Apu

Väkivaltaisesta suhteesta paennut Jenny Rostain : ”Hälytysmerkeistä pahin on, jos tekijä ottaa kurkusta kiinni – Seuraava vaihe on kuolema”


Jenny Rostain kantoi tietämättään vuosia lähisuhdeväkivallan aiheuttamaa traumaa ja häpeää, joka lopulta vei hänet itsemurhan partaalle. Hän purki tarinansa kirjaksi. – Koen kirjoittaneeni itseni ulos menneisyydestä. Ymmärsin kirjoittaneeni itseni samalla turvaan.
Kuvat Milka Alanen

Eräänä iltana New Yorkissa kuutisen vuotta sitten:

Yhtäkkiä paiskauduin selkä ovea vasten ja tunsin kämmenen nostavan minut ylös kaulastani. Koira pelastautui käsivarttani pitkin sängyn kulmalle. Viini läikähti lasistani lattialle ja kuulin lasin tippuvan kädestäni pian sen perässä. Mieheni tuijotti minua läheltä kasvoja. En saanut henkeä – kaulaani pisti ilkeästi. Yritin huutaa, mutta ääneni ei kulkenut. Ilma oli lukkiutunut puristavan otteen alle, enkä saanut hengitettyä. Tuijotin mieheni terävää katsetta ja yritin ymmärtää, miksi hän teki minulle näin. Silmissäni alkoi sumentua. Maailma ympärilläni näytti kuin sen eteen olisi vedetty peitoksi vaalea muovinen kalvo. Korvissani humisi. Lämmin aalto kulki läpi kehoni, kuin pehmeä puudutusaine olisi laskettu virtaamaan suoniini juuri ennen leikkausta. Ja yhtäkkiä katselin itseäni etäältä, kuin olisin leijunut ilmassa, irti kehostani.

Maailma pimeni.

Kun nainen avasi uudelleen silmänsä, hän makasi kyljellään lattialla. Hetkeen hän ei ymmärtänyt, missä oli ja mitä oli tapahtunut, sitten miehen tuttu ääni kuului etäämmältä. ”Ei sinulle mitään käynyt, et sinä pyörtynyt, kunhan teeskentelet.

Charmikas amerikkalaismies

Noin kymmenen vuotta sitten Jenny Rostain oli tavannut työmatkalla Norjassa charmikkaan amerikkalaismiehen, johon hän rakastui salamannopeasti. Hän muutti miehen luo New Yorkiin.

Pian arki alkoi muuttua: henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta astuivat kuvaan mukaan. Vaatteiden peittämät mus­telmat kirvelivät, mutta Jenny ohitti kivun. Oli helpompaa olla ajattelematta, mitä kotona tapahtui iltaisin.

– Häpeä sai vaikenemaan. Ja vaikeneminen teki suhteesta lähtemisen mahdottomaksi.

Suhdetta kesti muutaman vuoden. Jenny opiskeli näyttelemistä ja alkoi luoda uraa. Mies teki Jennystä riippuvaisen itsestään, päätti ja hallitsi kaiken. Turtana Jenny suostui jopa naimisiin pahoinpitelijänsä kanssa.

Ulkopuolisille avioliitto näytti onnelliselta, mutta kulissien takana väkivalta arkipäivästyi ja raaistui. Kipeimmät muistot liittyvät hääyöhön, jolloin raakuus ylitti kaikki rajat.

– Läheiset luulivat, että olin onnellinen. Kantti ei kestänyt kertoa, että olinkin epäonnistunut. Sitä paitsi olin vieraassa maassa, en tuntenut turvaverkkoja enkä tiennyt, mille ovelle mennä koputtelemaan. Olin samassa tilanteessa, missä nykyään Suomeen ulkomailta muuttaneet naiset voivat olla.

– Rajojen vetäminen oikean ja väärän välille oli vaikeaa, sillä elämämme ei ollut mustavalkoista tai pelkkää kipua. Teimme ihania asioita yhdessä, meillä oli onnea ja rakkautta, ja se kaikki teki minut tavallaan sokeaksi pahalle.

Vuosia väkivaltaisessa avioliitossa elänyt Jenny Rostain kertoo aloittaneensa "väkivallankumouksen". Hän tekee aktiivisesti töitä sen eteen, että väkivallan aiheuttamia traumoja aletaan ottaa paremmin huomioon.

Eläimetkin näyttelevät kuollutta

Minulla oli muistoja, joita yritin paeta pitääkseni itseni elossa. Salaisuuksia, jotka olivat tuota kuristamistakin kipeämpiä... mutta vaikka kuinka yritin peitellä ja paeta, jopa valehdella – itselleni ja muille – en saanut korjattua rikkoutunutta, en, vaikka kuinka sitä halusin.

Lähisuhdeväkivallan uhri usein häpeää ja piilottelee tilannetta. Paljolti hävettää se, että antaa väkivallan tapahtua. Alistuu.

– Se on turha häpeä. Kun ihminen altistuu uhkaavalle tilanteelle tai vaaralle, mieli arvioi tilanteen vakavuuden ja sen vaatiman toiminnan.

Jenny tietää, että ihminen valitsee taistelun, pakenemisen, jähmettymisen tai alistumisen välillä, joista viimeisen kahden tiedetään olevan tyypillistä seksuaalisen ja perheväkivallan sekä hyväksikäytön uhreille.

– Vaikka lamaantumisreaktio hävettää, se on eläinkunnalle normaali neurobiologinen reaktio. Sen pääasiallinen tarkoitus on hämätä saalistajaa uskomaan, että saalistuksen uhri on joko kuollut tai sairas, ja saada tämän kautta saalistajan mielenkiinto ja vaara siirtymään toisaalle. Lamaantumisreaktio mahdollistaa myös sen, että psyyke ja keho kykenee sietämään kipua normaalia enemmän tilanteissa, joissa pakeneminen ei ole jostain syystä onnistunut tai mahdollista, Jenny sanoo.

Jennyn mukaan eläimetkin näyttelevät kuollutta – se on hengissä pysymistä.

Miksi et koskaan lyönyt takaisin?

– Koska vaarana oli kuolla.  Lähisuhdeväkivallan yksi pahin hälytysmerkki on se, jos tekijä ottaa kurkusta kiinni. Silloin on viimeistään lähdettävä. Ne uhrit ovat korkeimmassa riskiryhmässä, sillä seuraava vaihe on kuolema.

Jenny löysi vahvuuden lähteä pakoon ja hakea eroa, kun tarkkaan varjeltu salaisuus paljastui läheisille.

Onnen päälle laskeutui varjo

Jenny asui vielä muutamia vuosia New Yorkissa ja näytteli työkseen, sitten hän palasi Suomeen. Eräänä päivänä rappukäytävässä käveli vastaan komea ja sympaattinen naapurin mies, jääkiekkoilija Tommi Kovanen, joka vuonna 2013 joutui luopumaan urastaan vakavan loukkaantumisen takia. Naapuruus eteni ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi.

Jenny kirjoitti Kovasen tarinan. Kuolemanlaakso (Bazar) valittiin vuoden 2017 Vuoden urheilukirjaksi.

Juuri kun elämässä oli rakkautta ja turvaa, onnen päälle laskeutui varjo, joka toi mukanaan surua ja tyhjyyttä, hätää, itkua ja pimeyttä.

Pienetkin asiat, kuten tuttu partaveden tuoksu hajuvesiosastolla tai tuntemani musiikki radiossa, saattoivat nostaa pintaan pelot ja kauhun, jotka lamasivat nopeasti mieleni…Vapisin ja pääni tärisi, kuin olisin yrittänyt sanoa toistuvasti ei. Sydämeni hakkasi ja vartaloni läpi virtasi kylmä hiki samalla, kun pahoinvoinnin aalto nousi kurkkuuni... Jopa hiljaisuus kotona, sekin oli muuttunut minulle pelottavaksi, siitä oli tullut taas tuttu merkki lähestyvästä vaarasta….Kuljin sulkemassa kaappien ovia ja auki jääneitä laatikoita läheisteni perässä, sillä pelkäsin, että jos joku paikka olisi auki tai vinossa, sattuisi minuun pian, kuten ennen.

Koira keskeytti itsemurhaviestin kirjoittamisen

Pakokauhu tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan. Hääsuunnitelmat olivat hyvässä vauhdissa, mutta tulevat häät alkoivat nostaa kipeitä muistoja mieleen. Jenny yritti hakea apua, lukea tutkimuksia ja etsiä ihmistä, joka parantaisi sisällä vellovan tuskan. Ulospääsyä ei löytynyt, lopulta itsemurha alkoi tuntua ainoalta vaihtoehdolta.

Marraskuussa 2017, itsemurhan tehneiden muistopäivän aattona Jenny istahti vaille keskiyön pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa kyynelten läpi itsemurhaviestiä. Sanoja oli vaikea löytää, mutta päätös oli tehty.

Kirjeen kanssa meni niin kauan, että lopulta pariskunnan valkoinen koira,  amstaffi Frida alkoi tökkiä kuonollaan emäntänsä jalkaa. Sillä oli nälkä, koska Jenny oli unohtanut antaa ruokaa. Ja siihen Jenny lopulta havahtui. Jos hän tappaisi itsensä, koira jäisi yksin. Yksi särkynyt sydän lisää.

Mitä ihmettä minä oikein luulin tekeväni? Kuka minä olin ja keneksi minä olin muuttunut, jos en välittänyt minulle rakkaista ihmisistä tätä yhtä onnetonta paperilappua enempää? Milloin minä olin alkanut ajatella, että voisin antaa kipuni tuhota välillisesti myös muut ympärilläni?

Kirje sai jäädä keskeneräiseksi. Oli pakko katsoa itseään vihdoin peiliin ja  myöntää, ettei psyyke ollut koskaan käsitellyt kokemaansa julmuutta. Vuosien myötä siitä oli rakentunut traumaperäinen stressihäiriö.

– Ymmärsin, että menneisyys oli tullut osaksi nykyhetkeä. Olin vain juossut muistojani pakoon ja hoitanut oireita, en koskaan niiden syytä.

Jenny otti yhteyttä psykiatriseen kriisiryhmään. Hän sai keskusteluapua ja pääsi vihdoin psykoterapiaan.

Väkivallasta tuli normaalia

Pari viikkoa sitten julkaistu Liian rikki kuolemaan (Bazar) kertoo Jenny Rostainin oman tarinan keinoin väkivallan aiheuttamasta traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD), sen ilmenemismuodoista ja hoitokeinoista. Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euro väkivaltaa kokeneiden naisten ja tyttöjen tukemiseen.

Jenny aloitti kirjan ensimmäiset muistiinpanot jo avioliittonsa aikana ja huomasi myöhemmin normalisoineensa suhteessa olleen väkivallan. Toipuminen omasta suhteesta ja siitä saadusta traumasta herätti kirjoittamaan kirjan. Sen avulla Jenny toivoo nyt tarjoavansa vertaistukea muille, jotka samalla tavoin kamppailevat häpeän ja syyllisyydentunteiden, rajojen asettamisen sekä oikeanlaisen avun saamisen kanssa.

– Ehkä omalla tarinallani voin auttaa muita näkemään ja ymmärtämään väkivallan näkymättömiä seurauksia. Antaa toivoa toipumisesta ja uskallusta kohdata traumaattisen menneisyyden tuottamaa raskasta häpeää, Jenny, 37, sanoo.

Paluu kipeisiin muistoihin ei ollut helppoa.

– Kirjan kirjoittaminen oli elämäni hirvein ja arvokkain asia samaan aikaan. Tavallaan koen kirjoittaneeni itseni ulos menneisyydestä, erityisesti  kirjoittaessani kappaletta, jossa pakenin lopulta miestäni hotelliin, peläten henkeni edestä. Ymmärsin kirjoittaneeni itseni samalla turvaan. Takaumissa olin näet aina ollut  New Yorkin -kodissani, mutta nyt kirjoitinkin itseni sieltä konkreettisesti ulos. Se oli terapeuttisestikin merkittävä käännekohta minulle, Jenny kertoo.

Häiden lähestyminen laukaisi pakokauhun. – Ymmärsin, että menneisyyteni oli tullut osaksi nykyhetkeä.

Traumalla on tarkoitus

Traumat ovat ihmismielen tapa käsitellä vaikeita ja järkyttäviä tilanteita. Lähes jokaisen sodan sotilas, onnettomuuden tai väkivallan uhri, luonnonkatastrofista selviytynyt, raiskattu tai seksuaalisesti hyväksikäytetty kokee klassisia traumanjälkeisiä oireita. Traumaperäinen stressihäiriö PTSD on erityisen yleinen raiskattujen keskuudessa, jossa sitä tavataan joidenkin arvioiden mukaan jopa 95 prosentilla uhreista.

Sota-aikana tilaa kutsuttiin sotauupumukseksi tai sotaneuroosiksi, hoitoa ei vielä tunnettu. Vasta Vietnamin sodan päätyttyä 1970-luvulla aktiivinen kansanliike alkoi vaatia radikaaleja toimia käsistä riistäytyneeseen sotatraumakriisiin. Vuonna 1980 julkaistiin

Yhdysvalloissa ensimmäiset yhtenäiset tautikriteerit, joiden myötä sairaus sai virallisesti nimekseen posttraumatic stress disorder PTSD – suom. post-traumaattinen stressihäiriö (post trauma = traumanjälkeinen), josta Suomessa käyttöön yleistyi vuosien saatossa termi traumaperäinen stressihäiriö.

– Vasta siitä saattoi alkaa traumojen virallinen, tieteeseen nojaava hoito ja syvempi tutkimustyö, joka on luonut pohjan nykyiselle, edelleenkin kehittyvälle ja ymmärrystä etsivälle, suhteellisen nuorelle traumatyölle, Jenny kertoo.

Joka kolmas nainen Suomessa

Koska traumat yhdistetään ennen kaikkea onnettomuuksiin, harva väkivallan uhri tajuaa kantavansa sellaista sisällään.

– Ajatellaan vaikka raiskausta: joku vieras ihminen tunkeutuu väkisin sisääsi ja et muka traumatisoituisi siitä, sehän on ihan absurdi ajatus! Tai lasta hyväksikäytetään eikä se siitä traumatisoituisi, aviopuoliso hakkaa, tuntematon pahoinpitelee kadulla.., Jenny puistelee päätään.

– Kaikki ne aiheuttavat trauman. Joka kolmas nainen Suomessa kokee elämänsä aikana perheväkivaltaa tai seksuaalista väkivaltaa ja veikkaan, että jokainen niistä on traumatisoitunut. Puhutaan siis lähes miljoonasta naisesta.

Jyväskylän yliopiston viime vuonna kokoaman, eri lähteisiin perustuvan yhteenvedon mukaan Suomen kansantaudeista kalleimpia ovat mielenterveyden ongelmat. Niiden hoitoon välillisine kustannuksineen kuluu Suomessa kuusi miljardia euroa vuodessa.

– Suomalaisen väestötutkimuksen mukaan tälläkin hetkellä lähes 500 000 ihmistä syö masennuslääkkeitä, ja myös itsemurhakuolleisuus on meillä korkea. Olisiko aika katsoa oirehdinnan taakse ja kysyä, miksi ihminen todella voi huonosti ja mitä voisimme tehdä toisin. Hoidammeko trauman oireita masennuslääkkeillä ja vaiennamme samalla oireiden perimmäiset syyt?

Uhrista etsitään syytä

Trauman kohtaaminen ei ole koskaan helppoa. Esimerkiksi seksuaalirikoksissa ja koulukiusaamisissa etsitään usein syytä uhrista, ettei tarvitse kohdata raiskaajan tai kiusaajan traumaa.

– Sen myötä ihminen alkaa ratkoa paljon vakavampaa ongelmaa. Traumatisoitunut näet lähtee joko toistamaan kokemaansa väkivaltaa tai altistuu sille uudelleen. Mutta meillä on toivoa. Me pystymme tunnistamaan traumat, ne pystytään hoitamaan. Niin tekijöitä kuin uhreja pystytään auttamaan, mutta se vaatii lisää avoimuutta, kommunikaatiota, masennusten ja ahdistusten taustoittamista. Ihminen ei masennu ilman syytä, suru ei tule tyhjästä, Jenny sanoo ja ehdottaa, että että kun poliisi tiedottaa talousrikosepäilyistä, miksi se ei alkaisi tiedottaa myös  perheväkivaltaepäilyistä.

Näin tulisi vihdoin kaikkien tietoon se, kuinka yleistä perheväkivalta on eikä sitä voisi enää lakaista piiloon.

– Kuulin myös, että Helsingin poliisissa ovat toivoneet sovitteluja perheväkivaltapariskuntien kanssa. Sitä ei saa missään nimessä toteuttaa, sillä se ei ole tasa-arvoinen tilanne: toinen osapuoli on vallan alla, toinen hallitsee. Valtasuhde on vääristynyt.

– Myös politiikassa pitäisi aloittaa keskustelu siitä, miten meillä suhtaudutaan väkivaltaan ja halutaanko ongelmat ratkaista, Jenny sanoo.

– Vaikka avioliittoni on menneisyyttä, tiedän, että tulen aina olemaan tarkkailun alla. Sosiaalisen median takia nykyään on vaikempaa päästä pakoon.

Moni ei jaksa

Vastuu toipumisesta jää uhrin hartioille juuri silloin, kun siihen ei olisi voimia.

– Terapeuttishoppailu siinä tilassa kuulostaa mahdottomalta, mutta silti se pitää jaksaa tehdä. Moni ei jaksa, Jenny sanoo.

– Traumavalveutuneita psykoterapeutteja on Suomessa edelleen äärimmäisen vähän. Jos olet onnekas ja löydät terapeutin, sitten aletaan Kelan kanssa miettiä, oletko tarpeeksi sairas tuettuun psykoterapiaan vain joudutko itse maksamaan sen. Jos saat tukea, monille on mahdotonta maksaa edes sitä omavastuu­osuutta.

Tällä hetkellä psykoterapian Kela-korvausta varten täytyy sitoutua hoitosuhteeseen ensin kolmeksi kuukaudeksi saadakseen lähetteen. Voimat saattavat olla niin vähissä, että ihminen putoaa kelkasta ja itsemurhan riski kasvaa. Tilannetta korjaamaan tarvittaisiin perusterveydenhoitojärjestelmään matalan kynnyksen yhden oven järjestelmä, jossa traumavalveutuneet ammattilaiset auttaisivat eteenpäin.

– Moni myös kaihtaa sanaa terapia, vaikka itse asiassa se on samanlaista itsensä hoitamista, kuin menisi hierontaan tai kulkisi luonnossa. Tekisi asioita, jotka ovat hyväksi omalle sielulle ja psyykelle. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrille kehon hoito, esimerkiksi jooga, voi jossain tapauksessa olla jopa tehokkaampaa kuin terapia.

Puhu jollekin - Se on ensimmäinen askel turvaan

Tällä hetkellä Jenny Rostain tekee töitä freelancerina markkinoinnin ja viestinnän parissa sekä opiskelee käsikirjoittamista. Takana on nyt puolitoista vuotta psykoterapiaa. Hän hoitaa itseään lämpöjoogalla sekä rentoutus- ja hengitysharjoituksilla, kuristamisessa vahingoittunutta kaulaa kuntoutetaan.

– Pystyn puhumaan itkemättä puhumaan niistä ajoista ja olen aika sinut sen kanssa, mitä olen nyt kertonut ja kirjoittanut. Mutta aina en luota ihmisiin. Olen myös oppinut pitämään puoleni, mikä saattaa aiheuttaa konflikteja. En suostu enää siihen, että ylitseni marssitaan.

Minkä neuvon antaisit lähisuhdeväkivallan uhrille?

– Puhu jollekin. Se on ensimmäinen askel turvaan. Sitä se oli myös minulle.  Ei sinun tarvitse kaikkea kertoa, mutta edes vähän. Pääasia, ettet jää yksin.

Kursivoidut lainaukset Jenny Rostainin kirjasta: Liian rikki kuolemaan (Bazar 2019).

PTSD, traumaperäinen stressihäiriö

  • Oirekirjo vaihtelee. Yleisiin oireisiin kuuluu levottomuus, hermostuneisuus ja masentuneisuus sekä läsnä olemisen vaikeus, kieltäminen ja vält­tely, negatiiviset ajatukset, ahdistuneisuus, rauhattomuus sekä kokemukset yli­vireydestä.
  • Uhri voi kokea syyllisyyttä tai tarvetta eristäytyä.
  • Tapahtumien yksityiskohdat voivat palata mieleen vielä pitkän ajan jälkeen toistuvina muistikuvina, takautu­mina ja painajaisina.
  • Fyysisiä oireita: pahoinvointia, hikoilua ja vapinaa. Mielialat vaihtelevat vihan, pelon ja pohjattoman surun välillä.
  • PTSD voi ilmestyä jopa vuosia koetun asian jälkeen.
  • Lähes jokainen väkivallan uhri, raiskattu tai seksuaalisesti hyväksikäytetty kokee traumanjälkeisiä oireita.

Väkivaltaa, uhkaa tai pelkoa kokeneille

  • Naisten Linjan tukinumero 0800 02400 (maksuton), ma-pe 16-20, la-su 12-16, www.naistenlinja.fi
  • Krii­si­pu­he­lin: 09 2525 0111, arkisin klo 09.00-07.00. viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15-07.00. www.mieli.fi

Julkaistu: 13.9.2019