Kulttuuri
Image

Väliaika

Väliaika

Maija Vilkkumaa oli Suomen suosituin artisti, mutta lokakuussa hän julkaisi levyn, josta kukaan ei puhu mitään. Entisen suomirockin kuningattaren neljänkympin kriisi on kestänyt jo kuusi vuotta.
Mainos

Maija Vilkkumaa riisuu kengät, vaihtaa villasukat tilalle ja nostaa jalat pöydälle. Musta käsilaukku ja leopardikuosinen takki lentävät lattialle.

Musta bussi nytkähtää huoltoaseman pihasta liikkeelle. Keikka Jyväskylässä alkaa kymmenen tunnin kuluttua.

Tällaisella bussilla 44-vuotias Vilkkumaa on kiertänyt ympäri Suomea melkein 20 vuotta. Betoninharmaat pöydät juomatelineineen käytävän molemmin puolin, pieni tv, istumatilaa kahdeksalle, takaosassa saman verran sänkyjä kahteen kerrokseen aseteltuna.

Suunnilleen kaikki muu onkin muuttunut.

Rumpali Ilkka Tolonen jyrsii hampaillaan muoveja Mies ja alaston ase -dvd:n ympäriltä. Ne eivät meinaa irrota.

”Just tämä on pielessä cd- ja dvd-aikakaudessa”, Vilkkumaa sanoo.

Tolonen on soittanut Vilkkumaan bändissä vuodesta 2015 asti. Silloin Vilkkumaa vaihtoi koko bändinsä. Tolonen on Vilkkumaata 14 vuotta nuorempi niin kuin bändin kaikki muutkin nykyiset jäsenet, paitsi basisti Maria Rantanen. Hän on 13 vuotta nuorempi.

”Välillä mä elämöin siitä, mitä tapahtui 90-luvulla, mutta muuten me ollaan aika saman ikäisen oloisia”, Vilkkumaa sanoo.

Bändin vaihtamisen myötä myös Vilkkumaan musiikkityyli muuttui. Nyt entinen suomirockin kuningatar haluaa tehdä kunnianhimoista poppia.

”Äkkiväärää taidepoppia”, Vilkkumaa sanoo.

Tolonen panee dvd:n soittimeen.

”Pitäsköhän tehdä instastoryt kaikista vitseistä?”

Perjantaina 13. lokakuuta julkaistiin Vilkkumaan uusin levy Joku muu, mikä. Sen kannessa poseeraa glitter-pukuinen Vilkkumaa vaaleanpunaisen sähkökitaran kanssa Tavastian vessassa. Vahvana, pitkänä ja kauniina, kuin Kallion lukiossa tai ensimmäisen hittinsä musiikkivideolla.

Mutta levy on kaukana 2000-luvun alun suomirockista, Vilkkumaan tavaramerkistä. Se on häpeilemätöntä elektronista poppia. Yhtenä tuottajana on toiminut Antti Tuiskun menestykseen siivittänyt Jurek.

Myös kokonaisuutena Joku muu, mikä on Vilkkumaan uran oudoin ja kokeellisin: yhdeksän kappaletta, joista kolme on puolen minuutin välisoittoja eli skittejä.

Itseään cd-kuningattareksi kutsuva artisti julkaisi levyn ainoastaan digitaalisena. Vaikka oikeastaan Vilkkumaan mielestä Joku muu, mikä ei edes ole levy. Hän kutsuu sitä ”kokonaistaideteokseksi”, johon kuuluu myös Jyväskylän-keikan käsittävä kiertue ja sen visuaalinen ilme.

Toistaiseksi kokonaistaideteos ei ole villinnyt massoja. Joku muu, mikä debytoi Suomen virallisella listalla sijalla 38. Se on Vilkkumaan uran ylivoimaisesti huonoin sijoitus ja valtava floppi. Uran kahdeksasta studiolevystä viisi on debytoinut listaykkösenä.

Mediakin on ollut hiljaa. Yli kuukausi julkaisun jälkeen Joku muu, mikästä ei ole kirjoitettu yhtään arviota paria blogia lukuun ottamatta. Se on outoa, kun ottaa huomioon, millainen asema Vilkkumaalla on ollut suomalaisessa popmusiikissa.

Hänellä on taskussaan yli 300 000 myytyä levyä, viisi Emma-palkintoa ja Juha Vainio -palkinto.

Ne hän sai ennen vuotta 2011. Silloin Vilkkumaalle iski kriisi.

Ai Cheek lopettaa”, Vilkkumaa säpsähtää ja kaivaa puhelimensa esiin.

Loska lentää Lahden moottoritiellä, ja keikkabussin tummennetut ikkunat saavat marraskuisen Suomen näyttämään Mordorilta.

Keskiviikkona 15. marraskuuta Jare Tiihonen piti tiedotustilaisuuden Hotelli Kämpissä. 35-vuotias artisti ilmoitti jäävänsä popmusiikista eläkkeelle.

Se ei ollut yllätys. Kaikki asiaa seuranneet tiesivät Cheekin yhtälön olevan kestämätön. ”Wörkkii + duunii = menestys” toimii Suomessa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kaikki ei voi kasvaa ikuisesti edes popmusiikissa, ja Cheekillä olisi ollut väistämättä edessään alamäki.

Vuonna 2011 Vilkkumaa oli samankaltaisessa käännekohdassa kuin Cheek nyt. Hän oli 37-vuotias. Takana oli kymmenen vuotta kiertue-elämää saman bändin kanssa ja viimeisen päälle hiottu tyyli kirjoittaa lauluja.

”Tajusin, että maailma muuttuu, ja halusin itsekin muuttua, mutta en tiennyt miten. Tuli vain vahva tarve olla toistamatta vanhoja juttuja ja päästä tekemään uusien tyyppien kanssa. Musan tekemisen edellytys on se, että ei haikaile mitään mennyttä”, Vilkkumaa sanoo.

Hän päätti jäädä tauolle. Toki syitä oli muitakin kuin muutospaine: hänellä oli lapsi kotona ja toinen tulossa. Mutta suurin syy vetäytymiselle oli kuitenkin taiteellinen.

Popmusiikissa tauko on urheilutermein mahdollisuus saada momentum taas puolelleen. Vuonna 2013 PMMP:n ura oli laskussa ja keikoilla kävi vähemmän väkeä, kunnes bändi ilmoitti lopettavansa ja ihmiset syttyivät taas. Yhtyeen jäähyväiskiertueen liput vietiin käsistä. Myös Cheek pääsee lopettamaan suosionsa huipulla. Ja jos Cheek joskus päättää palata, hän voi perustaa comebackinsa vanhoihin hitteihin, joita ihmiset nyt jäävät kaipaamaan.

Vilkkumaa ei kuitenkaan saanut momentumia puolelleen. Hänen suosimansa kitaravetoinen musiikki oli menossa pois muodista, ja isoimmista hiteistä oli jo monta vuotta.

Oli löydettävä uusi tapa tehdä musiikkia. Joku muu, mikä, Vilkkumaa kirjoitti Whatsapp-tilakseen pari vuotta sitten.

Vuonna 1988 14-vuotias Maija Vilkkumaa kirjoitti päiväkirjaansa: ”Mä haluaisin tulla rocklaulajaks mut en megakuuluisaks, ne on paskoi.”

Vilkkumaa epäonnistui tavoitteessaan. Vuonna 1999 ilmestynyt Pitkä ihana leikki ui kapinahenkisen Satumaa-tangon johdolla Jyrki-sukupolven cd-soittimiin. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu toinen levy Meikit, ketjut ja vyöt menestyi vielä paremmin.

Vilkkumaa sai imagon suomirockin kuningattarena, pohjoismaisena Alanis Morissettena. Iltapäivälehdissä kirjoitettiin ”suomirockin kiltistä tytöstä” – artistista, jolla on kaksi eri puolta. Vilkkumaa on sanojensa mukaan aina halunnut miellyttää mutta myös ärsyttää muita. Ristiriita kiinnosti.

Suurin menestys koitti vuonna 2003 Ei-levyn myötä. Se myi 120 000 kappaletta, yli kolme kertaa enemmän kuin edeltäjänsä. Ei vei Vilkkumaan kaikkialle minne oli siihen aikaan mahdollista Suomessa popmuusikkona päästä: festivaalien päälavoille tuhansien ihmisten eteen, televisioon, radioon, lehtien kansiin.

Seuraavatkin kolme studioalbumia menestyivät hyvin. Vilkkumaa näytti vakiinnuttavan asemansa Suomen eturivin lauluntekijänä. Kunnes hän katosi.

Nyt Vilkkumaan keikkabussi ajaa kohti Jyväskylää ja ravintolakeikkaa, jonne mahtuu enimmillään parisataa ihmistä.

Tauon jälkeen Vilkkumaa sai uuden mahdollisuuden ponkaista takaisin listojen kärkeen. Vuonna 2015 ilmestynyt Aja! oli elektronista poppia, ja se tehtiin valtavassa nosteessa olleen Sannin hovituottajan Hank Solon kanssa.

Kissavideoista laulava Vilkkumaa ei ollut kuitenkaan suuren yleisön mieleen. Aja! debytoi Suomen virallisella listalla sijalla seitsemän. Se oli ykkössijoituksiin tottuneelle Vilkkumaalle pettymys.

Levy tuskin kadotti vanhoja faneja, mutta ei tuonut uusiakaan. Ja vaikka levyä seurasi sen ajan paras markkinointislotti, pöydän pääty Vain elämää -ohjelmassa, sekään ei tuonut uutta nostetta Vilkkumaan uralle.

Vilkkumaan lisäksi neljännellä kaudella olivat mukana Sanni, Antti Tuisku, Vicky Rosti, Pave Maijanen, VilleGalle ja Anssi Kela. Vilkkumaata oli pyydetty jo sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle, mutta hän kieltäytyi, koska ajatteli, ettei formaatti ole häntä varten. Sitten hän näki Paula Vesalan sarjan kolmannella kaudella ja tajusi, että lauluista voi tehdä itsensä näköisiä.

”En näe itseäni versioijana vaan lauluntekijänä.”

Vilkkumaan tulkinnat muiden kappaleista eivät jääneet yleisön mieleen. Sarjan historiassa on ollut tapana, että ohjelman jälkeen artistit ottavat uudet versiot osaksi keikkaohjelmistoa. Vilkkumaa ei tehnyt näin.

”Vedin Sannin Sotke mut -biisiä pari kertaa, mutta ei mun yleisö oikein innostunut. Se versio JVG:n Nelisilmästä on tavallaan ihan hyvä, sitä voisi joskus soittaakin.”

Nyt Vilkkumaa on sitä mieltä, että sarja ei sopinut hänelle.

”Etsin tietäni, eikä se ollut tämä. Oli silti tosi ihanaa olla siellä talossa. Nähdä Antti Tuisku, VilleGalle ja Sanni, joita fanitan todella paljon.”

Juuri Tuisku, JVG ja Sanni olivat Vilkkumaan tauon aikana nousseet suomipopin eturiviin. Muutos tiivistyi ohjelman kohtauksessa, jossa Sanni hekumoi Ruisrockin Rantalavalla esiintymisestä.

”Se Rantalava on kyllä ihana”, Vilkkumaa kommentoi ohjelmassa ripaus haikeutta äänessään.

Omien sanojensa mukaan hän ei silti halua sinne takaisin.

”Totta kai sitä aina kaipaa jollain tasolla, että 20 000 ihmistä hyppii Ruisrockin Rantalavalla sun musiikin tahtiin. Samaan aikaan tiedän, että kääntöpuoli on kaikki se kähinä siinä vieressä.”

Kähinällä Vilkkumaa tarkoittaa esimerkiksi niitä turisteja, jotka tulevat keikalle vain katsomaan ilmiötä, suosittua artistia.

”Siinä mielessä musta tämä on paljon mukavampi tilanne. Ne tyypit, jotka tulevat keikalle, tulee nimenomaan katsomaan mua.”

Suosion huipulla ihmiset tuijottivat Vilkkumaata kaduilla. Se häiritsi. Hän halusi silti liikkua normaaliin tapaan kaupungilla.

”Sellaistahan Cheek ei tekis. Koko sen juttu perustuu siihen, että se varjelee itseään.”

Bussi lähestyy Heinolaa. Vilkkumaa kysyy bändiltään, tunteeko kukaan .”skarppia tyyppiä” Oulusta.

Bändin matka jatkuu seuraavana päivänä Jyväskylästä keikalle Ouluun, ja lavashow tarvitsee avustajia.

”Mä tunnen Oulusta vaan juoppoja”, Vilkkumaa sanoo.

”Eli siis jos joku tulis säätää tuota palloo.”

Pallolla Vilkkumaa tarkoittaa kaksimetristä läpinäkyvää kuplaa, jonka sisällä hän surffaa yleisön päällä.

Tolonen lupaa kysyä tuttuaan ja alkaa kirjoittaa viestiä.

Joku muu, mikässä, kokonaistaideteoksessa, Vilkkumaa haluaa korostaa visuaalisuutta. Hän puhuu siitä itse asiassa enemmän kuin levynsä kappaleista.

Pallon lisäksi hän kertoo glitteristä, yksisarvistanssijoista, peilipallokypärästä ja catsuit-asusta.

”Sä et tosin näe näitä tänään Jyväskylässä. Se keikka tulee olemaan hyvin erilainen, ei mitään samplereita tai sellaista. Sellainen vanhan ajan keikka.”

”Vanhaan aikaan”, Vilkkumaan termein cd-aikaan, lavalla soitettiin kitaran, rumpujen, basson ja kiippareiden voimin tunnin keikka, jonka päälle tuli pakkoencore ilman kummempia visuaalisia mausteita.

”Nykyajan ihanuus on just se, että kaikkea voi tehdä.”

Ehkä myös vaatimus: samalla kun levymyynti on vähentynyt, keikkaspektaakkelit ovat tulleet yhä tärkeämmiksi.

Vielä silloin kun Vilkkumaa oli kolmekymppinen, viikon jännittävin hetki oli radio-ohjelma Viikon lista, jossa kerrottiin listasijoitukset. Nyt omia striimauksiaan voi seurata reaaliajassa.

Vilkkumaa kertoo tarkastavansa päivittäin sen, kuinka paljon hänen kappaleensa striimaavat ja miltä Spotifyn top 50 -lista näyttää.

”Haluan pysyä perillä niistä kappaleista, jotka ovat nyt suosittuja”, Vilkkumaa perustelee.

Tänä syksynä Vilkkumaa on seurannut etenkin Joku muu, mikän striimejä.

”Jos vaikka jollekin biisille tulee päivässä 2 000 kuuntelua, niin eihän se ole paljon nykyisessä skenessä, mutta se on tärkeetä kuuntelua. Jos joku kolmevitonen fani on kuunnellut viikossa sen ep:n läpi vaikka pari kertaa, se on musta arvokasta”, Vilkkumaa sanoo.

Vilkkumaa kertoo katsovansa striimauslukuja siksi, että näkee ”missä pöhisee”. Hän on ladannut sovelluksen, jonka avulla saa tarkempaa dataa Spotifyn kuuntelijoista.

”Suurin osa mun kuuntelijoista on pääkaupunkiseudulla. Sit seuraavaks tulee Tampere ja Turku. Musta on siistiä, että mä näen vaikka sen, kuinka 45 ihmistä on kuunnellut mua Haukiputaalla. Cd-aikana tällainen ei ollut mahdollista. Voisinpa mä laittaa niille siellä sovelluksessa jonkun viestin, että hei nähdään keikoilla!”

Ja saahan datasta vahvistusta, että jossain on joku, jota kiinnostaa.

”Muiden täytyy käydä kisa niistä Spotify-sijoituksista. Mä olen käynyt sen omana aikanani, ja erittäin hyvin paperein. Lähes voittajana, mutta en ihan, koska Rakkaus on lumivalkoinen myi enemmän kuin Ei.”

Menestyslevyn aikaan Vilkkumaa oli 30 ja bailasi koko ajan.

”Oli ihan saatanasti keikkaa. Juotiin kaljaa bussissa keikkojen jälkeen ja mentiin Lostariin aina sunnuntaisin. Nyt meidän bändissä ei oikein ole ryyppypeikkoja.”

Haastattelua edeltävänä viikonloppuna Vilkkumaa oli mukana MTV3:n Posse-ohjelmassa. Posse on lauantaisin parhaaseen katseluaikaan esitettävä talk show, jossa vieraat pannaan osallistumaan erilaisiin haasteisiin ja nolaamaan itsensä televisiossa. Yhtenä juontajana on esimerkiksi Duudsoneista tuttu Jarppi Leppälä.

En ehdi kuin hieman alustaa kysymystä ohjelmassa esiintymisestä, kun vastapäätä kuuluu kiusaantunut huokaus.

”Aaaaaargh.”

Vilkkumaa osallistui Jenni Vartiaisen kanssa Possen biisiralli-sketsiin. Sketsin tarkoituksena oli tunkeutua ihmisten koteihin ja laulaa heidän kanssaan.

Artistit ja juontajat jaettiin kahteen joukkueeseen, jotka kisasivat siitä, kumpi saa enemmän ihmisiä laulamaan kanssaan puolen tunnin aikana.

Ensimmäisenä Vilkkumaan porukalle avasi oven krapulainen nuori mies, joka ei päästänyt heitä sisälle. Sitten Vilkkumaa meni hädin tuskin täysi-ikäisten nuorten miesten asuntoon.

”Tiedättekö te yhtään Maija Vilkkumaan biisiä”, Vilkkumaa kysyi miehiltä.

Ei, he vastasivat.

Te ehkä tiedätte tän, koska Sanni on tehnyt tästä tosi hienon version, Vilkkumaa yritti ja alkoi laulaa hittiään Ei.

Miehet vilkuilivat toisiaan kiusaantuneina. Kertosäkeen he lopulta tunnistivat ja lauloivat vähän mukana. Samaan aikaan Jenni Vartiainen omalla kierroksellaan otti asukkailta toivebiisejä vastaan ja laulatti kymmenpäistä joukkoa kotibileissä.

”Mun ei ois ikinä pitänyt mennä siihen Posseen, se oli ihan hirveetä. Miks mä menin siihen”, Vilkkumaa hokee ja hukuttaa viimeiset sanat näyttävän facepalmin sisään.

”Heti kun menin sinne asuntoon niin tajusin, että ei vittu, eihän nämä voi mua tuntea.”

Kuski on valinnut matkamusiikiksi Iskelmäradion.

Maailma matkaa radallaan, päivä nousee uudestaan.

Ei mikään muutu milloinkaan, kaikki säilyy ennallaan.

Kappale vaihtuu. Vilkkumaa jää hyräilemään Anssi Kelan hittiä ja pohtii ääneen, oliko se alkuperäinen vai Vain elämää -versio.

Kela on syntynyt 1972, Vilkkumaa vuotta myöhemmin. He nousivat pinnalle samaan aikaan.

Taiteellinen kriisikin puhkesi lähes yhtä aikaa. Vuonna 2013 Kela löi häpeilemättä kaiken tiskiin ja teki uransa parhaimman, härskiltä kasaripopilta kuulostavan levyn. Hän kykeni kääntämään taiteellisessa umpikujassa olleen uransa uuteen nousuun.

Vilkkumaan pitäisi nyt tehdä samoin. Popmusiikissa relevanttina pysyminen edellyttää vähintään muutosta trendien mukana, mutta mielellään myös uusien trendien luomista.

Ulospäin Vilkkumaan uudistuminen on näyttänyt identiteettikriisiltä. Siltä, että Aja! kokeili olla Sannia, ja Joku muu, mikä Antti Tuiskua. Levyä on syytetty opportunismista.

”Joku saattaa tulkita ne vaikutteet opportunismiksi, mutta mä todella rakastun niihin levyihin ja ammennan niistä”, Vilkkumaa sanoo.

Nimikin on viittaus Cheekin Kuka muu mukaan. Vilkkumaa ja Cheek ovat naapureita Töölössä. Vilkkumaa sanoo olevansa Cheekin kanssa ”eri mieltä” mutta arvostavansa tätä musiikillisesti.

Vilkkumaa kuvaa musiikkimakuaan junttimaiseksi. Hän ”innostuu samoista artisteista, kuin kaikki muutkin”.

Eli toisin sanoen niistä, jotka kulloinkin ovat pinnalla. Vilkkumaa tosin väittää, että ihastuu usein artisteihin ”ennen kuin muut suomalaiset”.

”Olen kohdannut sellaisia syytöksiä aiemminkin urani alussa, kun jotkut tulivat sanomaan että mä vaan ratsastan tällä naisrock-buumilla. Mulle syytös on absurdi, vaikka toki tunnistan Alanis Morissetten vaikutuksen ekalla soololevylläni.”

Vilkkumaan tilanteesta tulee väistämättä mieleen, että miehet selviävät urasta ja ikääntymisestään helpommalla.

Bob Dylania ylistetään, vaikka nykyään hänen laulaessaan kuulija ei voi olla varma, tuleeko ääni selän takana narisevasta ovesta vai kuoleeko haikara jossain harjun takana.

Suomessa kukaan ei odota Apulannan muuttuvan tai Kotiteollisuuden kuulostavan miltään muulta kuin samalta karvaiselta rockäijä-karikatyyriltä.

Pop vaatii enemmän, varsinkin jos on nainen. Ulkonäköä myöten. Ensi vuonna 60 vuotta täyttävä Madonnakin näyttää kaikissa musiikkivideoissa ja promokuvissa kolmekymppiseltä.

”Madonnasta näkee, että sillä on kauheat paineet pysyä nuorisoidolina. Ja se oli idoli jo tosi pitkään, vaikka se oli kaikkien todennäköisyyksien vastaista. Miksi sen pitäisi enää kilpailla jonkun Katy Perryn tai Taylor Swiftin kanssa? Elämä on niin paljon muutakin kuin nuorisoidolin status. Eikä se välttämättä ole edes kovin kiva status silloin, kun se on itsellä hallussa”, Vilkkumaa sanoo.

”Mä en näe, että 55-vuotiaana olisin tekemässä sata keikkaa vuodessa. Tämä on kuluttava ala, ja sen takia monet alkavat tehdä jotain muuta.”

Vilkkumaa sanoo, että ei valitsemastaan musiikkityylistä huolimatta tavoittele nuorisoidolin asemaa. Joku muu, mikä on hänen mukaansa massojen sijasta suunnattu ”hänen yleisölleen”.

Tällä yleisöllä hän viittaa niihin faneihin, jotka ovat aktiivisesti yhteydessä artistiin somessa ja ovat käyneet keikoilla vuosituhannen vaihteesta asti. Tällainen omistautuminen on Vilkkumaan mielestä ”itkettävän liikuttavaa”.

”Mut sen mun yleisön ulkopuolella tämä uusi levy on ollut tosi under the radar.”

Silti Joku muu, mikää tehdessä Vilkkumaa huomasi, että vanha suomirokkari kummittelee takaraivossa ja kertoo, mitä ei voi tehdä.

”Kun osaa jo jotain, on vaikea tehdä jotain muuta kuin sitä, minkä osaa. Nuorilla tällaisia raja-aitoja ei ole. Sitä vain tekee kaikkea, kun ei osaa mitään”, Vilkkumaa sanoo.

”Sitä pitää itseään niin hyvänä, että osaa nämä ja nämä hommat, ja sitten jännittää tehdä jotain sen mukavuusalueen ulkopuolelta. Jos ei olekaan niin hyvä, niin siinä on nöyryytyksen vaara.”

Uusi tyyli on yhä hakusessa. Tavoitteet ovat vuodessa 2019, jolloin tulee kuluneeksi 20 vuotta soolouran aloittamisesta. Silloin Vilkkumaa haluaisi tehdä jotain kunnianhimoisempaa ja näyttävämpää. Hän ei vain tiedä, mitä.

”On tosi paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä musta juuri muuta kuin Ei-biisin. Se on ilmiselvä numeerinen fakta eikä se haittaa mua. Täydelliseen viattomuuden aikaan ei enää koskaan pääse, jos on ollut joskus iso mainstream-artisti. Ihmisten on tosi vaikea käsittää, että motivaatio tehdä musiikkia voisi olla jokin muu kuin kaupallinen menestys. Mut mulla on silti tämä oma feeniks-fantasia uudestisyntymisestä.”

Puheessa vilisee ideoita yksin esiintymisestä, ”itse ohjelmoiduista indiepläjäyksistä”. Jostain muusta kuin Joku muu, mikästä.

”Se tulee olemaan sit sellainen, että vittu, tässä on tämä tuote, tulkaa kuuntelemaan tätä.”

Bussi parkkeeraa Jyväskylän keskustassa ravintola Revolutionin viereen. Vain S-ryhmällä on varaa ylläpitää monen sadan neliön ravintolatilaa Alvar Aallon suunnitteleman Työväentalon alakerrassa, Jyväskylän parhaimmalla kauppapaikalla.

Korkea ravintolatila on sisustettu samalla Google-haulla kuin mikä tahansa ravintola tällä vuosikymmenellä: industrial decoration ideas.

Ilmaiskeikka on houkutellut ravintolan melkein täyteen. Vilkkumaalle on raivattu sen keskeltä pieni esiintymistila. Yhdeltätoista bändi etsii tiensä tiiviiksi möykyksi pakkautuneen yleisön läpi.

Kimaltavaan haalariin pukeutunut Vilkkumaa kuuluttaa: ”Hyvää iltaa Jyväskylä!”

Toinen kappale on Satumaa-tango. Yleisö syö purilaisiaan parin metrin päässä bändistä. Kattoon on ripustettu jouluvaloja.

Lavan vieressä parikymppisten naisten porukka viettää pikkujouluja. Vähemmän tunnettujen kappaleiden kohdalla heidän huomionsa herpaantuu.

”Hei te naiset siinä, näytätte tosi hyvältä ja ootte tosi ihania, mutta voisitteko lakata pölöttömästä, kun mä en pysty keskittyy muuten”, Vilkkumaa sanoo välispiikissä ennen uuden levyn kappaletta Hyvä ihminen.

”Olin mun asemasta huolissaan, täl alal on tosi vaikeaa”, Vilkkumaa laulaa.

Aiemmin päivällä Vilkkumaa pohti, ovatko vanhat hitit osittain uudistumisen tiellä.

Pitäisikö hänen yrittää miellyttää vähemmän? Jättää jollain keikalla Ei soittamatta?

Puoli kahdentoista jälkeen tarjoilija nousee tiskin päälle älypuhelin kädessään ja yleisö laulaa:

”Mä sanon viimeisen sanani ja se on ei.”

Julkaistu: 11.1.2018