Murha on rikoksista ratkaisevin ja lopullisin, sillä sitä ei voi koskaan sovittaa, murisi komisario Palmu ja oli tavallaan oikeassa. Murha on rikoksista kiinnostavin, sillä mistään muusta ei saa yhtä hyvää eikä niin myyvää viihdettä. Jos kirjakauppojen ja antikvariaattien salapoliisi- ja rikosromaanit sekä Netflixin, HBO:n ja kotimaisten tv-kanavien lauantai-illan murhamysteerit koottaisiin yhteen ja tuikattaisiin tuleen, siitä syntyvä savupilvi ei ehkä peittäisi aurinkoa, mutta iso se olisi.

Hyvän murhan tunnistaa, kun sellainen tulee vastaan, mutta mutuilulle ei murhahommissa ole sijaa. Rikoskirjallisuuden pitkää ja kunniakasta perinnettä on purettu ja analysoitu sekä akateemisten että kaupallisten intressien ohjaamana. Crime fictionia tutkitaan esimerkiksi Lontoon ja Lancasterin yliopistoissa, ja etenkin pohjoismaista rikoskirjallisuutta on sen globaalin läpimurron jälkeen analysoitu ahkerasti.

Dekkaristin urasta haaveileville on laadittu lukuisia kirjoitusoppaita, joissa alansa huiput ohjeistavat nuorempiaan esimerkiksi dekkarin pituudesta ja murhamenetelmistä.

Yksi tuoreimpia suomalaisia oppaita on Tapani Baggen Se murhaa joka osaa (2016). Bagge on todella tuottelias kirjailija (sadan julkaistun teoksen raja meni rikki viime vuonna), joka on dekkarien ohella kirjoittanut esimerkiksi Jerry Cotton -tarinoita, kioskikirjoja ja lastenkirjoja. Dekkaristina hänet tunnetaan parhaiten Hämeenlinna noir -sarjasta.

Kirjoitusoppaassa Baggen referoimat rikoskirjailijat esittelevät lähes harhaisen tarkasti näkemyksiään siitä, miten dekkari tulee laatia. Salakäytäviä korkeintaan yksi, ei kiinalaisia eikä kaksosia. Motiivin on oltava henkilökohtainen, ja syyllisen on selvittävä loogisesti päättelemällä. Lukijan harhauttaminen on ehdottomasti kielletty.

Näistä säännöistä, sikäli kun niitä sellaisiksi viitsii kutsua, ei tietenkään vallitse yksimielisyyttä. Lukijoiden suureksi helpotukseksi myös käsitys dekkarin määritelmästä on laventunut. Yhdestä asiasta näyttää kuitenkin vallitsevan konsensus.

Salapoliisiromaanissa on oltava ruumis. Ja mitä kuolleempi ruumis, sitä parempi. 

Sinä aamuna Gossington Hallissa herättiin huutoihin. Talon sydämessä, keskellä arvokkaan ja tyylikkäästi sisustetun kirjaston mattoa, makaa ruumis. Sen löytää tietenkin sisäkkö, koska Neiti Marplen maailmassa tolkun ihmisillä on palvelijoita, eivätkä he itse avaa verhojaan kuin pakon edessä.

Paikalle kutsutaan poliisi. Kukaan talon asukkaista ei tunne vainajaa. Hän on nuori nainen, hienosti pukeutunut ja voimakkaasti ehostettu. Kaunis ja kuristettu, kuollut kuin kivi. Kuka hän on ja mitä hän tekee Gossington Hallin kirjastossa? Poliisi on neuvoton, kunnes.

Murhamysteerin pitää alkaa uhrista. Laura Palmer lojuu rannalla muoviin käärittynä. Tanskan ja Ruotsin väliseltä sillalta löytyy kahtia sahattu ruumis, ylä- ja alapää eri ihmisistä. Autiotalon lattialla makaa vaaleanpunaiseen jakkupukuun pukeutunut nainen. Etsivät löytävät miehen, joka on ahminut itsensä kuoliaaksi. Murhaaja on piilottanut Harriet Vangerin ruumiin, ehkä.

Murhatarinan on alettava uhrista, koska murha alkaa aina uhrista. Rikosta ei olisi tapahtunut lainkaan, ellei uhri olisi se, kuka hän on. Sitä mieltä on Hercule Poirot, ja näkemys nauttii vankkaa tukea suomalaisten murhapiirien huipulla.

”Kun lähden miettimään, kuka tappoi ja kenet, kyse on aina kahden ihmisen välisestä linkistä”, sanoo kirjailija Leena Lehtolainen.

Lehtolainen on yksi Suomen suosituimpia rikoskirjailijoita ja klassisen dekkarin ystävä, jolle tärkeintä on arvoitus ja miten se ratkaistaan. Hän arvostaa rikostarinoissa ennen kaikkea mielikuvitusta. Sitä voi olla tuttujen kliseiden yhdisteleminen jännittävällä tavalla tai kokonaan uudenlaisen murhamenetelmän keksiminen.

Tosielämän veritekojen taustalla on yleensä päihtyneitä riitoja tai taloudellisia vaikuttimia. Maakuntalehtien rikosuutisissa tai edes Alibissa näkyy harvoin sarjamurhaajia, jotka tappaisivat ihmisiä demonstroidakseen seitsemän kuolemansynnin ilmentymistä nyky-yhteiskunnassa.

Lehtolainen tosin korostaa, ettei dekkareiden uskottavuutta ole sinänsä mielekästä arvioida, koska fiktio toimii aina fiktion säännöillä. Sitä paitsi todellisuudessa tapahtuu niin outoja murhia ja rikoksia, ettei niitä sepitteessä pidettäisi uskottavana. Vai olisiko joku kymmenen vuotta sitten ottanut tosissaan suomalaisen dekkarin, jossa huumepoliisin päällikkö pyörittää huumeliigaa?

Mutta ei se mitään, arvioidaan silti.

Hyvä fiktiivinen murha ei ole ikinä yksinkertainen tappo. On suorastaan yleisön pettämistä, jos veriteon taustalla ei ole mitään erikoisempaa kuin humalainen riita, vaikka niitä huomattava osa todellisuuden henkirikoksista onkin.

Murhassa on oltava enemmän. Kidutusta, raiskauksia, kannibaaleja, kuolleita lapsia, eläimiä!

Niinpä meillä on Uhrilampaat (1988), jossa sarjamurhaaja sieppaa ja surmaa rotevia naisia, nylkee heidät ja valmistaa keräämästään materiaalista puvun. The Fallissa (2013) sarjamurhaaja etsii kaupungista tummahiuksisia naisia, jotka muistuttavat mahdollisimman paljon hänen ensimmäistä uhriaan. True Detectiven (2014) ensimmäisellä kaudella umpihullu murhaaja tekee lapsista ritualistisia installaatioita. Tavallisten poliisijännäreidenkin loppuratkaisua edeltää yleensä vähintään takaa-ajo, piiritys, kiristys, perheen sieppaaminen tai pommiuhka.

Kun Sherlock Holmes aloitti seikkailunsa vuonna 1887, mysteerit saatettiin ratkaista ilman henkilövahinkoja. Älyllisen šakin sai aikaan näpistyksestäkin.

Nykyisessä sarjamurhaajien dominoimassa maailmassa huomio kiinnittyy arvoituksen sijaan usein etsivän ja murhaajan väliseen kilpajuoksuun ja heidän älylliseen kamppailuunsa. Katsojan osaksi jää vain passiivisesti seurata ja odottaa, kuinka paljon päitä ehtii putoilla ennen kuin poliisi puuttuu peliin. Älyllisyys on toissijaista. Uhreista tulee tehokeinoja, joita ripotellaan dramaturgisesti sopiviin väleihin lukijan tai katsojan jännityksen ylläpitämiseksi.

Leena Lehtolainen vastustaa tätä kehitystä.

Hänen mielestä uhrien on tunnuttava kokonaisilta ja aidoilta. Tappaminen on turhaa, jos katsojaa ei kiinnosta, miten uhrille käy. Aitouteen liittyy myös ristiriitaisuus: uhrin ei tarvitse olla enkeli. (Ajatelkaa vaikka Laura Palmeria!)

Lehtolaisen mukaan perinteisissä dekkareissa uhrit olivat usein jopa jollain tapaa syyllisiä kohtaloonsa. He pettivät puolisoitaan, laiminlöivät rakkaitaan, kavalsivat ystäviltään tai syyllistyivät muihin moraalittomuuksiin. Kun veitsi uppoaa lihaan, he saavat mitä ansaitsivat. Kostossa voi parhaimmillaan olla jopa runollista jaloutta, kuten Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Idän pikajunan arvoitus osoittavat. Veritekojen taustalla on murhaajan vilpitön tarkoitus saattaa murhaajien horjuttama maailma tasapainoon.

Toisaalta fiktiivistä tappamista ohjaavat usein täysin pragmaattiset syyt. Aatelispapalla on paljon rahaa ja pojalla pelivelkoja, siispä pappa kylmäksi ja velat maksuun. Naapurin kakara tietää liikaa eikä malta olla lörpöttelemättä näkemästään? Henki pois ja heti.

Nykyajalta on turha moista tolkkua odottaa. Nykyisten sarjamurhasarjojen uhrien ainoa synti on usein se, että he sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Heidät tapetaan jonkin sattumanvaraisen ominaisuuden takia. Punaisessa lohikäärmeessä (1981) Hammaskeiju murhaa kokonaisia perheitä, koska uskoo, että ihmisten murhaaminen ja heidän ruumiilleen esiintyminen auttaa häntä muuttumaan ”lohikäärmeeksi”, tai jotain.

Motiivin ei tarvitse olla järkevä, mutta sellainen on oltava. Raha on liian helppo selitys. Usein abstraktit syyt, kuten intohimo, kosto tai mielisairaus ovat kiinnostavampia, koska ihmistä kiehtoo aina se, mikä ei ole arkijärjellä selitettävissä. Kukaan ulkopuolinen ei voi täysin ymmärtää, mitä murhaajan päässä liikkuu. Se luo epäjärjestystä ja kutkuttaa mielikuvitusta. Pimeys pelottaa ja vetää puoleensa.

Kenties suurinta pahuutta edustaa lasten ja nuorten tappaminen. Se on erinomainen keino herättää yleisön mielenkiinto, koska ihminen haluaa tyrmistyä ja kokea elämän epäreiluuden. Nähdä, kuinka elämä katkeaa, kun kaikki on vasta edessä.

”Harvat sarjamurhaajat murhaavat vanhuksia tai kuolemansairaita, joilla olisi muutenkin ehkä puoli vuotta aikaa elää”, Lehtolainen sanoo.

Broadchurch-sarjassa (2013) pikkupojan kuolema pysäyttää uneliaan brittikylän. The Killingin kolmannella kaudella (2013) kuolevat katulapset, True Detectiven ensimmäisellä kaudella (2014) kulttilapset.

Ja niin vain Gossington Hallin kirjaston matolla maannut nainenkin paljastuu teini-ikäiseksi partiotytöksi.

Elokuun 23. päivänä vuonna 1973 naamioitunut Janne Olsson käveli sisään pankkiin Tukholman Norrmalmstorgilla. Olsson otti takkinsa alta konepistoolin ja ampui kohti kattoa. Piiritys kesti kuusi päivää.

Olsson halusi kolme miljoonaa kruunua, pakoauton, maanpaon ja ystävänsä Clark Olofssonin vapaaksi Norrköpingin vankilasta. Vaatimuksiin suostuttiin, koska Olsson oli ottanut neljä Kreditbankenin virkailijaa panttivangeiksi. Olsson halusi heidät mukaansa, mutta pääministeri Olof Palme sanoi ei.

Se oli joillekin vangeille pettymys. Pankkivirkailija Kristin Enmark olisi halunnut lähteä Olssonin mukaan, sillä hän pelkäsi enemmän poliisia kuin kaappaajaansa, joka oli kuitenkin ollut hyvin mukava mies.

Lopulta poliisi turvautui kyynelkaasuun ja hätisti Olssonin ulos pankista. Kukaan ei loukkaantunut, mutta tapahtumilla oli kauaskantoiset seuraukset. Ne antoivat kasvot Tukholma-syndroomalle ja aloittivat uuden aikakauden, joka johti lopulta pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ja Nordic noirin maailmanvalloitukseen.

Samana vuonna ajatus ruotsalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta alkoi murentua.

Kreditbankenin välikohtaus horjutti kansallista turvallisuudentunnetta. Sitä edesauttoivat esimerkiksi tiedustelupalvelu Informationsbyrånin ympärillä vellonut vakoiluskandaali ja brittitoimittaja Roland Huntfordin The New Totalitarians -teos, jossa hän maalasi Ruotsista kuvan Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kaltaisena totalitaristisena dystopiana, jossa yksilönvapaudet on uhrattu valtiollisten mukavuuksien ja materiaalisen hyvinvoinnin nimissä.

Ilmapiirin muutos heijastui rikoskirjallisuuteen, joka alkoi 1960–1970-luvuilla käsitellä ahkerasti hyvinvointivaltiota kohtaan tunnettua pettymystä. Pitkään jatkunut optimismin aika näytti korvautuneen epävarmuudella ja kriiseillä.

Ensimmäisten joukossa hetkeen tarttuivat Maj Sjöwall ja Per Wahlöö ja heidän kymmenen Martin Beck -kirjaansa. 1990-luvun alussa Henning Mankell ja itsesäälissä piehtaroiva rikoskomisario Kurt Wallander jatkoivat siitä, mihin Beck jäi.

Beckin ja Wallanderin menestys maailmalla sai aikaan Ruotsi-dekkareiden vyöryn, jonka Millennium-trilogia (2005–2007) sinetöi. Vuonna 2014 ruotsalaisia dekkari- ja jännityskirjoja myytiin pelkästään Ruotsissa yli 390 miljoonan kruunun eli noin 39 miljoonan euron arvosta.

Ensimmäisen aallon ruotsalaisdekkarien pääosassa nähtiin usein keski-ikäinen, alkoholisoitunut poliisimies. Tätä on seurannut uskomattomiin suorituksiin sekä töissä että yksityiselämässä venyvä naispoliisi, joka – voih! – potee silti jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Vahvat naiset jatkavat amerikkalaistyylisten kovaksi keitettyjen kyttien perinnettä.

Tyylilaji on alkanut kompastella omiin kliseisiinsä. Enää ei tunnu raikkaalta eikä rohkealta, että rikoksia selvittävä poliisi joutuu rikollisten lisäksi kamppailemaan omien ongelmiensa kanssa. Kenties myös siksi Sillan (2011) Saga Norén tuntuu niin virkistävältä hahmolta. Sarjan ensimmäiset kaudet Asperger-piirteinen Saga on vapaa tavallisten ihmisten arkipäiväisistä vaikeuksista: ei ole nalkuttavaa vaimoa, juoppoa miestä eikä ärsyttäviä lapsia.

Norénin henkisiä sukulaisia ovat The Fallin jäinen, menneisyytensä traumatisoima ja työlleen omistautunut erikoisetsivä Stella Gibson ja Millennium-trilogian superhakkeri Lisbeth Salander, hyvinvointivaltion hylkäämä ja päähän potkima nainen, joka on lähestulkoon avoimessa sodassa Ruotsin valtion kanssa.

Eksentrisyys ei ole 2000-luvun keksintö. Rikoksia ovat aina selvittäneet jollain tapaa ulkopuoliset tai erikoiset henkilöt. Sherlock Holmes saattaa olla nero, mutta ihmisenä estynyt oopiumin ongelmakäyttäjä. Hercule Poirot tekee outoudestaan taidetta ja muuttaa ympäristön ennakkoluulot ja rasismin vahvuudekseen. Eivätkä kriminaalit osaa odottaa sitäkään, että seniililtä mummelilta vaikuttava Neiti Marple ymmärtäisi jotain ihmissuhteista.

Leena Lehtolainen ymmärtää, mistä tarve kuvata ammatillisen ja henkilökohtaisen elämän välillä tasapainottelemista syntyy. Lehtolaisen mukaan harva voi nykyään jättää työt työpaikalle. Projektit, muistiot ja sähköpostit seuraavat kotiin. Sherlock Holmesin ja Neiti Marplen kaltaiset hahmot tarjoavat fantasiaa: todellisuutta, jossa työ tai yksityiselämä eivät aiheuta ahdistusta, koska yksityiselämää ei ole, ja työ on elämän ainoa intohimo ja kiintopiste. He alkavat tuntua supersankareilta.

Voiko mikään olla vapauttavampaa?

Valitettavasti Holmesin ja Poirotin aika on ohi. Herrasmiessalapoliisit ja yksityisetsivät eivät enää ole uskottavia. Rikoksia ei voi selvittää kuka tahansa, koska kenellä tahansa ei ole siihen lain suomia oikeuksia.

”Jos joku Jussi Vares tulisi mun ovelle kolkuttelemaan, ei mun tarvitsisi puhua sille mitään”, Lehtolainen sanoo.

Poliisivetoiset dekkarit eivät ole uskottavia maissa, joissa poliisiin ei voi luottaa, mutta muualla murhia selvittävät lähinnä komisariot, rikoskomisariot, agentit ja erikoisagentit. Poikkeuksiakin tietysti on, kuten Liza Marklundin ja Stieg Larssonin toimittaja-salapoliisit ja Larssonin edellä mainittu superhakkeri Salander. Uhrilampaissa poliisi joutuu pyytämään apua sarjamurhaaja-psykiatri Hannibal Lecteriltä, joka on naurettavan älykäs, laajasti sivistynyt ja miellyttävä, kaikin tavoin yliampuva hahmo.

Lehtolainen näkee Lecterissä silti yhteyksiä tosielämään. Lecter on viehättävä ja pelottavan karismaattinen, kuten psykopaatit usein.

”Pelottavimpiahan ovat hahmot, jotka pystyvät kätkemään todellisen pahuutensa ja hurmaamaan ihmiset puolelleen.”

Lehtolaisen mukaan Hannibal-kirjat johtivat sarjamurhaamisen valtavirtaistumiseen fiktiossa. Elokuvan lisäksi kirjojen pohjalta tehtiin valitettavasti myös tv-sarja. Se on visuaalisesti näyttävä kauhusarja, mutta dekkarikriteereillä arvioituna yhtä tyhjän kanssa. Tai kuten Lehtolainen asian ilmaisee: vailla minkäänlaista älyllistä sisältöä. Siinä väkivalta ei ole perusteltua, vaan itsetarkoituksellista mässäilyä. On ruumiista askarreltuja toteemipaaluja, ohuiksi viipaleiksi suikaloituja ihmisiä ja sellisteistä sorvattuja selloja. Koska jokainen tappo on niin hätkähdyttävä, mikään ei ole.

”Kehitys on mennyt siihen suuntaan, ettei mikään tunnu enää riittävän. Että hahmoille pitää syöttää omat peniksensä, että se on riittävän rajua”, Lehtolainen sanoo.

Selityksiä on haettu ihmisen sisäsyntyisestä tirkistelynhausta, mutta Lehtolainen uskoo, että viehtymys julmuuksiin kumpuaa osittain kristillisestä kuvastosta. Länsimainen kuvataide on ammentanut vuosisatoja hyvin brutaalista maailmasta. Raamatun kertomuksia esittelevät museot ovat täynnä silvottuja, poltettuja ja kidutettuja pyhimyksiä.  Nyt silputaan toisia sijaiskärsijöitä.

”Naispyhimyksiltä leikataan rintoja, sehän on ihan sarjamurhaajakuvastoa.”

Harkiten annosteltuna julmuudet kiihottavat mielikuvitusta ja koettelevat turvallisesti katsojan rajoja. Tarpeettomat raakuudet ällöttävät, kyllästyttävät ja kääntyvät itseään vastaan. Joskus kaikkein julminta voi olla se, mitä ei näytetä.

True Detectiven ensimmäisen kauden tärkeimpiin hetkiin kuuluu kohtaus, jossa Rust Cohle näyttää entiselle kollegalleen videon.

Marty Hart on poliisi, joka selvisi urallaan kaikesta muusta paitsi mikroon paistetusta vauvasta. Hän on nähnyt kaiken. Mutta video saa hänet suunniltaan. Marty vaikeroi, karjuu. Hän ei pysty katsomaan, vaan sammuttaa television ja pakenee tilanteesta.

Mikä voi olla niin kamalaa?

Siitä on tietenkin useita teorioita, muttei mitään varmaa. Nettisalapoliisit ehdottavat tavanomaisia vaihtoehtoja: raiskausta, veitsellä raiskausta, rituaaliteurastusta. Vai musertuuko Marty, kahden lapsen isä, valtavaan epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen ja siihen, että video on vastoin kaikkea sitä, mihin hän uskoo?

Videon on jäätävä salaisuudeksi. Katsojan on itse kuviteltava, ja silloin vain oman mielen pimeys on rajana.

Hannibal on syyllistynyt toiseenkin raskauttavaan rikkeeseen. Se ei anna katsojalle mahdollisuuksia rikosten selvittämiseen. Ruumiin välttämättömyyden lisäksi dekkarikirjailijat ovat olleet yksimielisiä siitä, ettei lukijaa saa kohdella murhamysteereissä liian epäreilusti. Lukijaa saa hämätä mielin määrin, mutta hänen on periaatteessa kyettävä ratkaisemaan rikos. Hänelle pitäisi antaa samat mahdollisuudet kuin etsivälle, eikä kirjoittaja saa huijata lukijaa, ellei huijaus perustu rikollisen harjoittamaan etsivän huiputtamiseen. Tosin: kuinka monta kertaa Hercule Poirot on heilutellut salaperäistä vihkitodistusta jonkun onnettoman murhamiehen edessä?

Vaikka Agatha Christiekin pissii lukijan silmään kautta linjan, hän tarjoaa johtolankoja ja jättää tilaa lukijan ajattelulle. Hannibalissa hyvin erityinen erikoistutkija Will Graham menee rikospaikalle, uppoutuu harhaiseen mielikuvitukseensa ja vain jotenkin ”näkee”, mitä on tapahtunut. Mitä järkeä siinä on?

Mikael Blomkvist kamppailee hengestään Martin Vangerin kellarissa. Ehtiikö Lisbeth paikalle ajoissa? Nappaako Buffalo Bill Claricen? Onko murhaaja sittenkin liian älykäs Neiti Marplelle? Päättyykö tähän sankarimme jalo kertomus? Ei tietenkään.

Jos dekkareissa voi johonkin luottaa niin kliseisiin.

Niissä operoidaan sen verran rajallisella sapluunalla, ettei mahdollisia ratkaisujakaan ole loputtomasti. Joku murhaa jonkun ja joku toinen ottaa selvää, kuka tai ketkä sen tekivät.

Fiktiossa murhan laatu mitataan siinä, miten kirjoittaja tai käsikirjoittaja saa moneen kertaan tehdyt temput elämään, yllättämään ja tuntumaan uskottavilta. Murhan jokaisen yksityiskohdan on oltava perusteltu ja mieluiten odottamaton – ennen kaikkea murhaajan henkilöllisyyden.

Murhaamisesta on vuosikymmenten aikana tullut tasa-arvoisempaa. 1920–30-luvuilla vaikuttanut S. S. Van Dine julisti dekkarisäännöissään, että murhaajan on oltava arvostettu henkilö, sellainen, jota ei tavallisesti osata epäillä. Van Dinen pöyhkeilevän näkemyksen mukaan kirjailijalla ei ole mitään syytä ikuistaa rikosta, joka on vain vähäpätöisen työläisen surkea teko.

Sepitteessä murhaajan ei myöskään enää tarvitse edustaa absoluuttista pahaa, vaikka Leena Lehtolaisen mukaan käytännössä usein niin onkin. Tämä johtuu hänen mielestään ainakin osittain siitä, miten käsitys pahuudesta on muuttunut maallistuneissa länsimaissa. Hyvä ja paha eivät ole enää yhtä selkeitä vastakkaisia napoja kuin Jumala ja Saatana, vaan ne sekoittuvat.

Entistä harvemmassa ovat myös murhaajat, joiden teoille on yksinkertainen selitys. 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnallisissa dekkareissa murhanhimon selitykseksi riitti usein kaksi sanaa.

”Ihmisestä oli tullut sellainen, koska yhteiskunta tai koska lapsuus”, Lehtolainen tiivistää.

Nykyäänkin pohjoismaisissa dekkareissa murhaajaksi paljastuu usein järjestelmä. Se kertoo paitsi syvästä pettymyksestä nyky-yhteiskuntaan myös heijastaa ajattelua, jonka mukaan hyvinvointivaltio on vain kulissi, jonka sisällä tapahtuu väärinkäytöksiä.

Lehtolaisen mukaan pientä ihmistä myös lohduttaa ajatus, että kukaan ei ole hyvä, vallanpitäjät ovat korruptoituneita ja poliitikot ovat paskiaisia.

”Ehkä sekin on aika yksisilmäinen ja naiivi ajatus.”