Apu

Vahva Seela Sella

Vahva Seela Sella

Seela Sella täyttää 80 vuotta ja ihmettelee, mihin ovat hujahtaneet vuodet täynnä työtä ja suurta rakkautta. On aika puhua intohimosta, yksinäisyydestä, tangossa roikkumisesta, katumuksesta, äitiydestä ja samppanjayllätyksestä, joka sai hänet kerrankin sanattomaksi.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Kirsi Tuura
Mainos

Hän ottaa käteensä kynän ja kirjoittaa paperille vuosilukuja.

–  1930-, 40-, 50-, 60-, 70-, 80-, 90-luvut ja 2000-luvun vuodet. Hirveää, miten pitkään olen elänyt. Ikääntymisen myötä tulee kaikenlaisia kremppoja, nytkin joudun pänttäämään tekstiä ihan eri tavalla kuin nuorempana. Ja hermostun, kun se ei mene niin nopeasti päähän. Ihan suutun itselleni, hän sanoo.

Seela Sella kertoo nyt, miten Seela Maini Marjatta Virtasesta kasvoi joulukuun 30. päivä kahdeksankymmentä vuotta täyttävä nainen. 

Kotona Helsingin munkkiniemessä iltateepöytään katetaan alakerran leipäkaupan hyvää patonkia, juustoja ja hunajaa. Seela Sella juoksentelee keittiön ja olohuoneen väliä ja selittää, miten tärkeää on hyvä ryhti. Sen iskosti häneen jo äiti.

– Muista ryhti, niin äiti aina sanoi. Roikkuminen tekee selälle hyvää, Seela Sella sanoo ja kapsahtaa keittiön ovenkarmissa olevaan tankoon ja näyttää, miten roikutaan oikeaoppisesti.

Äiti ja mummu vaikuttivat siihen, millainen Seelasta tuli. Kotona ei puhuttu feminismistä eikä Seela sano olevansa vieläkään feministi. Tasa-arvoon hän kuitenkin oppi.

– Tasa-arvo oli kotona itsestäänselvää. Äiti teki monenlaisia töitä, sotavuosina jopa kaasunaamareita Tammertehtaalla. Näin, että nainen pärjää siinä missä mieskin eikä minun ole tarvinnut koskaan taistella oikeuksieni puolesta naisena. Aikoinaan minua harmittivat miesnäyttelijöiden naisia korkeammat palkat, mutta sekin asia on korjaantunut. Niin ainakin luulen.

Seela Sella sanoo, ettei hän voi liioitella lapsuudenkotinsa merkitystä. Kodin arvomaailma antoi itseluottamusta ja uskoa unelmien toteutumiseen. 

Yksi esimerkki siitä, että unelmat ovat mahdollista toteuttaa, on nenäleikkaus, joka hänelle tehtiin 21-vuotiaana teatterikoululaisena.

Seela Sella tietää, että kun on nähnyt elämää kahdeksan­kymmentä vuotta, on nähnyt suuren muutoksen Suomes­sa.

Esteet ovat voitettavissa, ja toivosta ei saa koskaan luopua. Se oli kodin henki, mutta myös 1950-luvun ilmapiiri.

– Kun kollegani Seppo Kolehmainen ehdotti nenäleikkausta, ajatusmaailmaltaan modernin äitini asenne oli juuri se, mikä hänellä aina oli: esteet ovat voitettavissa. Tajusin vasta myöhemmin, että nenäni koko olisi voinut vaikuttaa jopa alalle pääsyyni. 

Äiti oli niin moderni, ettei kotona puhuttu koskaan kielteisesti homoseksuaalisuudesta tai muusta erilaisuudesta. Kotona vaiettiin silti ajan hengen mukaisesti nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä.

Seksistä ei puhuttu koulussa, mutta kavereiden kesken supateltiin ja ihmeteltiin kehon muutoksia. Vapaamielinen Seela Sella sanoo hätkähtävänsä vieläkin suoraa puhetta sukupuoliasioista.

– Kun 13-vuotias lapsenlapseni Jonatan sanoo ihan luontevasti, ettei hänen kaverinsa voinut tulla uimaan, kun sillä oli kuukautiset, hämmästyn. 

Viisaana isoäitinä Seela Sella ei näytä pojanpojalleen hämmästystään, vaan kuuntelee. Hän sanoo maailman ja Suomen muuttuneen niin paljon kahdeksankymmenen vuoden aikana, ettei muutosta kannata jäädä ihmettelemään.

– Meidän piti lapsuudenkodissani kipittää ulkohuussiin, kestää pitkät koulumatkat, tarpoa umpihangessa monoissa tai huopatossuissa ja palella kutittavissa sukissa, jotka jättivät reiden yläosan paljaaksi. Arjessa piti taistella emmekä me olleet sen onnettomampia kuin nykyisin ollaan.

Se, ettei kaikki ollut niin helppoa, teki sitkeäksi.

Intohimoa, fyysistä ja henkistä läheisyyttä Seela Sella sai avioliitossaan Elis Sellan kanssa paljon.  

Suuri rakkaus tuli nuoren näyttelijän elämään, kun hän oli siirtynyt Hämeenlinnasta Turun kaupungin-teatteriin, jossa tummakulmainen operettitähti, suomenjuutalainen Elis Sella valloitti hänen mielensä ja sydämensä.

– Menimme naimisiin Turussa vuonna 1962. Hyvin pian halusin kääntyä juutalaiseksi, mutta se ei käynyt käden käänteessä.

Kääntymys vaati kovaa työtä, ja Seela Sella opiskeli juutalaisuutta neljä vuotta. Rabbi kävi opettamassa häntä joka sunnuntai, jolloin istuttiin ruokapöytään ja käytiin läpi tärkeitä uskonasioita. Elis Sella oli tulkkina, sillä rabbi puhui hepreaa ja jiddišiä. 

Toimittaja Eveliina Lauhion juuri ilmestyneessä kirjassa Mihin minä uskon (WSOY) Seela Sella kertoo: ”Minuun teki vaikutuksen juutalaisuuden avarakatseisuus. Opettajani ei koskaan antanut valmiita vastauksia, vaan laittoi minut pohtimaan asioita itse.”

Koko elämä muuttui vuonna 1992, jolloin Elis Sella kuoli. Liian nuorena, vain 62-vuotiaana.

Seela jäi yksin, vaikka Israelista Suomeen muuttanut tytär Ilana asui aluksi hänen luonaan.

– Minulla ei ollut enää Eliksen vahvaa henkistä tukea vierelläni. Hävitin kotimme ja sen tavarat liian nopeasti. Siirryin omaan elämääni enkä ymmärtänyt, että muistoista pitäisi luopua hitaammin. Sitä olen myöhemmin katunut. 

Seela Sella jäi yksin, mutta hän ei ole yksinäinen, ei missään nimessä. Hän sanoo olevansa edelleen naimisissa Elis Sellan kanssa. Elis oli, ja on, hänelle suurin turva ja rakkaus maailmassa.

– En roiku hänessä, mutta luen ja kuuntelen merkkejä hänestä. Juttelen hänelle ja välillä rähisen kiukkuisena. Olen sanonut pojanpojalleni, että kun kuolen, olen silti vieressä. Rakkauden turva on olemassa, vaikka toinen olisi fyysisesti poissa.

Vahvan henkisen ja fyysisen kiintymyksen lisäksi pariskuntaa yhdisti työ. Seela ja Elis Sella olivat pitkään esittäneet juutalaisia runoja ja lauluja.

– Esitimme niitä jo vuonna 1976 Runon ja laulun illassa. Sitä seurasi S´Brent – se palaa, jolla kiersimme myös Saksassa ja Unkarissa.

Kolmantena esityksenä vuonna 1982 nähtiin Se velvoittaa, jossa Sellat ottivat kantaa Israelin hyökkäykseen Libanoniin. He eivät sitä hyväksyneet.

Elis Sellan kuoleman jälkeen Seela Sella teki vielä yhden runoillan, Muiston, jossa hän esitti nyky-Israelin runoutta.

Nasu on löytökoira, joka haukkuu tulijat kunnon vahtikoiran tavoin. Muutoin se on hyvin lempeä olento.

1960-luku merkitsi Seela Sellalle rakkauden, juutalaisuuden ja työnteon lisäksi äitiyttä. Perheen lapset Ilana ja Ariel eli Huisu syntyivät vuosina 1964 ja 1967. 

Äitinä hänen on vaikea arvioida itseään. Hän kuvitteli aikoinaan, ettei ole dominoiva.

– Ehkä kuitenkin olin, ja varsinkin Ilanalle. Olen tuntenut syyllisyyttä, olisiko pitänyt olla enemmän lasten kanssa. Mutta ehkä silloin olisin ollut vieläkin dominoivampi. 

Lapset tehtiin niin, etteivät he syntyneet kesken näytäntökauden: Ilana syntyi toukokuussa, Ariel heinäkuussa. Seela Sellaa ärsyttää äitiyden problematiikasta puhuminen, iänikuinen puhki kaluttu aihe.

Voiko sen paremmin sanoa, että äitinä hän ei ollut sen kummallisempi kuin on Seelana. Omana itsenään.

Itseään ja arvomaailmaansa hän on toteuttanut myös kaksissa presidentin valitsijamiesvaaleissa. 

– 1960-luku oli politiikan vuosikymmen. Työskentelin Helsingissä Intimiteatterissa, ja politiikka tuli rytinällä teatterimaailmaan. Minä olin demari ja olen aina ollut, mutta niin sanottuihin joukkoihin en halunnut kuulua. 

Arvomaailmaltaan vasemmistolainen Seela sanoo, ettei hänen aatteensa ole muuttunut.

Rakas elis tulee vielä seuraamme. Vaikka Seela Sella asuu nyt eri asunnossa kuin miehensä kanssa, tämän henki on voimakkaasti läsnä.

– Eliksen muistossa ei ole mitään negatiivista. Hän oli hyvin oma itsensä, mies, jota yritin varmasti muokata omaan muottiini ja tehdä vielä ihmeellisemmän kuin hän olikaan. Miksi naiset yrittävät aina muuttaa miehiään?

Ihmeellinen Elis Sella kuitenkin oli, ja katsoo nyt tarkkaavaisin silmin olohuoneen seinällä olevasta valokuvasta. Kuuntelee vaimoaan ja hymyilee: Minun Seelani, minun Seelani! 

Kun pariskunta oli ollut naimisissa kaksikymmentäviisi vuotta, Seela Sella odotti koko päivän, että puoliso muistaisi merkkipäivän.

– Oli tiistai, saunapäivämme. Ei se mitään muistanut, ja saunaan päästyämme olin koko ajan kiukkuisempi. Nalkutin lauteilla ja nalkutin vielä kotiin tullessa. Kannoin sylissäni hirveää punaista muoviämpäriä ja päälläni oli ikivanha, kulahtanut kylpytakki.

Sisään tullessa Seela Sella huomasi, että koti oli täynnä ruusuja. Niitä oli joka puolella. Kun hän kääntyi, hän näki olohuoneen täydeltä juhla-asuisia vieraita, joista yksi lähestyi häntä samppanjatarjotin kädessään.

Elis Sella oli aika tyytyväinen yllätyksensä täydellisestä onnistumisesta. Ja Seela Sella oli kerrankin sanaton, istuutui alas kylpytakissaan ja joi samppanjaa koko siunatun hääpäivän illan.

Eläimestä Seela Sellan työ näyttelijänä alkoi, ja pian ollaan taas ihan eläimenä. Uusiin kokeiluihin valmis näyttelijä nousee tammikuun alussa Kansallisteatterin näyttämölle ja jatkaa sieltä näyttämöille ympäri Suomea. Hän on monologinäytelmän Pieni eläin

Se ensimmäinen eläin, leijona, hän oli teatterikoululaisena Kolmessa iloisessa rosvossa.

Seela Sella rakastaa eläimiä, varsinkin löytökoiraansa Nasua. Naisena hän on elänyt vahvaa, vilkasta ja rohkeaa elämää eikä eläimeksi ryhtyminen ole vaikeaa. 

Nyt työtä tehdään luotto-ohjaaja Kari Paukkusen kanssa. 

– Pieni eläin kommentoi maailmaa ympärillään. Pieni eläin puhuu hiljaisuuden merkityksestä ja metsän puolesta, metsän äänistä, jotka kuulee vain hiljaisuudessa. Ihmisten maailmassa on aina niin kova meteli, Seela Sella sanoo.

Pieni eläin puhuu myös maahanmuutosta ja esityksessä kuullaan kaksi laulua kikujun kielellä. Ne ovat näyttelijä Arttu Kapulaisen afrikkalaisen vaimon lapsuuden lauluja kaukaa Keniasta, kikujujen mailta.

– Voin olla joskus väsynyt, mutta koskaan minulla ei ole sellainen olo, että töihin olisi pakko mennä. Koko 2000-luvun alkuvuodet olemme kiertäneet Suomea, ja taas lähdetään liikkeelle!

Seela Sella pohtii, olisiko tämä nyt se vihoviimeinen kiertue. Äänessä on hilpeää epäilystä.

Jos on monta vuosikymmentä tehnyt monenlaisia rooleja näyttämöllä, televisiossa ja elokuvissa ja jaksaa yhä, ei ole syytä lopettaa.

– On ollut ihanaa, ja on edelleen ihanaa tehdä työtä ohjaajien kanssa, jotka tietävät, mitä haluavat. Näyttelijä voi silloin vain heittäytyä rooliinsa.

Niin hyvä olo pitäisi olla kaikessa työssä. 

Ja elämässä.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Kirsi Tuura

Julkaistu: 23.12.2016