Image

Katja Kallion kolumni: Vadim Perelmanin elokuva Persian oppitunnit on holokaustitarina uskomattomasta pelastumisesta

Katja Kallion kolumni: Vadim Perelmanin elokuva Persian oppitunnit on holokaustitarina uskomattomasta pelastumisesta
Ukrainalais-kanadalaisen Vadim Perelmanin ohjaama, Valko-Venäjän Oscar-ehdokkaaksi valittu Persian oppitunnit kertoo kollektiivisen holokaustitarinan sijaan yksilöstä, joka pelastuu totaalisesta tuhosta ainutlaatuisen, lähes uskomattoman toimensa kautta, kirjoittaa Katja Kallio kolumnissaan.
Julkaistu: 28.1.2021
Yksi lapsuuteni suurista haaveista oli oma salakieli. Sellainen, jossa olisi minun ja parhaan ystäväni keksimät sanat sekä jonkinlainen alkeellinen kielioppi ja jolla voisi puhua salaisuuksia kaikkien kuullen. Salakieli olisi supervoima, melkein yhtä hyvä kuin näkymättömäksi muuttumisen taito.
Vain pari sanaa, ja olisimme yhtäkkiä kaikkien ulottumattomissa, keskellä ihmisjoukkoakin. Kukaan ei mahtaisi mitään meille eikä meidän ajatuksillemme. Vaan entäpä jos kahdenkeskistä salakieltä eivät puhuisikaan parhaat ystävät vaan pahimmat viholliset? Tällaista tilannetta tutkailee kiinnostavasti ja yllättävästi valkovenäläinen uutuuselokuva Persian oppitunnit.
Persian oppitunneissa belgianjuutalainen Gilles (argentiinalainen Nahuel Pérez Biscayart) on matkalla Ranskan maaperällä toimivalle natsien keskitysleirille vuonna 1942. Kesken kyydityksen Gilles saa haltuunsa farsinkielisen kirjan ja välttää teloituksen teeskentelemällä persialaista. Sattuu olemaan niin, että leirin Obersturmführer Koch (Babylon Berlinistä tuttu Lars Eidinger) kaipaa farsin opetusta voidakseen muuttaa veljensä luo Teheraniin ja perustaakseen siellä ravintolan. Gillesin on siis keksittävä henkensä pitimiksi kokonainen kieli ja opetettava sitä natsipäällikölle farsina.
"Holokaustielokuvista tuttuja aineksia on paljon mutta yllättävän raikkaassa muodossa."
Ukrainalais-kanadalaisen Vadim Perelmanin ohjaama, Valko-Venäjän Oscar-ehdokkaaksi valittu Persian oppitunnit kertoo kollektiivisen holokaustitarinan sijaan yksilöstä, joka pelastuu totaalisesta tuhosta ainutlaatuisen, lähes uskomattoman toimensa kautta. Samaan alaryhmään kuuluvat esimerkiksi Auschwitzin tatuoijan ja Auschwitzin kirjastonhoitajan tositarinat. Näiden tapaan myös Persian oppituntien tarina on kuulemma tositapahtumien inspiroima ja perustuu saksalaiseen novelliin. Tässä pitää vain luottaa Perelmanin sanaan, sillä novellia en ole mistään löytänyt. Mutta ei tarinan todenperäisyydellä tässä tapauksessa minusta mitään merkitystä ole.
Elokuva, johon Persian oppitunnit mielestäni eniten rinnastuukin, on takavuosien Oscar-voittaja, italialaisen Roberto Benignin Kaunis elämä, joka ei takuulla perustunut tositapahtumiin. Siinä juutalainen isä teeskenteli pikkupojalleen, että elämä keskitysleirillä oli pelkkää leikkiä, peli, jossa voittona oli hieno panssarivaunu. Persian oppitunnit on toki Kaunista elämää paljon julmempi ja vakavampi, eikä se ole yhtä hauska. Yhteistä niissä on tuntemattomalla kielellä leikittely sekä ennen kaikkea emotionaalinen totuus holokaustin absurdiudesta sekä ihmisten välisestä yhteydestä.
"Natsipäällikön ja yhden vangin erikoissuhdetta on yleensä käsitelty siten, että kaunis juutalaisnainen herättää natsissa himon, jota hän ei rotuopista huolimatta kykene hallitsemaan."
Visuaalisesti palkitsevassa, paikoin piinallisen jännittävässä Persian oppitunneissa Obersturmführerillä on omat salaisuutensa, ja rakkaus ja kateus aiheuttavat natsien keskuudessa katkeria vihollisuuksia.
Holokaustielokuvista tuttuja aineksia on paljon mutta yllättävän raikkaassa muodossa. Natsipäällikön ja yhden vangin erikoissuhdetta on yleensä käsitelty siten, että kaunis juutalaisnainen herättää natsissa himon, jota hän ei rotuopista huolimatta kykene hallitsemaan. Gillesin ja Kochin suhteessa sen sijaan ei ole kyse himosta vaan tulevaisuudenhaaveista.
Miten intiimiä, miten uskaliasta, on puhua kieltä, jota ei osaa, sellaista varsinkaan, joka on avain omiin unelmiin, ja vielä ihmiselle, jota vihaa tai jota pitäisi vihata. Haparoidessaan keksittyjen sanojen keskellä miehet haparoivat myös kohti seitinohutta tunnesidettä.
"Tarinan kruununjalokivi on metodi, jonka Gilles keksii kyetäkseen luomaan kielen. Se on nimittäin kerrassaan mahdoton tehtävä."
Perelmanin tarina on ytimeltään kompakti, juuri sellainen joka kannattaisi kertoa jämptissä puolessatoista tunnissa, ja välillä harhautuvan kerronnan reipas leikkaaminen olisikin tehnyt sille hyvää. Mutta ei sillä lopulta niin väliä ole.
Tarinan kruununjalokivi on metodi, jonka Gilles keksii kyetäkseen luomaan kielen. Se on nimittäin kerrassaan mahdoton tehtävä. Minäkin laitoin lapsena hanskat miltei kättelyssä naulaan. Aloin sen sijaan opiskella ystäväni kanssa matkaoppaista espanjaa, jota muut eivät osanneet, ja pian osasimme monia käteviä lauseita, kuten ”Donde han escondido el consul”, minne olette piilottaneet suurlähettilään.
Gillesin metodi sen sijaan on yksinkertainen mutta unohtumaton, ja sen purkamisen hetkellä leirin tragedian ylle sataa magiikan hopeatomua. Minun haikailemani supervoima muistutti näkymättömyyttä. Gillesin keksimän kielen supervoima on vielä suunnattomasti suurempi, nimittäin näkymättömien näkyviksi tekeminen.
Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jonka lempilause on: ”I speak Finnish, what’s your superpower?”
Kommentoi »