Valentin Kononen ja Riikka Lehtonen saivat ansaittua ylistystä puheenvuoroistaan – miksi ihmeessä tätä ei ole tarjolla enemmän?

Suomen olympialaisten menestymättömyys on puhuttanut laajalti Suomessa. Syytä onkin. Suomalaisen huippu-urheilun voi sanoa olevan kriisissä. Vaikka kisat menivät historiallisesti ilman mitalia, olympialaisia on silti seurattu laajasti televisiossa ja mediassa.

Olympialaisten urheilutuotannoissa monessa asiassa on onnistuttu, ja kritiikkiäkin on toki tullut. Samalla kun esimerkiksi Kristian Palotien ja kumppaneiden koripallolähetyksiä on kiitetty, esimerkiksi Tuomas Rajan suomalaisten aikaansaamaan tulokseen nähden ylimyönteistä otetta on arvosteltu.

Mutta ei ole yhtä ainoaa asiaa, jota on kiitetty nähdäkseni yhtä paljon ja laajalti kuin Valentin Konosen ja Riikka Lehtosen rehellisen suoraa puhetta Ylen studion jälkipyykinpesulähetyksessä, jossa Suomen huippu-urheilun tilaa olympialaisissa ei silotettu tai tomusokeroitu.

Esimerkiksi Kononen hämmästeli – aivan oikein – Jan Vapaavuoren löysää puhetta siitä, että jo 20 vuotta on ollut näköpiirissä Suomen menestymättömyys ja miten on ollut vain ajan kysymys, milloin mitaliputken katkeaminen tapahtuu. Vapaavuori heitti samalla huippu-urheilun muutosryhmän suuntaan kritiikkiä.

Vapaavuori myös puhui, miten resursseja ei pitäisi pirstaloida. Mielenkiintoinen kommentti sinänsä vaatia muutosta Olympiakomitean vaikutusvaltaisimpana henkilönä käytännössä itseltään. Voi vain kysyä, että mihin kankkulan kaivoon vuodet Vapaavuoren johdolla ovat menneet?

Miksi jälleen ollaan tilanteessa, että tehdään kisojen päätyttyä analyysejä miksi näin kävi? Voi vain toivoa, että pohjana on se, miten asia on eikä se, miltä asia saadaan näyttämään. Ehkä analyysi pitäisi sisällään vaikkapa sen, että olisiko johdossa veden joskus syytä vaihtua ja onko tämän tason tehtäviin syytä jatkossa enää pestata poliitikkoja palkintovirkoihin?

Ja jos johtajavalintoja tehdään uusiksi, kannattaako ne tehdä samasta pienestä porukasta saman hunajapurkin ääreltä, jotka ovat aiemmin ilmeisesti piilotelleet vuosikaudet suurta muutososaamistaan vallan ytimessä, jos heidät nähdään ratkaisuksi?

Olikin aika, että joku vaikutusvaltainen urheiluhahmo sanoo jotakin.

Ja Kononen sanoi.

Kun Vapaavuoren ja huippu-urheiluyksikön johtaja Matti Heikkisen puheiden jälkeen kuva siirtyi studioon, sohvalla odotti pöyristymistään tyylikkään hillitysti peitellyt Valentin Kononen. Kononen sanoi kuitenkin suoraan, että häntä kauhistutti, että 20 vuotta on ajettu puuta päin eikä ole yritetty väistää tai kääntää rattia. Nykytilanteeseen ajautuminen kertoi Konosesta kaiken.

Entinen oman potentiaalinsa maksimoinut huippukävelijä ja nykyinen valmentaja sanoi suoraan, että Olympiakomitean johtohahmojen puhe oli järkyttävää ja hän ei ollut varma tietävätkö he edes mitä tekevät tai ovat tehneet. Varteenotettavia kultahippuja ja ratkaisuehdotuksiakin Konosen suusta tuli useampiakin. Voi vain toivoa, että keskityttäisiin siihen, mitä Kononen sanoi – ei siihen, että kritiikki käännettäisiin kovin tyypillisesti vaikkapa "katkeraksi" siksi, että Kononen jäi huippu-urheiluyksikön johtajan rekrytoinnissa vaille pestiä.

Konosen jälkeen ääneen pääsi entinen lentopalloilija ja rantalentopalloilija Riikka Lehtonen, joka kuvasi mitä huippu-urheilu kaikessa tinkimättömyydessään vaatii. Nähdyt puheenvuorot olivat niin arvokkaita, ettei ole aivan väärin sanoa, että yhteen vajaaseen 20 minuutin osuuteen suomalainen huippu-urheilu saattoi saada enemmän ajateltavaa kuin aiemmissa olympialaisten aikana käydyissä huippu-urheilupuheenvuoroissa Ylellä yhteensä. Se ei ole edes moite, vaan kehu Konoselle ja Lehtoselle.

Niin arvokkaita puheenvuorot olivat, että jäi vain miettimään, että miksi tällaisia keskusteluja ei nähdä useamminkin?

Huippu-urheilun palstatilaa ja tv-aikaa tuntuu jatkuvasti vievän enenevissä määrin kaikenlainen viihteellinen hömppä ja jopa epärehellinen myötäkarvaan silittely suomalaisen urheilun tilanteesta. Paljon on kysyjiä, mikä meni vikaan, mutta liian usein huippu-urheilujohtajat saavat esiintyä omassa asiassaan ilman löysän puheen parasta ennaltaehkäisijää: terävää vastakysymystä.

Se on valitettavaa, ainakin jos ajattelee, että median tehtävä on lisätä ymmärrystä – myös urheilussa. Vaikka huippu-urheilun asian ajaminen ei olekaan median tehtävä, panee silti miettimään, että mikä osuus huippu-urheilun alennustilasta on sillä, että urheilusivuilla kirjoitetaan enenevissä määrin vaikkapa urheilijan somettamisesta kuin itse urheilusta?

Onko nähty, että huippu-urheilu itsessään ei kiinnosta riittävästi, vaikka nimenomaan urheilua seuraamaan saapuu suurissa arvokisoissa miljoonayleisöt?

Jokainen voi katsoa kuinka suuri prosenttiosuus vaikkapa iltapäivälehdissä näkyy jo jutuissa vaikkapa seiväshyppääjän peniksestä, OnlyFans-urheilijoista, kyyneljutuista, somekommenteista, pornokohuista ja ties mistä.

Sen voi vielä ymmärtää, että seiväshyppääjän peniksen osuminen rimaan huvittaa somessa meeminä, mutta journalismin tekeminen aiheesta on vain silkkaa lapsellisuutta, joka ei ainakaan arvostusta sitä lisää itselleen toivovalle medialle tuo.

Voi toki sanoa, kuten monet kollegat saattavat sanoa, että seiväshyppääjän rimaan osunut penis tai OnlyFans-urheilija kiinnostaa, kun niitä klikataan, mutta kenen ymmärrys silloin lisääntyy? Ja yhdistääkö näitä juttuja enää urheiluun kuin häviävän ohut lanka – jos sekään?

Juuri ymmärryksen lisääminen ja asioiden merkitysten laittaminen perspektiiviin on mielestäni median tehtävä mitä suurimmassa määrin. Toteutuuko se tällä hetkellä? Jos tavallisen ihmisen kuva urheilusta syntyisi ainoastaan iltapäivälehtien urheilutoimitusten jutuista, voi kysyä, että millaisen kuvan urheilumaailmasta saisi?

Jotta kuva laajenee, voi myös kysyä, että onko se huippu-urheilun arvostamista, että haastattelija vaikkapa holhoaa haastateltavaansa, tarjoaa terapiaa haastatellessaan ja kohtelee vaikkapa epäonnistunutta urheilijaa kuin taaperoa? Vaikka kenttähaastatteluissa näkyi monilta tekijöiltä ammattitaitoakin, toisinaan voi syntyä kuva, että tärkeintä on, kun reippaasti yrittää ja jos nyt ei riittänyt, saatetaan kysyä harmituksesta tai vaikka kenelle urheilija vilkutti yleisöstä. Ei urheilija siitä rikki mene, jos kysyy muutaman terävämmän, kriittisenkin kysymyksen.

Kun vaikkapa keihäsfinaalissa käy rajusti ilmi, että maailma on mennyt menojaan ja Suomi on jäänyt kauas taakse, ei silloin tarvita historian oppituntia. Kun useampi urheilija oli kertonut pettymyksestään tv-kameroille, paikalle ilmaantui hieman myöhemmin hymyilevä asiantuntija, joka ääni väristen kertoo kuinka suomalainen oli jälleen keihäsfinaalissa kahdeksan parhaan joukossa – ja se putki sentään jatkui.

Kun positiivisuus menee jo pakkopositiivisuuden puolelle, voi miettiä jo, että kokeeko katsoja, että nyt on puhuttu olennaisesta?

On ylipäätään mielenkiintoista, että Ylen ansiokkaistakin jättisatsauksista huolimatta, kiitellyimmät ja rehellisimmät puheenvuorot tulivat silti lopulta Konosen suusta, joka ei ole Ylen asiantuntija.

Pitääkö siis kaikki viihteellinen urheilujournalismista lopettaa? Ei tietenkään. Viihdettä voi ja saa tehdä – mutta on olemassa hyvää ja huonoa viihdettä, mutta mitä viihdettä on vaikkapa täysin luokattomat kikkelijutut iltapäivälehdissä?

Vastaan itse: Täysin luokatonta viihdettä.

Enemmän voi kuitenkin toivoa myös television huippu-urheilulähetyksiltä keskusteluiden sisällön osalta. Niin upeita kuin erityisesti Konosen ja myös Lehtosen puheenvuorot olivat, on surullista, jos tällä tasolla keskustellaan vasta silloin, kun mitaliputki napsahtaa historiallisesti poikki.

Tällaista keskustelua pitäisi käydä jatkuvasti. Ei vasta – tai ainoastaan – sitten, kun nähtävillä ollut kriisi on jo toteutunut.