Apu

100 vuotta Väinö Linnan syntymästä – Kuinka kansanomaisuudesta tuli kirjallisuuden uusi normaali

100 vuotta Väinö Linnan syntymästä – Kuinka kansanomaisuudesta tuli kirjallisuuden uusi normaali
Väinö Linnan suurten romaanien myötä historiallisesta realismista tuli suomalaisen romaanin kuninkuuslaji.
Julkaistu: 18.12.2020
Kun taiteilija luo klassikkoteoksen, hän samalla luo uudestaan maailman, johon teos on syntynyt.
Harvasta teoksesta tämä on niin totta kuin Väinö Linnan (20.12.1920 – 21.4.1992) romaanista Tuntematon sotilas. Kun se ilmestyi joulukuussa 1954, jatkosodan päättymisestä oli kulunut jo vuosikymmen ja sodassa käyneet miehetkin olivat jo ehtineet purkaa kokemustaan fiktion keinoin.
Kukaan ei ollut kuitenkaan osannut tai uskaltanut tehdä sitä samalla tavalla kuin Linna, joka osallistui jatkosotaan konekiväärikomppaniassa.
Tuntemattomasta on helppo nähdä Linnan toimineen sotavuodet tarkkailijana ja magneettina, joka veti puoleensa kaikkea kiinnostavaa niistä tavoista, joilla suomalaiset miehet poikkeusolosuhteissa käyttäytyivät.

Tuntematon sotilas on kassamagneetti

Väinö Linnan kirjoihin perustuvien elokuvien osuus suomen top 20 -elokuvien kokonaiskatsojamäärästä.

Nabokov: Suuret teokset ovat hauskoja

Modernismi oli vuonna 1954 jo saapumassa suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta Linnan valitsema lajityyppi edusti vanhaa koulua: hänen genrensä oli kansankuvaus, ”tavallisten ihmisten” kuvaaminen näiden omasta vinkkelistä käsin.
”Tunnustin kansan­omaisuuden omaksi luonnolliseksi olo­tilakseni, lähtökohdakseni”, hän on myöhemmin sanonut. Tästä Linna sai myös arvosteluiden ensimmäisessä aallossa kovaakin kritiikkiä, sillä kiroilevat, purnaavat ja esimiehilleen pottuilevat rivisotilaat eivät edustaneet sitä ihanteellista sotilaskuvaa, jota Suomessa oli siihen saakka oli haluttu pitää pystyssä.
Tuntematon ilmensi universaalia totuutta, jota ei sitä ennen oltu haluttu myöntää: rintama on kurja paikka, jossa sotilaat ovat olosuhteiden pakosta, eivät kansallisten aatteiden hurmosmielisinä edistäjinä.
Kun Linna niin mestarillisesti vangitsi sotavuodet Tuntemattomaan ja maaseudun kuluneen vuosisadan Pohjantähteen, hän tahtomattaankin myös paalutti ne suomalaisen kaunokirjallisen tärkeimmiksi aiheiksi vuosikymmeniksi.
Paljon on siteerattu Toini Havun penseätä kritiikkiä Helsingin Sanomiin, jossa hän moitti Linnan valitsemaa sammakkoperspektiiviä romaania rampauttavaksi tekijäksi. Lukeva yleisö oli kuitenkin toista mieltä, sillä juuri tämän valinnan ansiosta moni löysi Tuntemattomasta aivan uudenlaista samastumispintaa.
Kuvatessaan sattuman ja historian yhteen heittämää miesjoukkoa Linna tallensi siihen suomalaisten miesten eri luonnetyypit ja paikalliset eroavaisuudet.
Kokonaisuudessa hän hyödynsi myös koko joukon rintamalla kuulemiaan sutkauksia ja sanontoja, joista pian tuli lentäviä lauseita, virkkeitä, jotka tuntuivat olleen olemassa aina.
Tuntemattoman sotilaan menestystä vauhditti myös se, että se on paikoin hyvin hauska kirja. Vladimir Nabokov on sanonutkin, että kaikki suuret teokset ovat myös hauskoja. ”Eivät hauskoja koko ajan”, Nabokov sanoi, ”mutta hauskoja”.
Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuva vakiinnutti Linnan kertomuksen suomalaisen kokemuksen perusnarratiiviksi, jonka jokainen sukupolvi halusi toteuttaa kuvallisesti omalla tavallaan.

Suomalaisen elämän tulkki

Itseoppinut ja pojasta pitäen kaikkea mahdollista lukenut Linna oli Tuntematonta kirjoittaessaan innostunut Leo Tolstoista, jonka historianfilossofiset näkemykset värittivät Sotaa ja rauhaa ja paisuttivat romaanin mitan kauas tuhannen sivun tuolle puolen.
Tästä inspiroituna Linna yritti kirjoittaa Tuntemattomaan sotilaaseen – tai Sotaromaaniin, mikä sen alkuperäinen nimi oli – vastaavanlaista ylätasoa, mutta nämä pyrkimykset kustantamo pitkälti torppasi ja leikkasi pois, mihin kirjailija vastahakoisesti suostui.
Päätös oli oikea, sillä vaikka Linnan korkealentoisemmat pyrkimykset eivät olisi toteutuessaan romaania pilanneet, mitään oleellista lisää ne eivät olisi siihen tuoneet.
Kun Edvin Laine poikkeuksellisen nopeassa aikataulussa, melkein päivälleen vuodessa, onnistui tekemään romaanista myös kolmetuntisen elokuvan, hän samalla vakiinnutti Linnan kertomuksen suomalaisen kokemuksen perusnarratiiviksi, jonka jokainen sukupolvi halusi toteuttaa kuvallisesti omalla tavallaan, aivan kuten Shakespearen klassikkonäytelmiä oli jo vuosisatojen ajan sovitettu uusiksi.

Missä Tuntematon sotilas -elokuvat kuvattiin?

Tuntemattoman sotilaan eri elokuvaversioiden kuvauspaikat painottuvat osin Suomen eri osiin. Rauni Mollbergin versio on niistä sekä itäisin että läntisin, kun kuvauksia tehtiin sekä Ilomantsissa että Kankaanpäässä.
Laineen filmatisoinnin jälkeen Tuntemattoman ovat muuttaneet elokuvaksi myös Rauni Mollberg vuonna 1985 ja Aku Louhimies 2017, eikä ole syytä epäillä, etteikö 2040-luvulla joku tekisi saman perässä.
Vuosikymmenten saatossa Linnan ympärille on syntynyt myös oma kirjateollisuutensa: tutkimusta, elämäkertaa, elämäkertaromaania, esseistiikkaa, erikoisprojekteja kuten Toinen tuntematon, jossa eturivin suomalaiskirjailijat täydensivät mieskeskeisessä romaanissa vain vilahtaneita naishahmoja.
Tuntemattoman sotilaan jälkeen Linna siirsi katseensa yhä syvemmälle historiaan. Vuosina 1959–1962 ilmestyi romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla, jossa tarkasteltiin pienen pirkanmaalaisen kylän elämää 1880-luvulta alkaen, liki vuosi­sadan ajan.
Romaanitrilogia sekä ilmensi suomalaista maalaiselämää kaikessa arkisuudessaan että heijasti sen kautta suuria historiallisia tapahtumia, kuten tavallisten ihmisten elämät aina.
Modernismi oli vuonna 1954 jo saapumassa suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta Väinö Linnan valitsema lajityyppi edusti vanhaa koulua: hänen genrensä oli kansankuvaus.

Sotavuodet ja maaseutu

Linnan suuret romaanit sementoivat historiallisen realismin suomalaisen romaanin kilpakenttien pääsarjaksi.
Toinen maailmansota oli usealle suomalaismiehelle heidän elämänsä suurin tapahtuma, kaikista mittavin seikkailu ja onnettomuus, joten ei ollut ihme, että he kuten myös kotirintamalle jääneet halusivat myös lukea siitä.
Kun Linna niin mestarillisesti vangitsi sotavuodet Tuntemattomaan ja maaseudun kuluneen vuosisadan Pohjantähteen, hän tahtomattaankin myös paalutti ne suomalaisen kaunokirjallisen tärkeimmiksi aiheiksi vuosikymmeniksi.
Sodan jälkeenkin syntyneet kirjailijapolvet Kjell Westöstä Tommi Kinnuseen, Minna Rytisalosta JP Koskiseen ja Jenni Linturista Sirpa Kähköseen ovat kerta toisensa jälkeen sukeltaneet historiaan etsimään sieltä sekä suuria kertomuksia että pienten ihmisten arkea.
Vuosikymmenten saatossa Linnan ympärille on syntynyt oma kirjateollisuutensa.
Suuret kaupunki- ja maaltamuuttoromaanit – jollaisia jossakin vaiheissa kaipailtiin – ovat tässä tiimellyksessä jääneet kirjoittamatta tai ainakin suurilta lukijakunnilta huomaamatta, sillä urbaani elämä ja kokemusmaailma ovat niin paljon lokeroidumpia ja sirpaloituneempia kuin universaaliksi mielletty historia.
Tätä tendenssiä pohjusti myös Linnan teosten laatuvaihtelu. Varhaiset nykyaikakuvaukset Päämäärä (1947) ja Musta rakkaus (1948) jäivät ylivertaisen Tuntemattoman sotilaan jalkoihin, kun taas Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia alkoi muuttua haparoivammaksi nykyaikaa lähestyessään.
Tämä näkyy kaikista eniten kolmannen osan viimeisessä, 60-luvulle sijoittuvassa osiossa. Kontrasti toisen osan mestarilliseen ja dramaattiseen sisällissotajaksoon oli niin suuri, ettei ole ihme, että Linna itsekin harkitsi koko päätösosan tuhoamista.
Sota ja sotaväki ovat yhtä ihmistä suurempia olioita, sulatusuuneja, joissa eri kolkilta Suomea kotoisin olevat ja luonteenlaadultaan hyvin erilaiset miehet muuttuvat yhdeksi joukoksi.

Dostojevskin jalanjäljissä

Linna toi suomalaisen kirjallisuuden kentällä ryminällä moniäänisyyden, jonka perinnettä myöhemmät kirjailijapolvet omat omalla tavallaan jatkaneet.
Oman tekniikkansa Linna oli omaksunut Dostojevskilta, jonka kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on nimennyt polyfonisen romaanin luojaksi. Moniääninen tai polyfoninen romaani ei katsele maailmaa yhden aatteen tai elämänasenteen suojista vaan pyrkii tarjoamaan näyttämön, jolla erilaiset ihmiset voivat esittää asiansa tasa-arvoisina.
Vaikka Pohjantähden aikanaan väitettiin kertovan kansalaissodasta tähän mennessä historian tuomitsemasta punaisten näkökulmasta, Linna pitää huolta siitä, että kaikki teoksen henkilöt saavat tilaa kertoa omia näkemyksiään ja näyttää myös inhimillisiä puoliaan.
Tuntematon sotilas on taas kollektiivi­romaani, jossa pääosassa on sotilasyksikkö: sota ja sotaväki ovat yhtä ihmistä suurempia olioita, sulatusuuneja, joissa eri kolkilta Suomea kotoisin olevat ja luonteenlaadultaan hyvin erilaiset miehet muuttuvat yhdeksi joukoksi.
Tällaisesta erilaisten näkökulmien kirjosta on helppo vetää linja vuosituhannen vaihteen ja sen jälkeisestäkin kirjallisuudesta tuttuun näkökulmatekniikkaan, jota muun muassa Jari Tervo, Kari Hotakainen, Juha Seppälä, Hannu Raittila ja monet muut ovat viljelleet.
Linnan taipumus antaa jokaiselle hahmolleen yhtä tärkeä ääni on johtanut teoksiin, joissa on useita minä-kertojia raportoimassa samoista tapahtumista, usein keskenään ristiriitaisinkin tavoin.

Väinö Linnan vuodet, teokset ja tunnustukset

Lähde: Wikipedia.

Vastahakoinen kansalliskirjailija

Pohjantähden jälkeen Linna vaikeni romaanikirjailijana, vaikka kolmannen osan ilmestyessä hän oli vasta täyttämäisillään 42 vuotta.
Tupakkaa ja kahvia maanisesti kuluttaneen Linnan terveys oli jo pitkään reistaillut, ja jo kolmatta osaa kirjoittaessaan hän oli kokenut luomisvoimiensa hupenevan. Ja mistäpä hän olisikaan enää voinut Pohjantähden jälkeen kirjoittaakaan: mikä aihe olisi niin mittavan ponnistuksen jälkeen ollut enää niin iso, että siihen olisi voinut tarttua?
Jäljellä olevat 30 elinvuotta Linna vetäytyi omaan myyttiinsä, vastahakoiseksi kansalliskirjailijaksi, joka mielellään antoi haastatteluita ja pysyi esillä kirjailijana, joka oli tallentanut ja samalla synnyttänyt virallisen suomalaisen kokemuksen sodasta.
Väinö Linna kuoli 1992, mutta hänen pääteoksensa eivät ole osoittaneet minkäänlaista taipumusta seurata tekijäänsä. Omasta klassikkoasemastaan käsin ne tarkkailevat, varjostavat ja suojelevat tulevia kirjailijasukupolvia, ne ovat isiä, joita kukaan romaanikirjailija ei katso tarpeelliseksi murhata.
Samuli Knuuti on kustannustoimittanut Karo Hämäläisen Väinö Linna -romaanin. Kansalliskirjailija (WSOY).
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »