Image

Vaikea yhtälö. Kirjailija Iida Rauman romaaneissa on paljon seksiä. Se on tapa kertoa vallankäytöstä.



Vaikea yhtälö. Kirjailija Iida Rauman romaaneissa on paljon seksiä. Se on tapa kertoa vallankäytöstä.

Vaikea  yhtälö. Kirjailija Iida Rauman romaaneissa on paljon seksiä. Se on tapa kertoa vallankäytöstä. 
Teksti Venla Rossi
Kuvat Anna Autio

Pahinta oli odottaminen. Oli kulunut päiviä, viikkoja ja kuukausia. Romaani oli ilmestynyt syyskuussa. Marraskuussa kirjailija Iida Rauma vitsaili jo hyppäävänsä Sanomatalon katolta, jos hänen uudesta Seksistä ja matematiikasta -kirjastaan ei ilmesty arviota ennen joulua. Rauma oli tehnyt sitä varten valtavasti taustatyötä ja kirjoittanut yli neljä vuotta.

Helsingin Sanomien kritiikki tuli joulukuun viidentenä. Ja millainen se olikaan: Harvinainen lukukokemus. Syksyn parhaita romaaneja. Taito pitää tarina elävänä ja rakenne ilmavana. Kyky luoda kompleksisia henkilöitä ja kuvata näiden tunne- ja kokemusmaailma. Pari päivää aikaisemmin Rauma oli jo ehtinyt saada Kalevi Jäntin palkinnon, 17 000 euroa. Kirja myös myi hyvin: joulukuun alussa avatussa helsinkiläisessä Nide-kirjakaupassa se oli Finlandia-palkitun Oneironin jälkeen joulunalusviikon ostetuin teos.

Seksistä ja matematiikasta oli yhtäkkiä loppuvuoden yllätysmenestyjä. Yllätys se on siksi, että kyseessä ei ole mikään kepeä lukuromaani. Aiheet vaihtelevat viidensadan sivun aikana matematiikan kauneudesta ekologiseen katastrofiin ja seksuaaliseen väkivaltaan. Yksi iso teema on silti yli muiden: vallankäyttö. Se oli näkyvissä jo Rauman esikoisteoksessa, 2011 ilmestyneessä Katoamisten kirjassa. Rauman kirjat eivät ole kaikkein perinteisintä proosaa, mutta ei hän muutenkaan ole tavallisimmasta päästä. Jo lyhyellä googlauksella hänen saa tietää olevan kouluväkivallan uhri, entinen talonmies ja nykyinen pornolehden päätoimittaja. Nämä ovat tosiasioita, joiden lisäksi Iida Rauman halutaan olevan paljon muuta. Mutta hän ei suostu mihin tahansa lokeroon.

Turkulainen kortteliravintola Kerttu on iltapäivästä miltei tyhjä, vain haalaripukuiset miehet hakevat kuppeihinsa lisää kahvia. Iida Rauma tilaa tiskiltä vegaanihampurilaisen.

”Kasvissyönti on ilmaston kannalta suuressa mittakaavassa merkityksetöntä. Silti se on itselleni tärkeä moraalisen säädyllisyyden ele, vähän kuin mustiin pukeutuminen hautajaisissa.”

Rauma ei kaihda puhua isoista asioista. Hänen kirjansa ovat ajoittain synkkiä ja järkyttäviä. Kasvokkain tavatessa vaikutelma on kuitenkin iloinen, jopa pirteä. Rauma pulputtaa syödessään innostuneesti ja kertoo pieniä hauskoja juttuja siitä, kuinka hän lapsena teki pesukarhuleluilla animaatioita ja teini-ikäisenä soitti bändissä.

Kun hän puhuu uudesta kirjastaan, sävy on itsevarma. Rauma sanoo, että teos on parempi kuin esikoinen, ”sellainen, joita Suomessa ei kirjoiteta paljon”. Seksistä ja matematiikasta sai alkunsa, kun Rauma alkoi pohtia suhdettaan maailmanloppuun. Teoksen tärkein teema on ihmisen kuvitelma omasta vallastaan luonnon yli. Me emme hallitse ympäristöä, vaan olemme saaneet aikaan ilmastonmuutoksen ja joukkosukupuuton. Melkein maailmanlopun, kuten Iida Rauma asian muotoilee. Synkkä tarina kerrotaan kolmen päähenkilön kautta. Yksi heistä on Erika, kansainvälisesti menestynyt matemaatikko, joka haluaa järjen avulla hallita ruumistaan. Sekin jää fantasiaksi.

Rauma ei koe olevansa viihdyttäjä tai tarinankertoja. Hän haluaa keskustella teostensa avulla. Siksi vastaanotto jännittää, vaikka Rauma ei olekaan kiinnostunut gloriasta kirjallisessa maailmassa.

”Ihmiset kilvoittelevat niissä piireissä siitä, kuka on mitenkin paljon esillä. Yritän itse vältellä sitä. Mutta onhan tämä täysin mielipuolinen työskentelyrytmi, panostaa neljä vuotta täysillä johonkin asiaan ja sitten odotella, että huomaako kukaan.”

Maailmanloppua pohtiva 31-vuotias kirjailija asuu tällä hetkellä Turun keskustassa. Lapsuudenkotikaan ei ole kaukana: Rauma on kotoisin Turun kupeesta Littoisista. Äiti työskentelee lastentarhanopettajana, ja isä on ammatiltaan sähköasentaja. Kulttuurista kiinnostuneet vanhemmat lukivat Iidalle ja hänen siskolleen paljon, ja heitä vietiin katsomaan näyttelyitä ja näytelmiä. Rauma oli hyvä keskittymään ja puuhasteli mielellään yksin. Pitkään hän ajatteli ryhtyvänsä kuvataiteilijaksi.

Koti oli metsän ja pellon välissä, eikä lähistöllä asunut paljon muita lapsia. Siskon lisäksi käytännössä ainut leikkitoveri oli naapurin Nella, josta tuli pienen Iidan paras kaveri.

Lapsuuden rauha loppui ala-asteella. Rauma sanoo, että hän ei ole koskaan kokenut tarvetta olla samanlainen kuin muut. Ja jos samankaltaisuuden vaatimus jossain on voimakas, niin peruskoulussa. Rauma ei pidä sanasta kiusaaminen. Väkivalta on väkivaltaa ja hänen mukaansa sitä pitää sellaiseksi kutsua, tapahtui se koulussa tai jossain muualla.

”Lasten maailman säännöt tuntuvat olevan erilaiset kuin aikuisten. Pahoinpitelyjä tai henkistä väkivaltaa ei otettu vakavasti.”

Oikeastaan Rauma ei haluisi tästä edes puhua. Uhrin asema ei kiinnosta häntä, vaikka se olisikin tunteisiin vetoavaa.

”Kouluväkivallasta pitäisi puhua enemmän, mutta usein se puhe on kaikkea muuta kuin rakentavaa. En halua olla osallisena sellaiseen.”

Erilaisissa laitoksissa tapahtuvaa, miltei arkista väkivaltaa sivuttiin jo Iida Rauman esikoisteoksessa. Vimmaiseksi ja taitavaksi kiitetyssä Katoamisten kirjassa nimettömäksi jäävä päähenkilö muuttaa tyttöystävänsä kanssa uuteen kaupunkiin. Hänen ympärilleen punoutuu erilaisten katoamisten verkko: isä on hävinnyt jo aikaa sitten kuvioista, äiti etsii sisällissodassa kadonneen tytön jäänteitä metsästä ja päähenkilön työpaikalla, vanhusten hoitokodissa, häviävät arjen kiireessä hoidettavien ihmisten persoonat ja ihmisarvo. Itsekin välillä hahmottomassa välitilassa pyristelevä päähenkilö saa ajoittaisen otteen todellisuudesta seksin avulla, vaikka se usein onkin epätyydyttävää.

Rauman proosaa lukiessa huomaa, miten usein seksi nykykirjallisuudessa on vain erikoistehosteen asemassa. Rauman kirjojen seksi ei ole aistillista tai ekstaattista, vaan tavallista ja ajoittain myös ahdistavaa. Juuri seksi on nostettu Rauman teoksista useiden arvioiden ja lehtijuttujen keskeiseksi näkökulmaksi. Silti tärkeää ei ole paneminen sinänsä, vaan se mitä se kertoo meistä. Seksi on väline kuvata valtaa, niin ihmissuhteiden kuin yleisten asenteiden tasolla.

Asenteisiin liittyvä vallankäyttö konkretisoitui esikoisromaania viilatessa. Rauman kustannustoimittaja halusi muuttaa kaikki käsikirjoituksessa esiintyneet paneminen-sanat rakasteluksi. Lisäksi tekstistä olisi pitänyt karsia lähes kaikki päähenkilön lapsuuteen liittyvä materiaali ja keskittyä lesboparisuhteeseen.

Se oli ironista, sillä kirja käsitteli paljon juuri ihmisten kategorisoinnin ongelmia – eikä lesbo-sanaa käytetä kertaakaan neljäsataasivuisessa romaanissa. Esikoiskirjailija piti päänsä, ja kirjasta tuli sellainen kuin hän itse halusi.

Silti romaanin työstäminen oli ikävä prosessi, eikä kirjoittaminen tuntunut pitkään aikaan sen jälkeen hyvältä.

”Aina kun lähestyin tietokonetta, kuulin päässäni kustannustoimittajan äänen. Minulle ei missään vaiheessa prosessia ollut tullut sellainen olo, että hän pitäisi tekstistäni.”

Kirjan ilmestymisen jälkeen vääntö ja lokerointiyritykset jatkuivat lehtijutuissa. Esikoisteosta kiiteltiin kritiikeissä ja nuori kirjoittaja haluttiin julistaa uudeksi Pirkko Saisioksi. Eräs toimittaja sanoi hänelle suoraan, että Suomeen kaivattaisiin lisää lesbokirjailijoita. Kun Rauma kielsi olevansa sellainen, oli vastaus närkästynyt.

”Mikä sä sitten olet? Biseksuaali vai?”

Rauma ei halua määritellä itseään, eikä se johdu siitä, että hänellä olisi jotain lesbo-termiä vastaan. Ensimmäisen kerran hän tapasi lesboksi itseään kutsuvan ihmisen kahdeksannen luokan jälkeisenä kesänä, Prometheus-leirillä. Se oli samaan aikaan vapauttavaa ja hankalaa. Sana ei tuntunut sopivan häneen itseensä. Mutta ainakin maailmassa oli nyt joku malli siitä, että on mahdollista poiketa yleisestä normista.

Vuoden päästä Prometheus-leiristä kaikki Rauman kaverit olivat jo lesboja. Hän meni turkulaiseen taidelukioon, jota tuohon aikaan kutsuttiin avoimesti lesbolukioksi. Sieltä löytyi omanhenkistä porukkaa, joka hyväksyi hänen määrittelemättömyytensä.

”Olen käyttänyt ei-heteroa kuvaamaan itseäni, mutta eihän se toimi, kun yrittää selittää asiaa jollekin sukulaiselle tai ylipäätään vieraalle ihmiselle. Olisi outoa alkaa kertoa vaikka isoäidille, että kyllä mä voisin olla joistain miehistäkin kiinnostunut, mutta aika harvoista. Olennaisia tässä ovat sellaiset asiat, jotka eivät kuulu vieraille”, Rauma sanoo.

Paitsi sanat, myös klassisen tarinankerronnan muoto rajaa Iida Rauman mielestä tarpeettomasti ihmisten ajattelua. Siksi oli tärkeää sisällyttää uuteen romaaniinkin esseemäisiä jaksoja, rikkoa kaavaa.

Haastattelunauhurin toiseltakin puolelta Rauma kyseenalaistaa kysymyksiä, pahoittelee toistuvasti vastaustensa sekavuutta ja on huolissaan siitä, että kuulostaa lähinnä parodialta itsestään. Välillä hän on eri mieltä myös itsensä kanssa. Ääneen sanottu repliikki pitäisi poistaa tai muuttaa, kun se ei tunnu todelta enää myöhemmin. Niin voi käydä kaikille, mutta Rauma tuntuu ottavan termit ja niihin liittyvän vallankäytön poikkeuksellisen vakavasti.

”Minun ja varmasti monien muidenkin on vaikeaa avata näitä asioita edes omalle kumppanille. Sanat eivät tunnu riittävän. Ja muutenkin pelottaa. Vaikka olisihan se kätevää, jos saisin nyt tiivistettyä seksuaalisuuteni ytimen tähän lehtijuttuun. Sitten ei tarvitsisi enää puhua, voisi vain lähettää linkin.”

Joidenkin asioiden suhteen hän on taas keskivertoa liberaalimpi. Rauma ei pidä esimerkiksi kehoaan erityisen yksityisenä asiana. Siksi ei ollut mikään juttu poseerata alasti oman pornolehden sivuilla. Omassa lehdessä asiat saa tehdä omilla ehdoilla, ilman ulkopuolisen määrittelyjä.

Miten monta ihmisen ruumiineritettä sinä keksit? Me keksimme ainakin seitsemäntoista, mutta kysymme, miksei pillulimalle ole vieläkään vakiintunutta sanaa.

Näin alkaa Ménage a trois -lehden törky-teemanumeron pääkirjoitus vuodelta 2014. Ménage a trois on queer-feministinen pornolehti, jota Iida Rauma päätoimittaa vapaa-ajallaan. Se ei taiteellisesta nimestään huolimatta ole erityisen hienovarainen julkaisu: tekijät sanovat suoraan tekevänsä ”runkkausmateriaalia”. Ensimmäiset vuodet Rauma pyöritti julkaisua yhdessä silloisen tyttöystävänsä kanssa, kissanaamari päässään ja taiteilijanimen takaa. Törkynumero oli ensimmäinen, jonka Iida Rauma päätoimitti yksin ja omalla nimellään.

Lehti sai alkunsa vuonna 2012, kun Rauma ja hänen tyttöystävänsä kyllästyivät siihen, ettei suomenkielistä queerpornoa ollut tarjolla. Raumaa ärsyttivät myös tiukat kategoriat: eivät lesbot halua pornossa aina katsoa vain lesboja. He eivät muutenkaan olleet tyytyväisiä myöskään suurimpaan osaan niin sanotusta feministisestä pornosta. Rauman mielestä se tuntuu usein lähinnä pornokritiikiltä, ei pornolta. Joissakin feministisissä pornofilmeissä hänen mukaansa pilkataan sitä, miten perverssejä ihmisiä pornonkatsojat ovat.

”Katsoessani pornoa en halua, että minua opetetaan vaan kiihotetaan. Ei halu ole poliittisesti korrektia, eikä sen tarvitse olla”, hän sanoo.

Tämä on yksi Ménage a trois -julkaisun eli Ma3:n, kuten tekijät lehteään kutsuvat, keskeisimpiä ajatuksia: ihminen voi kiihottua ällöttävistä asioista, tai sellaisista, joita ei muissa yhteyksissä hyväksy. Ja se on ihan okei.

Ma3 ei siis ole missään mielessä poliittisesti korrekti, mutta poliittinen se on. Tärkeää on tarjota valtavirrasta poikkeavaa kuvastoa ja purkaa seksiin liittyvää perinteistä vallankäyttöä, muun muassa kääntämällä asetelmia toisinpäin.

Kahdesti vuodessa ilmestyvää lehteä saa esimerkiksi Akateemisesta kirjakaupasta. Ma3 ei ole ainut uusi kotimainen ja feministinen pornolehti.

Vielä tuoreempi tapaus on suomalaisten taideopiskelijoiden tekemä Rivo. Ovatko nuoret luovan alan ihmiset siis valtaamassa genreä omakseen, samalla kun Jallut ja Kallet häviävät markkinoilta?

Rauma ei usko mihinkään suureen muutokseen. Hän ajattelee, että uusia lehtiä voi korkeintaan pitää oireena siitä, että pornon kuvasto on ylipäätään siirtynyt osaksi valtavirtaa, alusvaatemainoksia ja musiikkivideoita. Silti vapaaehtoisvoimin tehtävät lehdet ovat vielä levikeiltään minimaalisia.

Alalla on kyllä meneillään suuria muutoksia. Internet on fragmentoinut pornon lajit ja yleisöt, aikuisviihdettä katsovat kasvavissa määrin myös naiset, varsinkin nuoret.

Entä klassinen kysymys pornon haitallisuudesta, vaikkapa lapsille? Ottaako päätoimittaja vastuun turmeltuvista nuorista mielistä?

”Ajattelen, että meidän lehti on niin marginaalinen juttu, että kenenkään ei ole mitenkään pakko siihen tutustua. Ja valtavirtamedian kuvat sukupuolista ja seksistä ovat paljon vahingollisempia. Se, millaisena vaikka naiseus esitetään.”

Klassinen esimerkki tekstuaalisesta vallankäy-töstä ja sukupuolten esittämisestä on kuvailla lehtijutussa naispuolisen haastateltavan ulkonäköä ja pukeutumista. Otetaan silti riski, sillä Iida Rauma on itsekin viime vuosina rentoutunut ulkonäköön ja sukupuoleen liittyvissä asioissa. Hänen vaalea tukkansakaan ei ole ollut näin pitkä sitten lapsuusaikojen.

Iida Rauma on pukeutunut polvipituiseen tummaan hameeseen, vaaleaan pitsireunaiseen toppiin ja pilkullisiin sukkahousuihin. Aika tyttömäistä. Mitä kirjailija ajattelee ulkoasustaan?

”Toisin kuin aiemmin, en enää stressaa niin paljon siitä, jos näytän tytöltä”, Rauma aloittaa. ”Jos joku sitten ajattelee jotain kamalaa musta sen takia, niin ajatelkoon.”

Kamalilla asioilla hän viittaa kulttuurisiin käsityksiin naiseudesta. Raumalla oli pitkään vaikea suhde omaan sukupuoleensa.

”Naiseuteen liitetään niin vahvasti tällaisia perinteisiä juttuja kuin hoivaavuus ja epä-älyllisyys, ylipäätään jonkinlainen alemmuus. Siksi välttelin pitkään naisellista ilmaisua, mikä on toki tavallaan periksi antamista.”

Esikoisteoksen ilmestymisen aikaan Rauma ajatteli, että hänestä haluttaisiin perinteisiä kirjailijakuvia, eteerisiä poseerauksia. Häntä jopa huolestutti, että media sulloo esikoiskirjailijan nätin tytön rooliin. Kävikin niin, että kaikki halusivat hänestä kuvia työhaalarissa harjanvarren kanssa. Esikoiskirjailija kun työskenteli tuolloin talonmiehenä. Hänen hento ulkonäkönsä ja ammattinsa olivat niin herkullisesti ristiriidassa, että perinteiset kirjailijaposeeraukset eivät kiinnostaneet ketään.

”Päädyin talonmieheksi yhdessä tyttöystäväni kanssa. Hän oli hyvä käytännön asioissa ja oli hoitanut hommaa ensin yksinään. Se oli ihan kivaa vaihtelua kirjoittamiselle, paitsi sitten kun tuli kolme lumiennätystalvea peräkkäin.”

Ei Rauma silti mitenkään äijäksi itseään tuntenut. Hän oli vain oma itsensä. Talonmiehen homma mahdollisti kirjallisen työn.

Rauma kritisoi hieman queerpiirejä, joissa maskuliinisuus on feminiinisyyttä arvostetumpaa. Maskuliinisuuteen ulkoisine tunnusmerkkeineen on niissä jopa jonkinlainen fetissi. Kirjailija on nyt itse tehnyt ”tavallaan pienen hyppäyksen heteropuolelle”. Hän seurustelee nykyään miehen kanssa, ensimmäistä kertaa elämässään. Uusi kumppani, kirjailija Matias Riikonen, oli tosin heti suhteen alussa kertonut vanhemmilleen, että uusi tyttöystävä on sitten lesbo ja pornolehden päätoimittaja.

”Tavallaan olisi ollut ihan kiva mennä tapaamaan heitä ja olla ensimmäistä kertaa ihan semmoinen tavallinen tyttöystävä. Mutta aika rennosti he ottivat sen tiedon.”

Rauman mielestä hänen nykyistä suhdettaan voi ihan hyvin kutsua heterosuhteeksi.

”Ei se tarkoita, että itse kutsuisin itseäni heteroksi, niin kuin en missään tapauksessa tee. Ihmisten parisuhteet eivät ole sama asia kuin heidän identiteettinsä.”

On paljon muitakin asioita kuin sukupuoli tai seksuaalisuus, minkä suhteen ei ole oikein sallittua poiketa keskiarvosta. Rauman uudessa kirjassa pohditaan esimerkiksi kehitysvammaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja heidän kohdallaan tapahtuvaa vallankäyttöä. Kapeasti määritellyn matemaattis-loogisen ajattelun ja kielellisen älyn liika korostaminen johtavat siihen, että kehitysvammaiset joutuvat helposti syrjään yhteiskunnasta, eivätkä pääse käyttämään kykyjään. Järki taipuu myös helposti lyömäaseeksi, kun halutaan leimata ihmisryhmiä: näin tehdään seksistisessä puheessa naisille ja rasistisessa erilaisille etnisille ryhmille.

Vallan tekeminen näkyväksi yhdistää Iida Rauman kaikkea kirjoittamista. Se riittää hänelle, valtaa käyttämään hän ei hingu. Tulevaisuudenhaaveet ovat pienimuotoiset: hän haluaa vain kirjoittaa ja olla rauhassa. Työ riittää kommunikaation muodoksi laajemmassa mittakaavassa. Se on mahdollisuus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, omilla ehdoilla. Lapsuuden kuvataiteilijahaaveet vaihtuivat kirjoittamiseen, kun Rauma ymmärsi, että juuri kirjoittamalla hän pystyy ilmaisemaan itseään tarpeeksi täsmällisesti. Kuten hänen teoksensa päähenkilölle Erikalle, myös kirjailijalle itselleen on tärkeää, että asiat ovat kontrollissa.

”Ehkä mä siksi niin paljon pohdin sitä järjen ylivallan korostumista, että itsekin usein pyrin järkeistämään asioita, analysoimaan niitä ja pitämään ne järjestyksessä”, Rauma myöntää.

”Mutta samalla tavalla kuin ihminen ei voi elää ilman luontoa, on aivan selvää, että järjellämme on kehollinen perusta. Ei se silti tarkoita, että pitää heittäytyä elämään pelkästään vaistojen varassa.”

Olisiko siis tärkeää löytää sopiva tasapaino mielen ja ruumiin välille? Ei. Pitäisi kyetä elämään ilman tällaisia jaotteluja. Juuri niiden kautta me käytämme sitä valtaa, jonka vaarallisuuden Iida Rauma haluaa osoittaa. ■

Julkaistu: 19.2.2016