulainen päivitys.

Gregor Samsan tapaan myös Anders asettuu vastahakoisesti uuteen olomuotoonsa. Läheisille muutos on järkytys, mutta verisiteiden velvoittamana jopa Andersin ankara isä päätyy kuitenkin suojelemaan poikaansa vihamielisiltä ihmisjoukoilta. Ajat ovat levottomat, sillä pian käy ilmi, ettei Anders ole ainoa ruskeaksi muuttunut valkoinen. Samanlaisia selittämättömiä muodonmuutoksia raportoidaan eri puolilta maapalloa.

Toisin kuin Gregor Samsa, Anders ei siis ole yksin. Kun jotain käsittämätöntä tapahtuu kaikille, se lakkaa olemasta käsittämätöntä. Hamid kuljettaakin melankolista ja osin dystooppista romaaniaan kohti varovaisen toiveikasta loppua, jossa yhdelläkään ihmisellä ei enää ole valkoisen ihon etu­oikeutta eikä tämän etuoikeuden menettämistä myöskään siis tarvitse enää pelätä.

”Joskus tuntui siltä, että kaupungissa vallitsi suruaika, ja joskus tuntui, että sellainen vallitsi koko maassa, ja se sopi Andersille ja se sopi Oonalle, koska heidän omat tunteensa myötäilivät sitä, mutta toisinaan tuntui päinvastoin siltä, että jotakin uutta oli syntymässä, ja kumma kyllä se sopi heille myös.”

Kirjan luettuani olen rehellisesti sanottuna ihmeissäni. Niin reipas alku, näin poleeminen maasto, ja tämänkaltaiseen pyörittelyyn kirja päätyy. Sitaatti antaa hyvän kuvan myös teoksen kielestä, joskin se on esimerkkivirkkeenä lyhyemmästä päästä. Kaikki asiat sanotaan moneen kertaan, vaikka mittaa on vain reilut sata sivua.

Miksi kirja on niin lyhyt? Tai vaihtoehtoisesti miksi se on näinkin pitkä, näillä aineksilla novelli olisi riittänyt? Miksi päähenkilön nimi on juuri Anders, siis niin kuin Breivik? Tuskin sattumaa, mutten myöskään mitenkään osaa tulkita nimen viestiä romaanin kokonaisuudessa.

Mietin, mikä ylipäätään on kirjan sanoma. Mitä se haluaa rasismista kertoa? Noin yleisesti mielestäni pidän monitulkintaisuudesta ja toiveikkaista lopuistakin, mutta nyt ärsyttää suuresti, että kaikki jää samean yleishumanistiseksi mössöksi.

Sitä paitsi vaikka valkoisena arastelen näin sanoa, oudoksun ruskeaihoisuuden rinnastumista Kafkan kautta syöpäläisyyteen ja teosta leimaavaa yleistä surumielisyyttä. Ymmärrän, että kirja käsittelee identiteetin kysymyksiä, uusiin nahkoihin olisi varmasti vaikea tottua, mutta pohjavire jää silti kummalliseksi. Aivan kuin ruskeaihoisuus oikeasti olisi suuri tappio, jota kuuluukin murehtia.

Olisiko tässä nyt käynyt niin, että kirjailija on innostunut ideastaan ja haukannut vähän liian ison ja vaikean palan? Kenties jo kirjoittaessaan alkanut epäillä, ettei rautaiselta vaikuttanut idea ehkä sitten ollutkaan niin erinomainen? Sillä ovathan pariin lauseeseen tiivistettävät ideat myös ansoja. Ajatusleikit ovat jännittäviä, mutta romaanin mitassa vaikeita kannatella. Usein vähän vähemmän raflaavasta konseptista syntyy parempi kirja.

Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies

Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka on huomannut, että kirjoja on helpompi ideoida kuin kirjoittaa.

Kommentoi »