Apu

”Väinö Linnalla oli elokuvallisen dramaturgian taito, takana venäläiset klassikot ja amerikkalainen viihde” – Karo Hämäläinen

”Väinö Linnalla oli elokuvallisen dramaturgian taito, takana venäläiset klassikot ja amerikkalainen viihde” – Karo Hämäläinen
Väinö Linnan kirjat muuttivat suomalaisten kuvaa Suomesta. Millainen mies Linna oli? Lähdimme Linnan jäljille. Oppaanamme toimi kirjailija Karo Hämäläinen, joka etsi totuutta Linnasta romaanissaan Kansalliskirjailija.
Julkaistu: 19.12.2020

Harmaiden, tasoittamattomien lohkareiden rivistä voi päätellä ulkoseinien sijat. Niiden päällä hirsikehikko on levännyt. Siinä, missä joskus olivat viisirappuiset portaat, on nyt kyltti, joka kertoo, että tässä oli Väinö Linnan lapsuudenkoti.

– On tämä parempi kuin muistomerkki tai hautakivi. Linna on sentään joskus kävellyt täällä, kirjailija Karo Hämäläinen sanoo.

Paikka on Hämäläiselle tuttu. Hän kirjoitti Linnasta syyskuussa ilmestyneen romaanin Kansalliskirjailija (WSOY). Taustatöitä tehdessä Linnan elämäntaival tuli tutuksi.

Karo Hämäläinen on käynyt ennenkin Linnan syntymätalon raunioilla. Yksi rituaaleista on selfien ottaminen.

Väinö Linna syntyi täällä Urjalan Vellinkulmalla 20. joulukuuta 1920. Isä Viktor oli teurastaja. Ammattimies sai kohtuulliset tienestit. Kun Väinö oli seitsenvuotias, isä kuoli silloisen diagnoosin mukaan reumaattiseen kuumeeseen.

Lokakuussa julkaistiin Panu Rajalan toimittama teos Päivä on tehnyt kierroksensa – Väinö Linna muistelee (Siltala). Se on koottu Pertti Virtarannan työn pohjalle. Virtaranta haastatteli Linnaa useaan otteeseen 1970-luvulla. Nauhoja on Kotimaisen kirjallisuuden keskuksessa hyllymetreittäin.

Rajalan poimimissa muisteluissa Linna kertoo, että perhe jäi heti isän kuoleman jälkeen puille paljaille. Niukkaa oli koko lapsuus, mutta varsinaista nälkää ei tarvinnut nähdä.

Lukeminen kiinnosti jo pienestä. Toisesta luokasta lähtien Väinö kantoi kotiinsa kirjoja koulun kirjastosta.

– Tuosta kallion yli Linna oikaisi kouluun, Hämäläinen viittoo kohti kivijalan takana kohoavaa jyrkkää, sateen kastelemaa ja kelojen koristamaa kalliomäkeä.

Tämän mäen allako Linna pelkäsi olevan Ali Baban tarinasta tutun 40 rosvon luolan? Se oli ensimmäinen pelko, joka kirjallisuudesta Väinöön tarttui. Lukeminen kyllä jätti muutenkin jälkensä, muovasi vähän kouluja käyneestä miehestä sellaisen, joka kykeni kirjoillaan maata muuttamaan.

Väinö Linnan viimeisen työhuoneen sisustus Tampereen Hämeenpuistosta on siirretty Urjalan kirjastoon.

Linnan jäljillä Urjalan kirjastossa

Urjalan nykyinen kirjasto on 1980-luvun alussa rakennetun säästöpankin talon toisessa kerroksessa. Karo Hämäläinen löytää hyllystä Yrjö Varpion Väinö Linna elämä -kirjan, ja sieltä kuvan Urjalan kirjaston lainaajakirjasta, johon Linna on merkitty.

Kirjastossa on keskellä viikkoa aamupäivästä lisäksemme vain yksi asiakas. Niinpä kirjastovirkailija Teija Pirttikoski ehtii kirjaston varastoon etsintäretkelle.

Siististä, iän patinoimasta ohuesta kantakirjaston lainaajakirjasta löytyy sama sivu, joka on Varpion kirjassa: Koululainen Väinö Linna, lainaajanumero 112. Kauniisti ja selkeästi kirjoitettuna vuodesta 1919 Urjalan kirjastonhoitajana toimineen Naimi Tammenterhon kaarevalla käsialalla.

Mutta kuinka pitkä kirjastomatka oli Linnalla? Pirttikoski hakee apuun kirjastonjohtaja Merja Tuovion, joka menee takaisin varastoon etsimään kunnankirjaston historiikkia 1960-luvun alusta. Siinä aihetta on käsitelty.

Urjalan kirjaston johtaja Merja Tuovio auttoi etsimään jälkiä Linnasta kirjaston varastosta.

Myöhemmin päivällä puhelimeen kilahtaa viesti kirjastolta: Kantakirjasto oli Linnan aikoihin pienten lasten koulussa kirkonkylässä. Kotinurkilta sinne oli matkaa viitisen kilometriä per siivu. Väinö kävi kirjastossa sunnuntaisin, ehkäpä pääsi kulkemaan kirkkoväen mukana.

Kansakoulun kuuden ensimmäisen luokan jälkeen Linna jätti niin sanotun jatkokoulun kesken ja teki erilaisia työmiehen hommia kotiseudulla ja kauempanakin Hämeessä.

Eräänä syksyisenä lauantaina vuonna 1938 Linna joutui ajamaan virtsaa erään kartanon lantakaivosta pellolle. Virtsaa roiskahti hevoskärryillä seisovasta astiasta vaatteille ensin kerran, sitten uudestaan.

Hämäläinen antaa Kansalliskirjailija-romaanissaan Linnan kertoa: ”Palasin tallille, riisuin hevosen ja saapastelin kartanoon pyytämään lopputiliä.”

Sunnuntaina Linna lähti Tampereelle.

Finlayson, jossa työskentelystä Linna ei pitänyt.

Tehtaaseen töihin 17-vuotiaana

Portin takorautaan muotoilluista kirjaimista tulee sana Finlayson. Kuoret ovat kuin Linnan aikaan, sisältö ei. Tehdassalien ja kutomakoneiden tilalla on media-alan yrityksiä, gallerioita ja ravintoloita.

– Linna saapui 17-vuotiaana ja pääsi tehtaaseen töihin saman tien. Mihin töihin nyt pääsisi sen ikäinen kouluttamaton nuori? Hämäläinen pohtii.

Tehdastyöstä Linna ei erityisesti innostunut. Jo jatkosodan aikana Linna alkoi ajatella, ettei tehdastyö kultakellon saamiseen ja haudan lepoon saakka ollut hänen tiensä.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941 alikersantti Linna kävi lähimpänä kuolemaa. Koko Linnan ryhmä kuoli tai haavoittui yhdestä marssirivistöön pudonneesta tykin- ammuksesta. Linna säikähti perinpohjin, mutta jäi haavatta. ”Minä torjuin sen jotenkin niin, etten ottanut sitä täysin tietoisuuteeni ja tajuntaani”, Linna muisteli.

Kauheatkin sotatapahtumat olivat luonteva aihe kirjoittamiselle. Kun vuoden 1941 jälkeen eteneminen hyytyi asemasodaksi, Linna alkoi kirjoittaa. Kirjoittaminen näytti lupaavan menestystä, tarjoavan polun maineeseen.

Se polku ei sotavuosina auennut. Linnan rintamalla kirjoittama käsikirjoitus palasi Werner Söderströmiltä hylkäävän saatekirjeen mukana tammikuussa 1943.

Samana vuonna Linna pääsi rintamalta kotirintamalle kouluttamaan varusmiehiä. Asemapaikassaan Miehikkälässä hän tapasi tulevan vaimonsa Kertun eli Kepan.

Väinö Linnan työhuoneen kirjahylly nykyisessä sijainnissaan Urjalan kirjastossa. Hyllyyn on ajan mittaan kertynyt myös muutama Linnan kuoleman jälkeen julkaistu kirja. Kävijä voi esimerkiksi yrittää löytää Karo Hämäläisen teoksen.

Menestys oli menolippu vapauteen

Finlaysonin sisäpihalla vesi valuu seinänsyvennykseen sijoitetun Väinö Linnan otsalle ja panee sen kiiltämään. Mikä Linnasta tekee niin merkittävän, että hänet on ikuistettu mustaan marmoriin entiselle työpaikalleen, jossa hän ehti työskennellä vajaat kymmenen vuotta?

Väinö Linna muutti kansalaisten historiakäsitystä ja vaikutti jopa historiantutkimukseen. Linnan kirjoja luetaan yhä. Niistä tehdään elokuvia, ja niitä esitetään teatterien näyttämöillä uusina sovituksina.

Mutta ennen kuin Linnasta tuli kansallisten totuuksien muuttaja, hänen oli menestyttävä. Menestys tarjosi pääsyn pois tylsästä tehdastyöstä ja päämäärän elämälle. Päämäärä olikin Linnan ensimmäisen romaanin nimi. Se ilmestyi vuonna 1947. Teos kuvaa kirjailijaksi haluavan Valte Mäkisen sisäistä kamppailua.

Linna oli alkanut tuolloin lukea valikoivammin, maailmankirjallisuuden merkkiteoksia ja erityisesti venäläisiä klassikoita. Linna myös kävi ahkerasti elokuvissa.

– Linnalla on elokuvallisen dramaturgian taito. Siellä on takana venäläiset klassikot ja amerikkalainen viihde-elokuva, Hämäläinen sanoo.

Päämäärä ja sitä seurannut Musta rakkaus jäivät melko tuntemattomiksi, eikä niitä myyty paljon. Mustan rakkauden jälkeen Linna kurkotti liian syvälle. Linna oli saanut Messias-nimellä kulkeneen käsikirjoituksen laatimiseen vuoden apurahan.

Hän kirjoitti uupumukseen saakka ja koki romahduksen: ”Säikähdin niitä aggressiivisia tunteita mitkä minussa voimistuivat ja imeydyin mukaan ja huomasin että nämähän ovat lopulta minun omia tunteitani. Ei tänne voi jatkaa!”

Linnan mukaan kirjan syvällinen pessimismi ja lohduton ihmiskuva vetivät kirjailijan mukanaan. Oli pakko lopettaa.

Tuntemattoman sotilaan pahamaineisen heikko ensimmäinen englanninkäännös levisi myös pokkarina, jonka kannen sotilaat näyttävät enemmän saksalaisilta kuin suomalaisilta

Tarkkakorvainen kirjailija

Finlaysonin portit Linna sai suljettua takanaan kolmannen julkaistun romaaninsa avulla. Sitä hän kirjoitti kertomansa mukaan kuin työmies ainakin: kolme liuskaa arki-iltaisin ja kuusi pyhäpäivinä.

Tuntematon sotilas on toimivaksi seikkailukertomukseksi taottu sekoitus Linnan omia sotakokemuksia, mieleen painettuja sutkauksia ja suoraa kuvailevaa kerrontaa.

– Linnalla oli kirjailijana tarkka korva. Hän löysi anekdootteja kansankielestä, Hämäläinen sanoo.

Linna muotoili itse asian näin: ”Tämmöinen joku lausahdus synnyttää kuvan mentaliteetista, ja sitten otetaan joltakin toiselta lisää ja sitten muodostetaan ihminen siitä”.

Ehkä ratkaisevaa kirjassa sen ilmestymisvuonna 1954 oli rivimiehen, tai rivimiesten joukon, konekiväärikomppanian puolijoukkueen näkökulma. Tuohon aikaan kaikki ihmiset olivat sodan koskettamia, pieniä lapsia lukuun ottamatta.

Karo Hämäläinen selvitti Linnan vaiheita Kansalliskirjailija-romaaniinsa. Silloin hän luki ensi kerran myös Linnan ensimmäiset romaanit, Päämäärän ja Mustan rakkauden.

Kansa janosi ajanvietettä, jota oli tarjolla vielä vähän. Kirjoja myytiin kuin siimaa. Tuntematon oli samastuttava ja sujuva kirja, mutta myös kiistelty. Erityisesti ruodittiin sitä, miten todenmukaisen kuvan se sodasta antoi.

– Varmasti kirjasta tuli monelle sodan käyneelle tai heidän perheenjäsenelleen fiilis, että tässä kerrotaan meistä, mutta jos polemiikkia ei olisi syntynyt, Tuntematon sotilas eikä Linna olisi päässyt siihen asemaan, johon pääsi, Hämäläinen sanoo.

Tuntemattoman ensimmäinen painos tuli kirjakauppoihin joulukuussa 1954. Kolmen kuukauden päästä mentiin jo 12. painoksessa ja yli 130 000 myydyssä kirjassa.

Linna pohjasi teoksensa todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Mutta kuinka tietoisesti hän yritti muuttaa ihmisten käsitystä sodasta ja suomalaisista sotilaista?

Ehkei se ollut niin vahva kuin jälkeenpäin vaikuttaa, vaikka upseeriston arvostelu oli yksi tavoitteista, Hämäläinen pohtii. Linnahan oli maininnut jossain vaiheessa aikovansa siirtää Seitsemän veljestä jatkosotaan.

– Linnahan haastoi lehdistössä käydyssä keskustelussa historiantutkijat vuonna 1960. Tässä keskustelussa hän sitten sai kulissien takana tukea Paasivirralta, Karo Hämäläinen kertoo.

Linna haastoi historiantutkijat

Tuntematon sotilas joka tapauksessa maalasi niin vahvan kuvan sodasta, että totena sitä luettiin.Niinpä seuraavassa teoksessa Linna otti heti lähdössä päämääräkseen totuuden kertomisen ja varautui myös julkiseen keskusteluun.

Täällä Pohjantähden alla -sarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1959, toinen osa 1960 ja viimeinen 1962. Toisin kuin Tuntemattomaan, Linna teki Pohjantähteen laajasti pohjatutkimusta. Kovin kiista syntyi kakkososasta, jossa pääosassa on Suomen sisällissota ja sen verinen jälkinäytös.

Vuonna 1957 ilmestyi tutkija Juhani Paasivirran kirja Suomi vuonna 1918, jossa vuoden 1918 tapahtumia kuvattiin sisällissodaksi, ei vapaussodaksi. Paasivirran kirja oli oleellinen taustateos Pohjantähti-trilogian toiseen osaan.

Linna halusi saada leipänsä kirjoittamalla ja myös sai.

– Linnahan haastoi lehdistössä käydyssä keskustelussa historiantutkijat vuonna 1960. Tässä keskustelussa hän sitten sai kulissien takana tukea Paasivirralta, Karo Hämäläinen kertoo.

Pohjantähti-kirjat nostivat Linnan yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi, jonka mielipide kiinnosti aina. Linna osallistuikin keskusteluun haastatteluilla ja esseillä. Romaaneja hän ei enää koskaan julkaissut.

Kolme viikkoa töitä putkeen

Kerrostalo Hämeenpuistossa on valmistunut vuonna 1962. Kun Linnat muuttivat siihen samana vuonna, se oli aivan uusi.

Väinö Linnan työhuoneen sisustus on siirretty Urjalan kirjastoon. Siellä kävimme samalla reissulla, jolla ihmettelimme Linnan nimeä lainauskirjassa. Sinne oli viety myös sohva, Linnan työhuoneen tärkein huonekalu täällä Hämeenpuistossa.

Linnan elämäntavat olivat huonot, ja hän kärsi terveysongelmista.

Siinä Linna makaili pohtimassa, sillä hän kuunteli musiikkia, sillä maaten Linna antoi haastatteluja. Linnan terveys oli heikko koko uran ajan, eikä asiaa helpottanut ketjutupakointi ja jatkuva kahvinjuonti.

Huono terveys saattaa selittää Linnan vaikenemista romaanikirjailijana. Tuntematonta sotilasta hän kirjoitti kertomansa mukaan kesälomalla kolme viikkoa yhteen menoon, eikä paljon muistanut syödä. Seurauksena Linna joutui sairaalaan oireista, joita nykyään pidettäisiin jonkinasteisena sydäntapahtumana.

Pohjantähti-trilogian viimeistä osaa kirjoittaessaan Linna sai vapina- ja hengitysvaikeuskohtauksia ja kärsi ”neuroottisista peloista”.

Rajut kirjoitusjaksot eivät ole Karo Hämäläisellekään tuntemattomia. Hänellä ollut tapana ottaa noin viikon irtiotto kirjoittamiseen: halpa hotelli jostain suurehkon kaupungin liepeiltä ulkomailta ja armotonta kirjoittamista.

Paavo Nurmesta kertovaa Yksin-romaania Hämäläinen kirjoitti intensiivisesti viikon Kirjailijaliiton residenssissä Ateenassa. Viimeisenä päivänä ennen paluuta Suomeen iski armoton hammaskipu. Hämäläinen varasi valmiiksi ajan hammaslääkärille ja varautui juurihoitoon. Hampaasta ei löytynyt ongelmia.

– Hammassärky oli tullut jännittämisestä, hampaiden puremisesta yhteen.

Hämäläinen ei tosin hoida terveyttään Linnan tapaan tupakalla ja mustalla kahvilla, vaan päivittäisellä lenkkeilyllä ja säännöllisellä pyöräilyllä.

Jos Linna ei ollut erityisen terve, ei hän ollut kovin reipaskaan. Hämäläinen poimi romaaniinsa haastattelun vuodelta 1963. Kun haastattelija kysyy, mitä Linna tekee mieluiten, Linna vastaa, ettei tee mitään mielellään.

Pohjantähden alla -kirjojen jälkeen ei ollut enää pakko tehdä. Tietenkin Tuntemattoman ja Pohjantähden jälkeen myös onnistumisen rima oli valtavan korkealla.

– Jos Linna olisi vielä kirjoittanut, tulos olisi väistämättä ollut paitsi kaupallinen menestys myös pettymys, Hämäläinen tiivistää.

Linnan Hämeenpuiston kotitalon alakerran antikvariaatin näyteikkunaan nostetun taulun maalaaja asuu samassa talossa.

Kotitalon divarissa

Linnan entisen kotitalon alakerrassa on antikvariaatti. Näyteikkuna paljastaa osan kirjavalikoimaa. On siinä myös tauluun ikuistettu Väinö Linna, reippaasti viittovana nuorehkona miehenä. Linnan kuvan vieressä on pari–kolme sarjaa Pohjantähteä, päällä lappeellaan Musta rakkaus. Pystypilariin ikkunan sisäpuolelle on teipattu Linna-aiheinen lehtileike.

– En mä muista sen herran nimeä, joka taulun maalasi. Tässä talossa hän asuu. Tuli tänne ja pyysi lainaan kirjaa, jossa on Väpän kuva. Sitten hän toi tuon maalauksen ja pyysi laittamaan näytille, Jorma Karhunen selittää.

Karhunen auttaa divarissa omistajaa. Karhunen kirjaa muistiin sisään astuvat asiakkaat. Monta merkintää ei välttämättä päivässä tule. Linna-asetelma on toiminut, sillä hiljan joku osti Pohjantähti-trilogian.

Karhunen teki työuransa kuvaajana Yleisradiolla. 1970-luvulla Linna oli jo ”kansallinen oraakkeli”, kuten kirjailija ja Linnan ystävä Matti Kurjensaari kuvasi. Linna oli tutustunut presidentti Urho Kekkoseen, eikä puheenvuoroissaan sortunut arvostelemaan silloista poliittista linjaa.

Väinö Linna 20.12.1920 – 21.4.1992.

Karhunenkin ehti kuvata linnaa muutaman kerran, Tampereella ja Linnan kesäpaikassakin. Karhunen kuvasi Linnaa viimeiset kerrat silloin, kun Linna oli jo kärsinyt puhekyvyn vieneen aivoveritulpan 1984.

– Ei siitä paljon mieleen jäänyt, mä olin niin nuori silloin.

Linna kävi päiväkävelyillään Hämeenpuistossa vielä veritulpan jälkeenkin. Karhunen kertoo, että tavatessaan he aina tervehtivät, vaikkei Karhunen Linnaa sen syvemmin tuntenutkaan.

Väinö Linna kuoli keuhkosyöpään huhtikuussa 1992 Pikonlinnan sairaalassa Kangasalla. Hänet on haudattu Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle. Hautakiveen on kirjoitettu Päivä on tehnyt kierroksensa.

Karo Hämäläinen kirjoittaa:

”Graniitin alla makaa Väinö Linna. Kasvot ylöspäin, jotta hän näkisi maailman, vuoroin auringon, vuoroin tähdet.”

Kommentoi »