Apu

Vain elämää -tähti Tuure Kilpeläinen: ”Ohjelman esitykset olivat paikoin niin kovia, että haukoin henkeäni”

Vain elämää -tähti Tuure Kilpeläinen: ”Ohjelman esitykset olivat paikoin niin kovia, että haukoin henkeäni”

Kesän kiertämisen jälkeen Tuure Kilpeläinen siirtyy luostarimaiseen vaiheeseen. Sehän on vain elämää.
Teksti Jukka Väänänen
Kuvat Otto Ponto
Mainos

Tuure Kilpeläistä odottaa harvinainen ajanjakso. Kesän pitkä keikkaputki Kaihon Karavaanin kanssa on muutamaa vetoa vaille valmis, sen jälkeen kalenteri on hetken merkintöjä vailla ja matkalaukku joutaa pariksi kuukaudeksi komeroon nauttimaan tyhjyyden tunteesta.

– Kesä on tosi kivaa aikaa, kiertämisen aikaa. Varsinkin kun oli tällainen hellekausi, tuli kesän lobotomia: päässä ei oikein tapahdu mitään, sitä vaan menee kuin ravihevonen aina seuraavalle keikkapaikalle, jossa on paljon jengiä, bajamajoja ja rautahäkkejä, Kilpeläinen, 47, kertoo.

Kilpeläisen mukaan nyt täytyy asettua ja hyväksyä, ettei voi eikä tarvitse lähteä mihinkään.

– Pitää taas opetella rauhoittumaan. Olen kyllä kaivannut sitä: syksy on paitsi rauhoittumisen myös uuden tekemisen aikaa. Voi ajaa polkupyörällä työhuoneelle ja ottaa uudenlaisen työidentiteetin. Se on yksin olemista ja kirjoittamista kuulaina päivinä. Keikoilla sitä paiskoo menemään, laulaa ja rämpyttää ja on ulospäinsuuntautunut. Meluisan kesän jälkeen sitä haluaakin mennä sellaiseen luostarimaiseen tilaan. Täytyy olla myös sellainen turpa kiinni -vaihe.

Kesällä kuvattiin myös Vain elämää -sarja, jonka uusin kausi on juuri alkanut. Tuure Kilpeläinen ei ole päässyt aiemmin kokemaan vastaavaa artistien ja kirjoittajien kesäleiriä, vaikka ”on kaikenlaisia basistien pikkujouluja ja rumpaleitten kokoontumisajoja”.

Kilpeläinen sanoo päättäneensä etukäteen, ettei hölötä kuvauksissa suuna päänä, vaan mieluummin kuuntelee ja kyselee.

– Se ehkä näyttäytyy televisiossa siten, että olen aika hiljaa. En ehkä ole siinä ohjelmassa kauhean nokkela tai sanavalmis. Ehkä en muutenkaan.

Muusikolle ohjelman antoisin asia on tietysti musiikki: artistikollegoiden tulkinnat ja paikoin alkuperäisestä kappaleesta hyvinkin radikaalisti poikkeavat sovitukset.

– Ohjelman esitykset olivat paikoin niin kovia, että haukoin henkeäni, ja se on paljon tärkeämpää kuin se, miltä itse näytän tai vaikutan ohjelmassa, Kilpeläinen painottaa.

Hän lisää, että tekstit menettävät tiettyä henkilökohtaisuutta muiden tulkintoina.

– Nykyään ei ehkä tule paljon mietittyä omien tekstien sisältöä, mutta kun vaikka Anne Mattila laulaa jonkun kirjoittamani laulun, se muuttuu hänen tulkinnakseen ja tekstiäkin alkaa miettiä uudella tavalla. Tavallaan siinä paljastuu paljon enemmän, mistä kappaleessa lauletaan.

Artistin olo olisi tosin ollut helpompi ilman kameroita – joita ilman ei tietysti olisi koko ohjelmasarjaa.

– Kameroista on koko ajan helvetin tietoinen, olisi ollut kiva olla ilman niitä. Kameran edessä iskee helposti sellainen yliminä ja on vaikea olla rennosti, vaikka kerrankin olisi paikka, jossa jutella kollegoiden kanssa kiinnostavista asioista.

Kanssa-artisteja ja koko työporukan ryhmähenkeä Kilpeläinen kiittelee, ”tosi fiksuja ihmisiä siellä oli”.

– Esimerkiksi Ellinoora on 24-vuotias, enkä voi käsittää, miten hänen maailmankuvansa on jo voinut rakentua niin, että hän pystyy pohtimaan laajasti ja syvästi, missä on menossa. Itse olin 24-vuotiaana ihan pihalla.

Edellisten Vain elämää -kausien perusteella tuntuu väistämättömältä, että jokainen siinä esiintyvä artisti saa näkyvyyden myötä uusia faneja ja uutta nostetta uralleen, nokkela tai ei.

– Voihan ohjelma toki suosiota kasvattaa. Jos jollain on kuitenkin ollut minusta paljon todellisuutta kiehtovampi illuusio, ja kun se mysteeri puretaan ja esiinnyn sellaisena kuin olen, en voi tietää, onko se plussaa vai miinusta.

Vain elämää on ikoninen, parjattu, kiitetty ja kuitenkin suosittu. Tuure Kilpeläinen kuvailee ohjelmaa suomalaiskansallisesti yhdeksi viimeisistä yhtenäiskulttuuriohjelmista, jota kokoonnutaan katsomaan koko perheen voimin perjantai-illan saunan jälkeen makkarat ja jaffat käsissä.

Tuure Kilpeläinen avioitui ja muutti yhteen muutama kuukausi sitten kaikessa hiljaisuudessa näyttelijä-kuvataiteilija Manuela Boscon, 36, kanssa. Taiteilijapariskunnalla on yhteinen projekti, vaatemallisto Boskil.

– Visiona on, että Boskilissa yhdistyisivät tietty urbaani vivahde ja käsityötaito, jota Suomessa on esimerkiksi vanhemmilla, sanotaanko täti- ja mummoikäisillä. Kaikki materiaalit olisivat vanhoja – esimerkiksi eräältä mummolta Seinäjoelta löytyi valtava varasto 60-luvun kankaita, joista minulle tehtiin kaikki Vain elämää -sarjassa nähtävät vaatteet.

Kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa 90-luvulla opiskellut Tuure Kilpeläinen haluaisi itse ehdottomasti suunnitella Boskilille esimerkiksi villatakin.

– Vaate saisi maksaa enemmänkin, mutta siinä olisi lappu, jossa on kuva ja jossa lukee, että sen on tehnyt vaikka Eija-Riitta Kuhmosta. Siten saisi arvostuksen tekijälle, kansanperinteelle ja käsien tiedolle. Eikä vaatetta ole varmasti tuotettu hämärissä halpatuotanto-olosuhteissa ulkomailla, Kilpeläinen kaavailee.

Isoa bisnestä Boskilistä ei kaavailla.

– Takana on halu toteuttaa itseään. Kaikki lähti tietysti siitä, että voi pukea itsensä tai vaimonsa. Voi Boskil toki kasvaa laajemmaksikin, mutta miten ihmeessä meillä on siihen aikaa, sitä en tiedä. Onko joskus sitten luvassa nettimyymälä, pop up -kauppa vai mikä, sitä en osaa sanoa.

Boskil on Kilpeläisen mukaan kutsu avoimeen kollektiiviin. Ihmisillä on ollut paljon ajatuksia Boskilin suhteen, mutta myös niin paljon muita sitoumuksia, että ideat eivät ole vielä konkretisoituneet.

Kilpeläisen laulut on marinoitu suomalaisessa melankoliassa. Kirjassa Karavaanin matkassa (Johnny Kniga 2018) hän kertoo, kuinka laulu Pyyteetön rakkaus syntyi viisi päivää hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Tragedia on taiteilijalle tunnetusti voimakas inspiraationlähde, mutta voiko vastavuoroisesti tuoreen aviomiehen onni heijastua tuleviin lauluihin?

– Se jää nähtäväksi. Huomasin nyt kesäkeikoilla noita seitsemän vuoden aikana tehtyjä lauluja laulaessani, että niissä on yllättävän usein yksinäisyyden teema. Nyt tuntuu hassultakin laulaa niitä, kun elämä on ollut niin erilaista, Tuure Kilpeläinen tuumii.

Hankalinta on kirjoittaa jostain puhtaasta ja positiivisesta tunteesta siten, että se ei ole äkki-imelä.

– Taitaa olla esteettisesti inspiroivaa, että jotain on aina vähän risana, ja sama on monilla omilla lauluntekijäsuosikeillani.

Aina välillä Kilpeläistä pyydetään laulamaan jokin oma biisinsä häihin, mitä artisti hieman ihmettelee.

– Eihän minulla ole kuin yksi suora rakkauslaulu, jossa ei ole jokin asia vinossa.

Siviilielämä on uudessa kuosissa, ja myös Kaihon Karavaani hakee uusia uria.

– Bändi on nyt jonkinlaisessa risteyksessä. Kun aloitettiin noin seitsemän vuotta sitten, meillä kaikilla oli Kaihon Karavaanista selvä visio ja inspiraatio ja hommia tehtiin sen mukaan. Biisejä tuli koko ajan ja kun ei oikein tunnettu toisiamme, oli koko ajan sellainen näyttämisen halu, Kilpeläinen sanoo.

Tuure Kilpeläinen kertoo parhaillaan metsästävänsä seuraavaa visiota, mitä tämän ryhmän kanssa voi tehdä.

– Se tietynlainen rillumareirämpyttely on tullut jollain tavalla tiensä päähän. Leveämpi ja laajempi kangas tuntuu mielenkiintoisemmalta. Jotain uutta musiikkia on halu tehdä, mutta itsekään ei vielä tiedä, millaista.

Katse on kuitenkin tulevaisuudessa.

– Kun Kaihon Karavaani menee ensi kesänä keikoille, on henkisesti tärkeää, että on uusi kärki, edes yksi tai miksei kaksikin uutta kappaletta, jotka ovat sellaisia lippulaivoja uutta kohti.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani on ollut vuosikaudet takuuvarma nimi keikkamarkkinoilla. Vaikka yleisö ottaisi bändin hyvin vastaan, soittajat saattavat mieltää asian toisin.

– Ammattilaisuus menee välillä sellaisiin nyansseihin, että se, onko omasta mielestään suoriutunut hyvin, vaihtelee kuuden hengen sisällä. Jollekin keikka saattaa olla kesän paras ja toiselle huonoin. Se on osittain oman pään sisällä oleva asia, Kilpeläinen miettii.

Tai niin kuin Kaihon Karavaanin perkussionisti Aarne Riikonen on asian ilmaissut: ”Paskimmillaankin me ollaan hyviä!”

Tuure Kilpeläinen

  • Syntynyt 29.6.1970 Kouvolassa.
  • Muusikko, lauluntekijä, kuvaamataidonopettaja.
  • Vaimo näyttelijä-kuvataiteilija Manuela Bosco. Kaksi tytärtä aiemmasta liitosta.
  • Kaihon Karavaanin kanssa kolme platina- ja kaksi kultalevyä.
  • Juuri nyt: Pelko pois – Juhlakonsertti hyvälle kuolemalle 10.9. Helsingin Finlandiatalolla. Lisäksi esiintymässä mm. Yona, Mikko Kuustonen ja Olavi Uusivirta.
Julkaistu: 7.9.2018