Apu

Valcopyykkiä ja luvattomia stereoita - 40 vuotta Salora-skandaalista

Valcopyykkiä ja luvattomia stereoita - 40 vuotta Salora-skandaalista
40 vuotta sitten jaettiin tuomioita skandaalissa, jossa poliitikoille ja virkamiehille oli lahjoitettu Saloran televisioita ja stereolaitteita. Samaan aikaan yhtiö narahti myös laajasta veronkierrosta. Saloran ja kuvaputkia valmistavan Valcon sotkujen synnyttämään suonsilmään vajosi moni Suomen isokenkäinen.
Julkaistu: 18.9.2019

Syksyllä 1977 turkulainen tv-myyjä paljasti, että Salora myy pimeästi stereoita ja televisioita. Pian juttu paisui, haarautui ja tempasi mukaansa virkamiehiä, tunnettuja kansalaisia, poliitikkoja, jopa pääministeri Kalevi Sorsan.

Suomalaisen elektroniikkateollisuuden uljas sivu alkoi täyttyä ikävistä reunamerkinnöistä: veropimityksistä, haamutileistä, lahjuksista, jetset-reissuista ja vintille viedyistä stereolaitteista. Tuore kuvaputkitehdashanke Valcokin joutui uuteen valoon.

Skandaalin keskiössä oli Salora, jonka pääjohtaja Jouko Nordell oli luotsannut vankkaan kasvuun. Salora oli maan suurin televisioitten, radioitten ja radiopuhelimien valmistaja: 3000 työntekijää ja tehtaan liikevaihto 380 miljoonaa markkaa.

Elektroniikkateollisuudesta oli tullut vetovoimainen ala, jonne Suomessakin yhä enemmän alettiin tähyillä. Sitten Salora karahti kahteen ristikkäiseen epäilyyn: veronkiertoon ja Valco-lahjuksiin.

Erityistarkastusryhmä oti veropetokset syyniin

Kuittien, tositteiden ja tilikirjojen määrä oli sotienjälkeisessä Suomessa kasvanut räjähdysmäisesti. Harmaa talous lisääntyi, ja vuonna 1972 tuli voimaan uusi verorikoksia koskeva laki.

Vuonna 1974, jolloin Nordellinkin mukaan elettiin ”helvetin ylikuumennutta aikaa”, verohallitus kokosi erityistarkastusryhmän tutkimaan veropetoksia.

Verohallituksen pääjohtaja Mikko Laaksosen (sd) alainen verorikostoimikunta laski yhteiskunnan menettävän vuosittain jopa miljardi markkaa (nykyrahassa miljardi euroa) verovilppeinä.

Pian uuden ”kommandojoukon” haavissa sätki Salorakin. Arvioitiin, että tavaraa oli liikkunut ohi kirjanpidon noin kuuden miljoonan markan arvosta vuosina 1970–1975.

Ohimyynti oli alkanut vaihtokauppana. Sitten siirryttiin ”sivuraidejärjestelmään” ja varastokirjanpidon kautta tapahtuvaan ohimyyntiin. Televisioita oli noudettu jopa poliisiautoilla.

Nordell myönsi kuulusteluissa miljoonien markkojen pimeät kaupat, mutta vetosi maan tapaan: mustaa rahaa tekivät niin yritykset kuin tavalliset duunarit, ”kaikki sen tietävät”.

Pääjohtaja Jouko Nordell myönsi miljoonien markkojen pimeät kaupat.

Nordell sai tehdä Saloran ruorissa tilaa Henrik Öhquistille, joka ensitöikseen hankkiutui eroon yhtiön ökyhankinnoista, kuten suihkukoneesta, helikopterista ja 154 000 tonnin tankkerista – ja siinä sivussa Swazimaan televisiotehtaasta.

Ruotsalainen Expressen väitti, että juttuun olivat sekaantuneet myös pääministeri Kalevi Sorsa, verohallituksen pääjohtaja Mikko Laaksonen ja SDP:n puoluesihteeri Ulf Sundqvist.

Epäillyt kiistivät, mutta pian hoksattiin Laaksosen ja verohallituksen ylijohtaja Aake Mesimäen (kesk) lennelleen Saloran piikkiin.

Viinan salakuljetus oli yksi Laaksosen saamista syytteistä. Se liittyi Islannin ”kalareissuun”, joka oli tapahtunut kuukautta etuajassa – rannat olivat jäässä, mutta Keflavikin tax-free auki. Sillilaivoja oli kuulemma Saloran laskuun katseltu.

Muitakin matkoja Laaksoselta löytyi, mutta niistä syyttämistä hän piti ajojahtina.

”Ollessani toipumassa infarktista Nordell pyysi minua seurakseen Budapestiin ajatellen ilmeisesti, että olen tuulettumisen tarpeessa. Nigeriassa olin virkamatkalla ja Tanskassa tutustumassa Saloran sikäläiseen myyntipisteeseen ja myöhemmin Götaverkenissä monien muiden virkamiesten kanssa kastamassa yhtiön tankkeria”, Laaksonen valotti Avulle keväällä 1978.

Apu käsitteli juttua nrossa 19 vuonna 1978.
Apu käsitteli juttua nrossa nrossa 4 vuonna 1979.

Kansa sai sirkushuvinsa: maan korkeimmat verovirkamiehet olivat syytteessä veronkierrosta.

Laaksonen ja Mesimäki erotettiin ”yleisen edun takia”, mikä oli tiukka paikka: ”En käyttänyt käsiä ovien avaamiseen, kun sieltä lähdin”, Laaksonen totesi.

Miehet tuomittiin lahjomien vastaanottamisesta sekä virkarikoksesta: Laaksosen katsottiin kieltäneen Saloraan suunnitellun verotarkastuksen.

Aake Mesimäki (oik.), hänen puolustusasianajajansa Matti Nenonen ja Mikko Laaksonen odottelemassa hovioikeuden aulassa kutsua saliin 9. tammikuuta 1979.

Syksyllä 1978 käräjiä alettiin pitää niin Turussa, Tampereella kuin Helsingissä. Vastaajia oli kymmenittäin piirimyyjistä veroviskaaleihin.

Turkulaisen TV-Nurmen toimitusjohtaja Reino Nurmi, kaksi myymäläpäällikköä, neljä myyjää, kassanhoitaja ja konttoristi tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Kymmenen henkilöä sai sakot.

Nordellin syyte oli komeaa luettavaa: lahjuksen antaminen viidelle ministerille, kahdelle kansliapäällikölle ja yhdelle maaherralle sekä lahjonnan antaminen 30 verohallinnon virkamiehelle.

Arviot pimitetyistä veroista olivat miljoonia markkoja. Tutkittavat paperit olivat rahtikirjoja lukuun ottamatta salaperäisesti hävinneet. Saloran pääomistajien, Nordellin ja teollisuusneuvos Olavi Laakson, aavetileillä oli miljoonia markkoja.

Teollisuusneuvos Olavi Laakson aavetililtä löytyi miljoonia markkoja.

Verohallitus yritti poliisin kanssa päästä tutkimaan pankkien tilitietoja. Vain yksi pankki suostui.

Nordell sai kolme vuotta ja yhdeksän kuukautta vankeutta veronkavalluksista, törkeistä veropetoksista ja lahjoman antamisesta virkamiehille. Laaksolle rapsahti kaksi vuotta ja viisi kuukautta veropetoksesta ja kavalluksista sekä valuuttarikoksista. Heidät tuomittiin 4,6 miljoonan markan korvauksiin.

Entinen talousjohtaja, pääkirjanpitäjä ja entinen pankinjohtaja saivat sakkoja. Saloralle lankesi 650 000 markan lasku rikoksen tuottamasta hyödystä 1970–1973.

Loppuvuodesta 1978 laivanvarustamoyhtiö Hollming osti Saloran osake-enemmistön.

Valtion komponentitehdas Valco mukana sotkussa

Salora-pölyn keskeltä alkoi hahmottua toinen omituinen haamu: sosiaalidemokraattien märkä uni nimeltä Valco eli valtion komponenttitehdas.

Nordell oli ajatellut, että kuvaputkitehtaan myötä Salora tulisi hallitsemaan tv-markkinoita. Siihen tarvittiin valtion tukea, ja kun sosiaalidemokraateissa oli vetoa aiheeseen, Nordell lennätti pääministeri Sorsan suihkukoneella Lappiin ja pyörät lähtivät pyörimään.

Suunnitelmaa alkoi laatia kauppa- ja teollisuusministeriön toimistopäällikkö Unto Lund (sd), joka hänkin oli mukana kostealla retkellä.

Valtion, Salora Oy:n ja japanilaisen Hitachin yhteistyönä luodun tehtaan oli määrä tuottaa 600 000 television kuvaputkea vuodessa Hitachin tekniikalla. Parivuotisen toimintansa aikana tehdas tuotti niitä vain 85 000.

Saloralle Valco oli sikälikin tärkeä, että jos Salora uppoaisi, valtion olisi pelastettava Valco – ja Salora siinä sivussa. Viritelmät Sveitsissä ja Yhdysvalloissa osoittivat Nordellin jo varautuneen siirtämään osan toiminnoistaan ulkomaille.

Valco lävähti valmiina paperina Martti Miettusen (kesk) toisen hallituksen pöydälle tammikuussa 1976. Hanke oli sosiaalidemokraateille tärkeä.

”Kun Sorsa on sanonut, ettei hän muista minulle kahden kesken sanoneensa, että tämä on heille hallituskysymys, niin minä muistan sen erittäin hyvin. Hän sanoi sen vielä näillä sanoilla”, totesi Miettunen myöhemmin.

Valco edusti täysin uutta valtiojohtoisen teollisuuden aluevaltausta ja valtion teollisuuspolitiikan uutta suuntausta.

Elektroniikkateollisuuden sosialisoinniksikin sitä puhuteltiin.

Asiantuntijat pitivät tehdasta liian kovana haasteena pienelle maalle: ollakseen kannattava sen tulisi tuottaa yli 800 000 putkea vuodessa.

Muistuteltiin, että Englannissa oli mennyt nurin suomalaishanketta suurempi kuvaputkitehdas ja että puolijohteiset kuvapinnat ovat jo tulossa kuvaputkien tilalle. Kotimaisuuskin oli sitä sun tätä, kun raaka-aineet ja energia olivat lähes kauttaaltaan tuontitavaraa.

Hanketta markkinoitiin alue- ja työllisyyspolitiikkana: päätehdas Imatralle, elektronitykkien valmistus Sotkamoon.

”Ei Valcosta kultakaivosta tule, mutta kyllä se kannattaa”, vakuutti yhtiöön Outokummusta napattu toimitusjohtaja Lauri Saari Avulle.

Syksyllä 1977, puoli vuotta ennen tehtaan valmistumista, laukesi Saloran veropetosvyyhti.

Saloran joululahjastereoita päätyi ministereille

Tarinasta tuli herkullinen: veropetturi Salora oli mukana 200 miljoonan markan kuvaputkiyhtiössä, jonka hallintoneuvostoa johti pääministeri ja tilintarkastajina olivat valtiontalouden tarkastusviraston ja verohallituksen pääjohtajat.

Vyyhtiä möyhensi havainto, että väritelevisioita ja stereoita oli mennyt laajemminkin poliitikkojen ja virkamiesten olohuoneisiin.

Pohdittiin, oliko silkkaa sattumaa, että vuonna 1974 – Valco-päätöstä viritellessä – Saloran joululahjastereoita olivat saaneet pääministeri, valtiovarainministeri, liikenneministeri, sisäasiainministeri, kauppa- ja teollisuusministeri sekä kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos, joka ainoana osasi pyytää stereoista laskun.

Oikeuskansleri Risto Leskinen ei nähnyt asiassa ongelmaa, koska ministerit olivat ”oudoksuneet lahjoja” ja yleensä jättäneet paketit aukaisematta.

Pääministeri Sorsa kertoi kokeilleensa stereoita ja siirtäneensä ne vintille. Samoin kuului toimineen Kristian Gestrin (rkp), kun taas Johannes Virolaisen (kesk) paketti päätyi vintille avaamatta. Pekka Tarjanteen (lib) stereot vaihdettiin väritelevisioon, koska hänellä jo oli stereot.

Johannes Virolainen vei stereot ullakolle avaamattomana.

Irwin Goodman sai hyvän rallin: Jos stereot mä lahjaks saan, ne vinttiin kannetaan. / Jos siellä niitä kuunnellaan, se anteeks annetaan.

Yllättäen kansliapäällikkö Wahlroos sai hovioikeudessa syytteen täsmälleen samanlaisista stereoista. Toisin kuin ministereille, ne virkamiehelle olivatkin lahjoma.

Myös kansliapäällikkö Bror Wahlroos sai joululahjastereot.

”Tällainen tieto saattaa ymmälle niin kansanedustajan kuin muunkin kansalaisen”, totesi Tuure Junnila (kok) kirjallisessa kysymyksessään, joka herätti ärhäkkää keskustelua eduskunnassa, mutta ei muuttanut päätöksiä.

Myöhemmin Wahlroos sai 3 000 markan sakot virkavirheestä, mutta häntä ei erotettu.

Elokuussa 1978 eduskunnan puhemies Ahti Pekkala vihki Imatran kuvaputkitehtaan. Pääministeri Sorsa piti juhlapuheen. Sotkamon tehdas alkoi toimittaa komponentteja.

Sorsa oli jättäytynyt hallintoneuvostosta jo ennen tehtaan avajaisia.

Pääministeri Kalevi Sorsa, eduskunnan puhemies Ahti Pekkala ja Valcon hallintoneuvoston puheenjohtaja, kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantala Valcon kuvaputkitehtaan avajaisissa Imatralla 24.8.1978.

Valcon ongelmaksi ei tullut niinkään laatu, vaan massatuotantoon pääseminen, rahoitus ja materiaalihukka. Käynnistyksen viivästyminen ja Salora-kohu eivät ainakaan edistäneet asiaa.

Valcon suruttomat laskelmat olivat heittäneet kuperkeikkaa jo rakentamisvaiheessa. 130 miljoonan markan ensi-investoinnit pompsahtivat 270 miljoonaan.

Lainat ja valtion takaukset olivat tiukassa. Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto sanoi, että ”kun poliitikot ovat Valcon perustaneet, niin hoitakoot myös rahoituksen”.

Yhtiö alkoi olla tuoreeltaan konkurssikypsä. Edes tuotantoteknistä osaamista ei saatu ratkaistua, vaikka japanilaiset alan yrittäjät olivat osakkaana mukana.

Työntekijät poistuvat väritelevisioiden kuvaputkia valmistavalta Valco Oy:n Imatran kuva­putkitehtaalta 15.10.1979, jolloin tappiollinen Valco Oy siirtyi Valmet Oy:n tytäryhtiöksi.

Valco oli elektroniikkateollisuuden Talvivaara

Lokakuussa 1979 eduskunta päätti liittää Valcon Valmetiin ja jatkaa tekohengitystä, vaikka kaikki syyt yhtiön kaatumiseen olivat jo tiedossa.

Kuvaputkitehtaiden kilpailu markkinoista oli äärimmäisen kovaa. Hinnat ja tuotot olivat laskeneet. Suomalaisilla tuotantomäärillä ei rahoituskuilua enää saatu täytettyä. Kukaan ei tiennyt, onko tällä putkitekniikalla enää jakoa 1980-luvun jälkeen.

Elettiin nyt ja tässä, kannettiin säkillä valoa tupaan.

Valmetin pääjohtaja Olavi J. Mattilakin sanoi yritystä elinkelvottomaksi, mutta lupasi yrittää, kun poliitikot niin kiivaasti painostivat.

Valcosta, tästä elektroniikkateollisuuden Talvivaarasta, tuli Valmetin alainen Finnvalco kovalla hinnalla: 349 miljoonaa tukimarkkaa ja 150 miljoonan lainatakuut.

Kun Finnvalco vihdoin pääsi aloittamaan tammikuussa 1980, väriputkien sukupolvenvaihdos oli jo alkamassa.

Seuraavaan jouluun mennessä hihnat Imatran kuvaputkitehtaalla pysähtyivät lopullisesti.

Valco oli tuottanut 800 miljoonaa markkaa tappiota, mutta vain 85 000 kuvaputkea. Yli 500 ihmistä oli lähetetty kilometritehtaalle.

Syyllistä kysyttäessä poliitikot ja virkamiehet katsoivat toisiaan. Syypää oli se kuulu Joku Muu.

Kokoomus ja SMP vaativat Sorsan hallituksen ministereitä, erityisesti Sorsaa ja entistä kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalaa (sd), valtakunnanoikeuteen.

Pari viikkoa vapauttavan luottamuslauseäänestyksen jälkeen eduskunta hyväksyi 139 miljoonan markan määrärahan Finnvalcon lakkauttamiseksi.

Veikko Vennamo (smp) kutsui Sorsaa ”Valco-Sorsaksi” aina siihen asti, että SMP pääsi Sorsan neljänteen hallitukseen 1983.

Suuri seikkailu oli ohi, mutta laineet liplattivat vielä pitkään.

Kommentoi »