Eräänä syksynä lintulaudalleni tupsahti erikoinen vieras. Siniharmaa pikkulintu, jolla oli lyhyt pyrstö ja silmien kohdalla rosvonaamaria muistuttava viiru, kiipeili pihapuiden rungoilla pää alaspäin kuin sirkuksen akrobaatti.
Pähkinänakkeli on yksi monista vaelluslinnuista, jotka lentelevät tavan takaa rikastuttamaan muiden maiden lajistoa. Joinakin syksyinä nakkelit lähtevät joukkovaellukselle kotikonnuiltaan Siperiasta ja päätyvät Suomeen asti. Silloin pähkinänakkeleita voi nähdä meillä monessa paikassa, vaikka normaalisti laji on täällä erittäin harvinainen.
Ei tarvitse mennä kuin Viroon tai Latviaan, niin pähkinänakkeli on paljon yleisempi. Samanlainen juttu on kattohaikaran kanssa: niitäkin käy vuosittain täällä Suomenlahden pohjoispuolella tiedusteluretkillä, mutta pesinnät tai edes pesintäyritykset ovat harvinaisia.
Syynä on mahdollisesti Suomen ankara talvi ja karu maaperä, minkä vuoksi nämä lajit eivät löydä tarpeeksi ravintoa asettuakseen meille pysyvästi. Pähkinänakkelien on kuitenkin havaittu runsastuneen viime vuosikymmeninä, mikä saattaa johtua talvien muuttumisesta entistä leudommiksi myös niiden kotikonnuilla Siperiassa.
Yksi kaikkien aikojen pähkinänakkelivaelluksia koettiin Suomessa syksyllä 1995. Olin silloin aloitteleva luontokuvaaja, ja seurasin harvinaisten lintulautavieraiden edesottamuksia herkeämättä. Vaikka tuona syksynä Suomeen vaelsi kymmeniätuhansia pähkinänakkeleita, vain parikymmentä jäi pesimään tänne.
Kesästä 1996 ei tullutkaan nakkelin läpimurtoa Suomen vakituiseen pesimälinnustoon. Jouduin itsekin pettymään, vaikka olin varta vasten ripustellut kotipihani ja sen lähimetsän täyteen sopivan kokoisia pönttöjä.
Suomen yli 400 lintulajista suurin osa on muuttolintuja, pienempi osa paikkalintuja. Vaelluslinnut eivät ole varsinaisesti muuttolintuja, vaan ne ovat normaalisti paikkalintuja, jotka siirtyvät alueilta toiselle satunnaisesti ravinto- ja pesimätilanteen mukaan.
Vaelluslinnuille on tyypillistä, että ne lähtevät liikehtimään pesimäkauden päätteeksi. Etenkin hyvän poikastuoton vuosina nuoret linnut huomaavat usein, että niiden syntymäalueella reviirit ovat jo täynnä.
Siinä missä muuttolinnut sahaavat reittiään edestakaisin lähes kellontarkasti vuodesta toiseen, vaelluslintujen tilanne vaihtelee huomattavasti. Joinakin vuosina esimerkiksi pähkinähakkeja näkyy Suomessa runsaasti, useimpina vuosina ne loistavat poissaolollaan.
Nimien samankaltaisuudesta huolimatta pähkinähakkia ei pidä sekoittaa pähkinänakkeliin: hakki on varislintuihin kuuluva kookas ja pilkullinen siivekäs, jolle maistuvat etenkin sembran siemenet. Pähkinähakin ääni muistuttaa närhen rääkäisyä. Monien vaelluslintujen tapaan pähkinähakki on hyvin luottavainen, eikä juuri pelkää ihmisiä.
Joinakin vuosina valkoselkätikkojen vaellus tuo näitä harvinaisuuksia kaiken kansan nähtäville. Tänä vuonna puolestaan on päästy ihailemaan suuria urpiaisparvia.
Yleisimpiä vaelluslintuja ovat tiaiset, jotka vaeltavat kaakosta Suomeen. Esimerkiksi vaeltavia pyrstötiaisia näkee yleisesti lokakuussa, ja pienen pienet kuusitiaiset sekä hippiäiset ovat tunnettuja vaelluskäyttäytymisestään.
Myös monet tikkalajit sekä hiiri- ja varpuspöllöt ovat vaeltajia. Ylipäänsä vaellukset ovat ominaisia sellaisille lintulajeille, joiden ravinnon saatavuus vaihtelee huomattavasti, olipa ruokalistalla myyriä, siemeniä tai marjoja.
Tilhi ja taviokuurna ovat koristeellisia lintuja, jotka viettävät piilottelevaa elämää Pohjois-Suomen erämaisissa kuusimetsissä. Loppusyksyllä ne kuitenkin pelmahtavat yhtäkkiä ihmisten ilmoille ja lähtevät marjojen perässä vaellukselle etelään. Tilhien vaellukset ovat miltei jokavuotista herkkua Etelä-Suomen lintuharrastajille.
Tilhet ja taviokuurnat ovat melkein muuttolintuja, mutta niiden määrä vaihtelee vuosittain pihlajanmarjasadosta riippuen. Taviokuurnaa muistuttavat käpylinnut puolestaan vaeltavat havupuiden siemenien perässä. Hyvinä käpyvuosina näitä iloisesti helkytteleviä koukkunokkia näkee paljon, kun taas niukkoina vuosina ne tuntuvat katoavan kuin maan nielaisemina.
Urpiainen ja sen lähisukulainen tundraurpiainen ovat nekin leimallisesti pohjoisen lintuja, mutta lehtipuiden siemensadon ohjailemina ne lähtevät silloin tällöin joukkovaelluksille Etelä-Suomeen.
Meillä on siis paljon maan sisäistä muuttoliikettä ja ”elintasopakolaisuutta”. Linnuille tämä toiminta on helppoa, koska niiden ei edes tarvitse ostaa lentolippuja! Niiden ei myöskään tarvitse vaivata päätään ajatuksella, onko passissa virheellinen vesileima ja onko viisumi voimassa – sen kuin lehahtavat vaikka Venäjältä Suomeen ja takaisin.
Vaelluslinnut piristävät syksyistä luontoa, joka olisi muuten kovin hiljainen. Vaeltajien ansiosta lintuharrastaja voi etelässäkin nähdä sellaisia lajeja, joihin tavallisesti törmäisi vain Lapissa.
Tämän vuoden runsaimpiin vaeltajiin kuuluva urpiainen on aito Lapin lintu. Sen pohjoista olemusta korostaa harmaa-ruskea-valkoinen, hieman poronnahkaa muistuttava ulkonäkö. Etelä-Suomessa se on normaalisti vähälukuinen, mutta joinakin vuosina se saapuu suurin joukoin.
Urpiaiset liikkuvat levottomina, tiiviinä parvina ja lehahtelevat erityisen mieluusti leppien ja koivujen urpuja syömään. Lintulaudoillekin tämä koristeellinen pikkulintu toisinaan ilmaantuu.
Urpiainen on varsinkin läheltä katsottuna kaunis lintu. Syksyllä ja talvella sen perusharmaa olemus saa usein lämpimiä sävyjä, joissa on keltaista, ruskeaa ja punaistakin. Vanhoilla koirailla on roosanvärinen rinta ja komea punainen laikku otsassa.
Vaelluslintujen ansiosta myöhäissyksyn luontoretki voi olla odotusta täynnä: millainen siivekäs tällä kertaa osuu kameran etsimeen?
