Madame, osa 2 – Minni

Terttu Kaisla tuijottaa miestä, joka makaa parisataa vuotta vanhalla, käsinkudotulla itämaisella matolla, suuren valkean sohvan edessä, italialaisen antiikkivalaisimen alla.

Mies on arviolta neljäkymppinen, hänellä on yllään vaalea kesäpuku, kaulassa silkkihuivi, jaloissaan lenkkarit, vasemman käden nimettömässä pois otetun sormuksen jättämä vaalea rantu, ranteessa nahkaremminen miestenkello. Miehen hiusraja on noussut ja muutamassa vuodessa hän olisi ollut päälaelta kalju. Miehellä on pyöreät, täysikuuta muistuttavat, ystävälliset kasvot, joille on nyt levinnyt hämmästynyt ilme. Mies on kuollut ja hänen silmänsä ovat rävähtäneet auki.

Terttu katsoo ruumista kuin mies olisi arvoitus, joka hänen on ratkaistava. Terttu pitää kaikenlaisista pulmista ja tilasi aikoinaan Suomessa ilmestynyttä Aivo- treeni-lehteäkin. Nykyään hän saa tämän samaisen talon yläkerrassa asuvalta taidemaalariystävältään kerran viikossa perjantaisin tekstiviestillä arvoituksen, joka hänen on ratkottava viikonlopun aikana.

Keskity, Terttu komentaa itseään, nyt et voi romahtaa. Hän hakee tukea asunnon viimeistellystä sisustuksesta, seinillä riippuvista tauluista, suurista värikkäistä teoksista, vanhoista antiikkikaapeista ja niiden seurana olevista selkeälinjaisista designhuonekaluista, muutamista harkituista koriste-esineistä, kirkkaanvihreästä maljakosta, suuresta laakeasta vadista, kipsisestä naisenpäästä, meren hiomista kivistä.

Kerättyään itsensä kasaan hän kykenee katsomaan ruumista uudelleen. Ei verta, hän havaitsee helpottuneena, ei veistä eikä luodinreikää, mutta kaulan ympärillä oleva silkkihuivi näyttää olevan aivan liian kireällä.

Terttu ei käsitä mitään, ei vaikka hän kuinka yrittää. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä kuinka hänen omistamassaan asunnossa voi maata kuollut, tuntematon mies. Miten mies on päässyt asuntoon sisään ja kuka hän on? Jos asia on niin kuin Tertusta näyttää, mies ei ole kuollut luonnollista kuolemaa ja silloin asunnossa on ollut matolla makaavan miehen lisäksi myös joku toinen. Ajatus puistattaa ja saa kiven putoamaan Terttu Kaislan vatsaan.

Vuosia sitten Tertun ja hänen miehensä Arton kotiin murtauduttiin heidän lomamatkansa aikana. Asunnosta oli viety koruja, hopeaesineitä, videonauhuri ja televisio, mutta murtovaras, jota ei koskaan saatu kiinni, ei selvästikään ollut taiteen tuntija sillä kaikkein arvokkain esine oli makuuhuoneen seinällä riippuva pieni kukkamaalaus. Sen kun on maalannut muuan Helene Schjerfbeck.

Tapaus jätti turvattoman ja epämiellyttävän olon pitkäksi aikaa. Tuntui kauhealta, että joku vieras on ollut heidän kotonaan, tonkinut heidän tavaroitaan. Nyt Tertusta tuntuu tismalleen samalta: joku on tunkeutunut hänen yksityisalueelleen ja jättänyt jälkeensä ruumiin.

Terttu on nähnyt miehensä kuolleena ja tietää mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen. Hän tietää, kuinka ihminen kylmenee, kuinka verenkierron lakkaaminen aiheuttaa punasolujen vajoamisen alempiin verisuoniin ja ihoon ilmaantuu violetinvärisiä lautumia. Niistä amatöörikin voisi päätellä ihmisen kuolinajan, ainakin suunnilleen: lautumat alkavat ilmaantua noin vartin kuluttua. Tertun matolla makaavalla miehellä on puku päällään, jos lautumia olisikin, ne ovat piilossa.

Minni on aivan hysteerinen, hän kyyhöttää nurkassa ja yrittää kaivautua seinän sisään.

– Se makasi tossa kun mä tulin, tajuutsä, se vaan makasi tossa! Mä säikähdin ihan hirveesti, enhän mä tuolta ovelta vielä tajunnut että se on kuollut, mä vaan pelästyin sitä että täällä on jo joku. Joku mies. Yritin heti soittaa sulle…

Terttu kääntyy katsomaan Minniä.

– Yrititkö? Ei, nyt varmaan sotket, et sinä minulle soittanut, minulla oli puhelin koko ajan siinä vieressä ja kun se on se koputus niin olisin kuullut.

Minnin kasvot ovat itkun läikittämät, hän tuijottaa Terttua itkusta turpeilla silmillään niin kuin Terttu puhuisi äkkiä jotakin länsibulgarian murretta.

– Soitin mä, mä soitin sulle, mutta sä et vastannut! hän sanoo.

Terttu menee Minnin luo, kyykistyy tämän viereen, kaappaa nuoren naisen kainaloonsa ja silittää tämän punaista hiuspehkoa.

– Ei kun minä soitin sinulle ja puhelin soi pitkään ennen kuin sinä vastasit.

Minni pudistelee päätään pienin terävin liikkein, hokee soittaneensa.

– Kultapieni, kultapieni. Sinä olet nyt ihan sokissa eikä se ole mikään ihme. Ei hätää, ei mitään hätää.

– Älä sano noin, miks sä sanot noin! Onhan tää hätä! Täähän on ihan kauhea hätä! Tuossa on kuollut mies! Mä en ole koskaan ennen nähnyt kuollutta ihmistä, Minni nyyhkyttää. – Mä en ole koskaan nähnyt ruumista enkä mä tajunnut, että se on kuollut, mä luulin, että se vaan meditoi tai jotakin…. kun se vaan makasi siinä eikä sanonut mitään.

– Kultapieni, kultapieni, Terttu supisee ja miettii samalla kuumeisesti mitä hänen on tehtävä ja missä järjestyksessä. Asuntoon on tulossa illalla asukas, Kaliforniassa pelifirmaa pyörittävä Anders, yksi Tertun vakio- asiakkaista.

Anders käy Suomessa kuusi kertaa vuodessa ja viipyy kerrallaan kahdesta viikosta kuukauteen. Tämänkertainen vierailu on poikkeus, nyt Andersin on tarkoitus vain osallistua ystävänsä häihin ja viipyä Helsingissä kolme päivää.

Varmoja asioita maailmassa on vähän, mutta sen sentään voi varmaksi laskea, että Anders Öllund ei mahdu kuolleen miehen kämppäkaveriksi. Ja melko varmaa on sekin, että mikäli tieto ruumiin löytymisestä Terttu Kaislan ylläpitämästä Airbnb-asunnosta tulisi julkiseksi, loppuisi vuokraustoiminta kuin seinään ainakin Bulevardilla. Kenties muuallakin.

– Kuules, minun pitää nyt soittaa muutama puhelu… Terttu aloittaa, mutta Minni keskeyttää hänet alkuunsa.

– Mun pitää päästä täältä pois, mä en halua olla täällä enää hetkeäkään, hän sanoo.

Terttu tarttuu Minniä hartioihin.

– Nyt sinä kultapieni rauhoitut. Sinä et nyt voi nyt lähteä minnekään.

– Mitä sä tarkoitat? Miten niin en voi? Mä lähden, ihan oikeesti Terttu nyt mä lähden täältä.

Terttu selittää kärsivällisesti, että koska Minnillä on asuntoon avain ja koska juuri Minni oli luvannut tulla tuomaan tuoreet kukat ja tarkistamaan että asunnossa on kaikki hyvin ennen Andersin tuloa ja koska juuri Minni sitten tuli sisään omilla avaimillaan ja löysi ruumiin, luonnollisesti Minni on poliisin kannalta keskeinen henkilö tapauksen selvittelyssä.

Minni tempoo itsensä irti ja kompuroi pystyyn.

– Mä en halua, että mua sotketaan mihinkään. Tää on sun asuntosi, tää on sun juttusi, mulla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä! Minni huutaa.

On kuin kaapin päälle oleva kipsinen naisenpää kääntyisi nähdäkseen kohtauksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Terttu ei ole koskaan nähnyt Minniä sellaisena. Mutta toisaalta, eipä hän ole koskaan nähnyt Minniä ja tuntemattoman miehen ruumista samassa tilassakaan. Kaikki yritykset rauhoitella tilannetta epäonnistuvat. Minni ilmoittaa lähtevänsä, sanoipa Terttu mitä tahansa.

– Enhän minä voi sinua kultapieni estääkään, mutta poliisi ottaa sinuun varmaankin pian yhteyttä.

Minni pysähtyy eteiseen.

– Ei ota. Sä et kerro kenellekään, että minä olin täällä, Minni sanoo ja nyt hysteriasta ei ole enää tietoakaan. Minnin ääni on pelkkää jäätä. Hänen kasvonsa ovat kivettyneet, kuin se reipas ja eläväinen ja tomera Minni olisi kadonnut ja tilalla olisi hänen kaksoisolentonsa.

Terttu tuijottaa ystäväänsä typertyneenä. Kaikkea hän on elämässään nähnyt, mutta ystävän metamorfoosi menee ehdottomasti oudoimpien kokemusten listan kärkipäähän. Minni on näytellyt Tertun elämässä tukipuuta jo niin pitkään, että hänelle ei ole koskaan pälkähtänyt, että tuo puu saattaisi kaatua, lahota, joutua kirjanpainajien syömäksi.

Minni? Mitä sinä nyt, mitä sinä puhut. Eihän tämä ole mitään aivokirurgiaa! Terttu sanoo. – Vaikka minä en sanoisi mitään, kun poliisin tekniikka tulee paikalle, löytäväthän he täältä jälkiä sinusta ja kun minä olen maksanut sinulle palkkaa jo monen vuoden ajan, poliisi etsii kyllä sinut käsiinsä.

Minni vaikenee, istahtaa papukaijatapetin edessä olevalle penkille, vähän liian kirkkaiden ledlamppujen alle ja tuijottaa polviaan. Hänen peilikuvansa tekee samoin vastapäisellä seinällä olevassa suuressa peilissä.

– Istu sinä siinä vaan, minä hoidan nyt ihan ensiksi Andersille huoneen luksushotellista ja mietin sitten mitä seuraavaksi. Tai no, seuraavaksi pitää saada tuo ruumis ulos täältä, Terttu sanoo ja jättää Minnin siihen ja astelee itse puusepän tekemään suureen keittiöön, avaa vesihanan, ottaa lasin kaapista, täyttää sen ja juo sen saman tien tyhjäksi.

Hän nojaa marmoriseen tiskipöytään, tuntee sydämensä levottoman sykkeen kaivaessaan puhelimen laukustaan. On kuin ympärille olisi äkkiä levittäytynyt sakea merisumu ja vanha, tuttu maisema olisi kadonnut kokonaan.

Toisen vesilasillisen jälkeen Terttu soittaa keskustan parhaaseen hotelliin ja varaa sieltä sviitin Andersin vierailua varten. Sitten hän jättää Andersin vastaajaan viestin ja sepittää tarinan taloyhtiössä tehtävistä korjauksista.

– Tässä ei nyt äänieristys auta lainkaan, kun ne työmiehet joutuvat tulemaan myös tänne minun asuntooni. Ne kun on kaikki hormit ja tuuletuskanavat, joita korjataan. Olen aivan hirveän pahoillani näin äkillisestä muutoksesta, mutta sain vasta itsekin tietää, että nyt ne sitten tulevat minun asuntooni, kun aikataulut ovat koko ajan eläneet. Soitellaan! Ja vielä kerran pahoitteluni.

Puhelujen jälkeen hän ottaa alakaapista kertakäyttöiset kumihanskat ja vetää ne käsiinsä ja palaa ruumiin luo. Parsat ja haukikvenellit pyörivät mahassa kuin tehosekoittimessa ja Terttu joutuu tekemään kaikkensa kyetäkseen koskemaan miehen puvuntakkiin. Hän kääntää kasvonsa pois työntäessään tärisevän kätensä miehen povitaskuun ja saa kuin saakin vedettyä lompakon esiin.

Hänen suunsa on rutikuiva ja jalat tuntuvat sen verran huterilta, että hän katsoo parhaaksi istuutua. Hän silittää etusormellaan nahkaisen lompakon pintaa ja kerää rohkeutta astua kynnyksen yli. Kun hän avaa lompakon ja tutkii sen sisuksen, matolla makaava ruumis saa nimen ja elämän. Sitten hän ei ole enää kuka tahansa vaan hän on joku, jolla on pankkikortteja, ajokortti, bonuskortti, museokortti, kuntosalin jäsenkortti.

Minnin ääni kuuluu eteisestä terävänä kuin nuppineulasade.

– Sen miehen nimi on Marcus. Marcus Winde.