Vakavaa asiaa: toimittaja Venla Rossi ei pidä huumorista – paitsi sellaisesta, joka käsittelee hänen huumorintajuttomuuttaan

Lapsuusmuistot ovat aina epäluotettavia. Silti ja osittain juuri siksi ne muokkaavat ihmisten käsityksiä itsestään. Tai no, ainakin minun käsitystä itsestäni. Käsitystä siitä, miksi en pidä juuri mitään hauskoiksi tarkoitettuja asioita hauskoina.

Tarina huumorintajuttomuudestani alkaa siitä päivästä, kun täytän kuusi vuotta.

Talomme takapihalle oli järjestetty suuret, riehakkaat kaverisynttärit. Jossain vaiheessa juhlaa, jonkinlaisena kohokohtana, halusin esiintyä yleisölle. Kiipesin pienen korokkeen päälle, tanssin ja olin laulavinani taustalla soivan musiikin tahtiin. Heiluttelin pientä vartaloani ja leikin, että kädessäni oli mikrofoni.

Ehkä esiintymiseni oli vähän vanhempien naapurintyttöjen mielestä ärsyttävää. Tai voi olla, että koko juttu oli vain viaton kepponen, hauskaksi vitsiksi tarkoitettu. Mutta joka tapauksessa: kun esitykseni oli jatkunut pari minuuttia, yksi vieraista hiipi taakseni ja veti kesken kertosäkeen housuni alas.

Kaikki nauroivat.

Se tuntui maailmanlopulta.

Kokemus oli niin musertavan nolo, että olen unohtanut kaiken, mitä synttäreillä tapahtui tuon hetken jälkeen. En muista edes, jatkuivatko juhlat. (Todennäköisesti kyllä, koska kukaan muu tuskin näki tilanteessa mitään kovin erityistä.)

En usko, että olen koko elämäni aikana kokenut vastaavaa häpeää.

Kerroin tapahtuneesta ensimmäisen kerran kenellekään vasta noin 20 vuotta myöhemmin. Vaikka tilanne oli rento ja rauhallinen – istuin baarissa hyvän ystäväni kanssa – kainaloni muuttuivat juttua kertoessa märiksi hiestä. Olin puhjeta itkuun.

Ei siis ehkä ole ihme, että en ole oikeastaan koskaan suhtautunut huumoriin erityisen lämpimästi.

Nyt on kuitenkin aika ryhtyä tositoimiin. Mistä minä oikeastaan edes tiedän, etten pidä huumorista? Arkielämässä yritän välttää hauskaksi tarkoitettuja asioita, jos siis puhutaan esimerkiksi populaarikulttuurista.

Olen herra paratkoon joutunut kärsimään tarpeeksi. Olen vuosien mittaan istunut ruudun ääressä tunteja ja taas tunteja, kun sinnikkäät poika- ja miesystävät (sekä muutamat miespuoliset kaverit) ovat halunneet kokeilla, josko kuitenkin tykkäisin vaikkapa Studio Julmahuvista, Pasilasta, Monty Pythonista tai Louis C. K:sta.

En tykännyt. Yhdestäkään. Koskaan.

Vähitellen huumorintajuttomuudestani on muodostunut kaveripiirissä ihan omanlaisensa, niin, vitsi. ”Älä nyt sille sitä kerro, menee hyvä juttu ihan hukkaan”, ystäväni sanovat ja nauravat.

Ja kyllä, se on minusta ihan hauskaa. Saatan hymähtää.

Eräs tuttavani – kutsutaan häntä vaikkapa tämän julkaisun päätoimittajaksi – on nyt kuitenkin pyytänyt, että kokeilisin tätä artikkelia varten katsoa hieman televisiota, taas kerran. Tarkemmin sanottuna Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa, jota päätoimittaja kuvailee ”ihan helvetin hauskaksi”.

Pitääkö olla huolissaan? on vuonna 2016 MTV3-kanavalla alkanut huumorishow, jossa käsitellään suomalaisten ihmisten huolenaiheita. Ohjelman juontajana sanailee Jenni Pääskysaari ja vakiopanelisteina hupailevat Miika Nousiainen, Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö.

Kyseessä on hieman modernimpi versio Uutisvuodosta. Tärkein puoli formaatista on kuitenkin tallella: tässäkin ohjelmassa vitsejä kertovat valtakunnan virallisesti hauskimmat, huumoristaan Finlandia-palkitut (tai ainakin palkintoehdokkaiksi nostetut) keski-ikäiset valkoiset miehet.

Päätän maksimoida kärsimyksen. Valitsen jakson, jossa SM-tason huumori kohtaa globaalin läpänheittotaidon. Ohjelman vierailevaksi tähdeksi saapuu tällä kertaa ”maailman hauskin suomalainen” eli Amerikassa uraa tehnyt expat-koomikko Ismo Leikola.

Hupi alkaa perserasvasta. Ismo Leikola nimittäin myy sellaista nettikaupassaan, ja aluksi muut panelistit kiusoittelevat häntä siitä. Leikola puolustautuu: ”Onhan se nyt tosi hauskaa antaa kaverille lahjaksi perserasvaa!”

Aha.

Seuraavaksi siirrytään puhumaan englanninkielen ylivallasta ja Mall of Triplan nimestä, eli siitä, mistä kaikki muutkin suomalaiset ovat veistelleet juttuja viimeiset pari kuukautta. Se hämmentää minua. Eikö näiden tyyppien pitänyt olla hauskuuden ammattilaisia? Eikö heidän pitäisi olla jotenkin...luovempia? Yllättävämpiä?

Tiedän, tiedän, olen epäreilu: eihän tällaisissa vitseissä ole oikeasti kovin paljon kyse sisällöstä. Tärkeämpää on, että ohjelmassa kaikki osaavat esiintyä täydellisen jutunkertojan tavoin: tavallaan coolisti, mutta kuitenkin semmoinen pieni virne suupielessä, että hei, täältä lähtee. Eikä koko ohjelman huumori tietenkään ole yksittäisissä vitseissä vaan kokonaisuudessa, josta selvästi moni tykkää. Show on omassa luokassaan yksi Suomen katsotuimpia.

Television kautta Pitääkö olla huolissaan? -ohjelman katsoja saa olla osa ei-vain-ihan-tavallista suomalaisten miesten huulenheittoporukkaa, vaan suomalaisten miesten The Huulenheittoporukkaa.

Sanon miesten, sillä Jenni Pääskysaari on ohjelmassa melkoisen hiljainen. Vartin jälkeen hän kertoo yhden vitsin ja pyytää sitä sitten heti anteeksi. Kun se on vähän ilkeä.

Minusta tuntuu ihan samalta kuin aina ennenkin, kun katson huumoriohjelmia: hävettää. Hävettää näiden hienojen kirjailijoiden puolesta, että he kertovat vitsejä, jotka perustuvat esimerkiksi sellaisille käsityksille, että maalaiset käyvät harvoin teatterissa, naiset eivät pidä seksistä ja että ”kulttuuri-ihmiset” asuvat Eirassa. Tiedän, että sitä ei tässä kohtaa pitäisi miettiä, mutta en voi olla miettimättä: millaista maailmaa tämä tällainen huumori rakentaa?

Ja kun on päätynyt tällaisiin pohdintoihin, kaikki viihtymisen mahdollisuudet on tietysti jo menetetty.

Parinkymmenen minuutin jälkeen ohjelmassa siirrytään puhumaan äideistä, sillä se liittyy erääseen julkitulleeseen huolenaiheeseen. Kari Hotakainen saa suunvuoron ja lohkaisee:

”Vanhan kansanperinteen mukaanhan äiti on yleiskone: tiskaa, vatkaa ja vittuilee.”

Justiinsa.

Tämä saa nyt riittää.

Opin jo varhain, että huumori on enimmäkseen miehille kuuluva asia.

Lapsuudessani ja nuoruudessani huumori tarkoitti muun muassa Uuno Turhapuroa, Jope Ruonansuuta ja Raptori-yhtyettä. Eli käytännössä aikuisia miehiä pilkkaamassa miltei kaikkia asioita, jotka olivat teini-ikäiselle runotytölle ja maailmanparantajalle – siis minulle – tärkeitä: lukemista, sivistystä, poliittisuutta ja tietysti kaikkea naiseuteen liittyvää.

Samalla opin tietysti myös, että naisten ja aivan erityisesti feministien huumorintajuttomuus on vitsi sinänsä, yksi kaikkein hauskimmista. Kysymys: Montako feministiä tarvitaan vaihtamaan lamppu? Vastaus: Ei tässä ole nyt mitään hauskaa. Tai: Huora tiskatkoon pimeässä.

Tällaista olen kuunnellut varhaisteini-ikäisestä lähtien. Pitkään nauroin mukana, koska olisi ankeaa olla ollut se kliseinen hiekkapillu, tunnelmanpilaaja.

Suunnilleen niihin aikoihin kun lopetin, miespuoliset kumppanit ja tutut alkoivat ehdotella katsottavaksi kaikenlaisia komedia-ohjelmia. Tuntui, että he halusivat epätoivoisesti, että minäkin suostuisin nauramaan edes jollekin.

Naisen paikka ja tehtävä erilaisissa porukoissa kun perinteisesti on nimenomaan nauraa miesten jutuille.

Ymmärrän, että miehet heittävät läppää osittain juuri naisten takia, tehdäkseen meihin vaikutuksen. Silti koko homma tuntuu minusta usein lähinnä väsyttävältä. Osallistun siihen toki välillä itsekin, esimerkiksi toimittajana juttukeikoilla. Hihitän lipevästi mieshaastateltavien huonoille vitseille, jotta heille tulisi hyvä, turvallinen fiilis.

Itselleni siitä tulee lähinnä sellainen fiilis, että haluaisin kuolla.

Valitin asiasta joskus kotona, mutta mieheni (joka myös on ammatiltaan toimittaja) ei oikein ymmärtänyt, mistä puhun. Ei ihme. Kävi ilmi, että nauramisen sijaan hän juttukeikoilla kertoo hauskoja juttuja, jotta haastateltaville tulisi turvallinen olo.

Miksi naiset eivät ole hauskoja, kysyi Christopher Hitchens legendaarisessa Vanity Fair -artikkelissaan vuonna 2007. Lehtijuttu herätti paljon keskustelua, mutta enimmäkseen naiset vastasivat Hitchensille samalla tavalla, mikä olisi myös oma ensimmäinen reaktioni: koska meidän ei haluta olevan.

Tinderissä ehkä etsitään ”rentoa ja huumorintajuista” naista, mutta tosielämässä suurin osa miehistä kertoo vitsit mieluummin itse. Eikä kyse ole vain parisuhteista. Miltei kaikilla naisilla (tai itse asiassa kaikilla ei-cis-miehillä) on kokemusta siitä samasta asiasta: porukka, joka on juuri ulvonut naurusta jonkun perusjäppisen perusläpälle, hiljenee vaivaantuneesti, kun samanlaisen vitsin kertoo, no, vaikkapa minä.

Mutta ei tämä ihan riitä syyksi huumorivastaisuudelleni.

Se, että jokin asia ”kuuluu miehille”, ei ole estänyt minua nauttimasta vaikkapa hitsaamisesta, autolla ajamisesta, kaljanjuonnista tai sähkökitaran soittamisesta.

Kysymys on jostain muustakin. Sitä paitsi huumori ei enää nykyään ole yhtä vahvasti miesten juttu. Nykyään Suomessakin on naisten kirjoittamia komediasarjoja ja feministisiä stand up -iltoja.

Mutta ei minua kauheasti naurata niissäkään. Olen kokeillut.

Miten usein naurat ollessasi yksin?

Niinpä.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihminen nauraa porukassa 30 kertaa todennäköisemmin kuin yksin ollessaan. Aivojamme voi kuitenkin hämätä tässä asiassa. Hekotamme videopätkälle helpommin, jos siinä on taustanaurunauha.

Tarvittava stimulantti naurulle ei siis oikeastaan olekaan vitsi, vaan toisen ihmisen seura.

Vauvoille huumorintaju alkaa kehittyä keskimäärin kuuden viikon ikäisenä. Silloin he alkavat hymyillä ja nauraa. Kaikissa maailman kulttuureissa nauretaan. Myös bonobot, simpanssit ja rotat nauravat, tai ainakin jotain sinne päin.

Huumori on ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö, ja sellaisena tietysti hyödyllinen. Se luo yhtenäisyyttä porukkaan ja tekee tilanteista rennompia – jos siis on mukana vitsissä. Vitsailu ja nauraminen tarjoavat meille paljon tietoa sosiaalisista tilanteista ja ihmisistä, myös tiedostamattomalla tasolla.

Joskus olen miettinyt, että huumorintajuttomuuteni voisi johtua tietynlaisesta epäsosiaalisuudesta. Ehkä kuusivuotissynttärit ja muut lapsuuden kokemukset ovat johtaneet siihen, että en pidä tarpeeksi ihmisistä tai luota heihin. Ehkä en aidosti enää kykene sellaiseen yhteyteen maailman kanssa. En voi nousta esiintymislavalle puhtain sydämin, eli en ole valmis aidosti osallistumaan huumoripeliin, vaikka sen avulla voisin luoda yhteyden ihmisten kanssa.

En ole koskaan ollut hyvä kompromisseissa. Minusta valtavirtahuumori tuntuu jatkuvalta kompromissilta, pienimpien yhteisten nimittäjien etsimiseltä. Sosiaaliselta populismilta.

Arkielämä on tietysti täynnä muunkinlaista hauskuutta kuin kaavamaista vitsailua. Perheen, ystävien ja muiden läheisteni kanssa pystyn olemaan ihan hauska, siis ainakin omasta mielestäni. Vastaan nokkelasti, pilkkaan lempeästi, kirjoitan ironisia Facebook-päivtyksiä. Siksi huumorivastaisuuteni tulee monille yllätyksenä. Mutta minä en ajattelekaan aamiaispöydän tai somen sanailua huumorina, vaan ystävällisyytenä.

Se on ok, niin kauan kuin ei mennä viihdyttämisen puolelle.

Vuonna 2016 toteutetussa psykologisessa kokeessa eri kulttuureista peräisin olevia ihmisiä pyydettiin pelkän ääninauhan perusteella arvioimaan, olivatko keskenään nauravat ihmiset toisilleen vieraita vai tuttuja. Tulokset olivat oikeita kautta linjan. Pelkkä nauru tarjosi tarpeeksi tietoa, vaikka kuuntelijat eivät olisi ymmärtäneet, mitä tilanteissa sanottiin.

Toisessa vastaavassa kokeessa testaajien tehtävä oli tunnistaa, oliko naurajalla ryhmässä korkea vai matala sosiaalinen status. Arvostettiinko häntä? Tämänkin testaajat selvittivät helposti.

Se on minusta valtavan kiinnostavaa. Ajattelen, että huumorissa ja naurussa on monella tavalla kysymys vallasta. Jos viisi ihmistä istuu baaripöydän ääressä, kuka hallitsee tilannetta? Se, joka kertoo koko ajan vitsejä. Hänhän nimittäin tulee samalla määritelleeksi, miten maailman asiat ovat.

Ja jos on koko ajan hauska, ei ehdi kuunnella muita.

Vitsailu on erilaisissa porukoissa ja laajemmin ajateltuna kulttuureissa monimutkainen valtapeli, jonka kautta on erityisesti aikaisemmin pistetty vähemmistöt ja väärät mielipiteet paikoilleen.

Sen takia huumori onkin nykyään monille vaikeampi asia kuin ennen. Poliittisen korrektiuden vaatimukset uhkaavat sen elintilaa. Feministikoomikot yrittävät juurruttaa käytäntöä, että vain vallassa olevia ryhmiä (kuten heteromiehiä) saisi pilkata.

Itse olisin valmis menemään vielä pidemmälle: kielletään huumori hetkeksi kokonaan. Tipattoman tammikuun sijaan voitaisiin viettää kerrankin vaikka yksi melankolinen maaliskuu. Silloin jouduttaisiin nimittäin kerrankin käymään keskustelua siitä, mitä koko huumori-termi edes tarkoittaa ja mihin sillä pyritään.

Sitä paitsi oikeasti mikään ei tee asioita yhtä hauskaksi kuin pakotettu vakavuus. Jos ette usko, niin menkääpä YouTubeen ja kirjoittakaa hakukenttään ”hallituspenis”.

Psykologisten tutkimusten mukaan vitsi on hauskin silloin, kun se rikkoo normia tai sääntöä, mutta ei mene liian pitkälle, vaan on jollain tavalla tulkittavissa hyväntahtoiseksi. Mutta se, mitä kukakin pitää hyväntahtoisena, on tietysti eri asia. Se riippuu tutkijoiden mukaan siitä, miten suuri psykologinen etäisyys kuulijoilla on asiaan, josta vitsaillaan.

Psykologinen etäisyys on hieman hankala termi. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi aikaa. Sen tiesi jo kirjailija Mark Twain. Hän totesi, että huumori on yksinkertainen yhtälö: tragedia plus aika.

Siitä olen samaa mieltä. Siksi tarina kuusivuotissynttäreistäni nykyään huvittaa minua. Siis sen lisäksi, että hävettää.

Ehkä ongelmani huumorin kanssa noin yleisesti onkin se, ettei siinä ole tarpeeksi tragediaa. Minusta vitsailuun pitäisi suhtautua paljon perserasvaa vakavammin. Kaipaisin huumorin kentälle enemmän itsensä peliin laittamista.

Juuri siksi pidän paljon esimerkiksi Petri Tammisen romaaneista, vaikka ne ovat mielestäni hirveän hauskoja. Tai siis oikeastaan juuri siksi, että ne minusta ovat hirveän hauskoja.

Syy on siinä, että Petri Tamminen pilkkaa lähinnä itseään, ei juuri muita. Ja kyllä, hänen komiikkansa nousee nimenomaan tragediasta: yksinäisyydestä, kuolemanpelosta, häpeästä.

Niistä asioista vitsailu tuntuu minusta tärkeältä, eheyttävältä.

Se saa minut tuntemaan, etten ole yksin, etten ole enää nolo kuusivuotias lavalla ilman housuja. Tai ainakin tulee fiilis, että Petri Tamminen on siellä kanssani.

Tragedian ja ajan lisäksi ajattelen, että hauskuudessa on kysymys kahdesta muustakin asiasta: hyvästä havainnosta ja yllätyksestä. Siitä, että asiaa osataan katsoa paitsi tarpeeksi tarkasti, myös uudesta näkökulmasta. Mall of Triplan nimen kohdalla on tosi vaikea tehdä enää kumpaakaan. Siksi siitä puhuminen tuntuu lepsulta heittelyltä.

Mutta onhan Suomessa muunkinlaista huumoria, hyvinkin tarkkaa havainnointia. On vaikkapa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Kuukautinen-pakina ja sitten tietysti Jyrki Lehtola, tuo monien mielestä aivan liian tarkan havainnon monumentti.

Lehtolan ansioksi on sanottava, että hän kohdistaa armottoman pilkkansa vuorotellen miltei kaikkiin eri asioihin ja ihmisryhmiin. Ainoastaan yksi jää puuttumaan, se tärkein.

Lehtolan teksteissä tyhmiä ovat aina jotkut muut, ei koskaan hän itse.

Sellaista ylimielisyyttä ei housut kintuissa sätkyttelevä sydämeni kestä. Siksi olen Lehtolan sijaan kiintynyt Petri Tammiseen, joka ei edes huomaa muita maailman ihmisiä pilkatessaan itseään.

Omahyväistähän sekin tietysti on, mutta niinhän vitsien kertominen on aina. Se kun vaatii näyttämölle asettumista, maailman asioiden suodattamista oman persoonan kautta. Siinä suhteessa vitsailu ei oikeastaan poikkea muusta taiteesta.

En ole negatiivinen ihminen ainoastaan näissä huumoriasioissa.

En pidä myöskään esimerkiksi matkustamisesta, aurinkoisista päivistä, kalliista vaatteista tai muista tavaroista, kesälomista tai juhlapäivistä. Niihin kaikkiin liittyy sama asia: helvetisti odotuksia. Olen sillä lailla neuroottinen ihminen, että en kestä odotuksia. Odotukset tarkoittavat itselleni väistämättä vain yhtä asiaa.

Pettymystä.

Nautin poikkeuksetta enemmän kaikista niistä asioista, joilta ei ole syytä odottaa mitään erityistä, kuten maanantaiaamuista, siivoamisesta, puuduttavan pitkistä automatkoista, ostos-tv:n katsomisesta ja halvasta kaljasta kolkossa lähiöbaarissa.

Ainoastaan odotusvapaassa mielentilassa voin rentoutua ja yllättyä iloisesti: tämä elämähän onkin, jos ei nyt suorastaan mahtavaa, niin ihan kivaa.

Ja pohjimmiltaan juuri tämä tekee huumorista niin hankalaa. Jos menen katsomaan stand up -esitystä tai hulvattomaksi mainostettua elokuvaa, en voi väistää etukäteisodotuksia hauskuudesta.

Silloin viihtymisen mahdollisuudet on tosiaan menetetty jo etukäteen, koska keskityn lähinnä tarkkailemaan odotuksiani ja niiden toteutumista. Mikään esitys ei koskaan tule olemaan niin hauska kuin etukäteen ajattelen, että se voisi olla. Niin hauska kuin sen mieleni syvyyksissä pitäisi olla.

Siksi lopputulos on joka tapauksessa ankea lässähdys.

Ehkä juuri siksi tämä suuri tarpeeni julistaa, että mikään ei ole hauskaa, on oikeastaan ainut mahdollinen keino, jonka avulla oikeasti voin huvittua jostain. Silloin olen ikään kuin itse nollannut ne vaaralliset odotukset, päässyt niin sanotusti neutraaliin tilaan.

Heinäkuun puolivälissä olen yksin kotona, kun ystävä soittaa. Hänellä on lippuja Teatteri Takomon Minä olen Hossu -näytelmään, joita hän ei nyt ehdikään itse käyttää. Haluaisinko minä mennä? Suostun, osittain aidosta kiinnostuksesta ja osittain kohteliaisuudesta. Hesarikin on kuulemma antanut neljä tähteä.

Vasta puhelun loputtua tajuan, että kyseessähän on komedia, Niina Hosiasluoma -nimisen näyttelijän koominen yksinpuhelu eli monologi. Eli reilun tunnin ajan joku ihminen tönöttää yksin lavalla ja on olevinaan hauska.

Tästä tulee pitkä ilta, ajattelen.

Hosiasluoma saapuu lavalle tanssahdellen. Hän on pukeutunut perhosen siipiin ja esittää pienen tanssin. Sitten hän pysähtyy, tuijottaa ilmeettömänä suoraan yleisöön ja alkaa luetella kyllästyneen tuntuisesti faktoja itsestään:

”Joo, mä oon siis tämmönen kun Niina Hosiasluoma, asun Laajasalossa yksiössä, oon 51-vuotias lapseton sinkku.”

Sitten hän vilkaisee itseään: pulleahko vartalo, paljas naama, ei meikkiä.

”Vai pitäiskö sanoa että ripsetön kinkku.”

Enempää ei tarvita.

Puhkean nauruun. Ja samaan aikaan tiedän, että olisi täysin mahdotonta selittää kenellekään muulle, mitä hauskaa tässä nyt muka on.