Vaarallinen retriitti 5/8 – Avun kesädekkari 2025

Anton Koivunen nousi saunakamarissa oikomaan istumisen jäykistämää selkäänsä. Joogaretriitin osallistujat ja järjestäjät oli nyt kertaalleen haastateltu, Sari von Essen jopa kahdesti.

– Mitäpä tuumaat? tutkinnanjohtaja kysyi rikosylikonstaapeli Jaana Hatakalta, joka naputteli läppäriään kamarin pirtinpöydän ääressä.

Hatakka tallensi tiedoston ja katsahti Koivuseen.

– Mistä tarkalleen? hän kysyi.

– Tästä kaikesta, Koivunen vastasi ja huitaisi kädellään ison kaaren ilmaan. – Ja mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä seuraavaksi?

Hatakka tuijotti ikkunaa näkemättä kuitenkaan kaunista järvimaisemaa. He olivat sulkeneet saunakamarin sälekaihtimet taatakseen kuulustelurauhan ja välttyäkseen retriittiläisten uteliaita katseilta.

– Ihan ensimmäiseksi yrittäisin löytää sen korun, jonka Kaarina väitti kadonneen, Hatakka sanoi. – Se ei voi olla kaukana, jos joku tuosta porukasta sen vei.

Koivunen nyökkäsi.

– Samaa mieltä. Siinä on varmasti enemmän aineksia kuin poliitikkopariskunnan mustasukkaisuusdraamassa.

Anton ei aikaillut, vaan avasi saunakamarin oven ja huitoi haalaripukuisia poliiseja luokseen. Saatuaan näiden huomion hän vilkaisi terassilla istuvia retriittiläisiä. Kaikki muut kyhjöttivät nuutuneina kuka missäkin, paitsi Rautionahon pariskunta, jolla näytti olevan kiivas sananvaihto meneillään.

Taitaa olla siunaus, etten ole päätynyt naimisiin, Koivunen ajatteli. Säästynpähän ainakin riidoilta ja mustasukkaisuudelta.

Koivunen veti oven kiinni, kun haalaripukuiset olivat sisällä.

– Tehdään kotietsintä, hän sanoi. – Uhrilta on tiettävästi kadonnut kultainen riipus, jossa on jalokiviä. Tutkitaan kaikkien osallistujien majapaikat. Kysytkö Jaana tekniikan tyypeiltä, jos pari heistä ehtisi myös mukaan?

– Kuitti, Hatakka sanoi.

Koivunen palasi saunan terassille, karaisi kurkkuaan ja sanoi:

– Meidän täytyy tehdä etsintä. Jokaisella teistä on oikeus olla paikalla, kun oma majoituspaikkanne tutkitaan.

Kuului kohahdus ja sitten alkoi supatus.

– Mitä te etsitte? Sari von Essen kysyi ääneen.

Nainen ei näemmä ollut lannistunut, vaikka oli joutunut poliisin kuultavaksi jo kahdesti, Kaarina pani merkille.

– Sandran riipustako te etsitte? Anne Kumar kysyi. – Senkö takia Sandra murhattiin?

Ilmeisesti murha-sanan käyttö järkytti Kristian Varmaa ja sai tämän vapisemaan. Eeva Rautionaho kiiruhti taas rauhoittelemaan joogaohjaajan assistenttia ja laski kätensä lempeästi tämän hartioille. Miksi tuo nainen kyhnää nuoren miehen kyljessä kaiken aikaa? Kaarina ihmetteli.

Saadakseen asioihin vauhtia hän nousi seisaalleen ja sanoi:

– Meidän mökin voi tutkia saman tien, vai mitä Sari?

Iloinen leski pyöritteli päätään hetken, mutta nousi sitten myös ja sanoi:

– Ilman muuta. Minulla ei ole mitään salattavaa.

Toinen teknisistä tutkijoista lähti heidän mukaansa. Mökillä mies kävi järjestelmällisesti läpi kaikki heidän näkyvillä olevat tavaransa, vaatekaapit, lipaston laatikot, petivaatteet, matkakassit, roskakorin ja kylpyhuoneen. Hän jopa nosti wc-pytyn vesisäiliön kantta ja tarkisti, ettei sinne ollut piilotettu mitään. Viimeiseksi hän tutki kahvinkeittimen suodattimen.

– Eipä täältä taida mitään löytyä, mies sanoi.

– Ei tietenkään, Sari puuskahti.

Kaarina istahti sängylleen ja sanoi:

– Täällähän on edelleen ihan siistiä. Miksihän tv-sarjojen kotietsinnöissä viskellään kaikki tavarat hujan hajan?

Kysymys näytti huvittavan tutkijaa.

– Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä telkkarissa näytetään.

He palasivat rantasaunalle ja taas oli vuorossa odotusta. Eikö tämä ikinä lopu? Kaarina ajatteli. Nälkäkin alkoi jo korventaa, sillä aamiaisen nauttimisesta oli jo aikaa.

Etsinnän edetessä väki alkoi palailla terassille. Anne Kumar ja Kristian Varma tulivat yhdessä Jaana Hatakan mukana. Anton puolestaan saatteli Rautionahon pariskunnan paikoilleen. Markus Rautionaho oli vaihtanut silkkipyjamansa t-paitaan ja shortseihin. Eeva Rautionahokaan ei enää esiintynyt yöpaidassa, vaan pellavaisessa kesämekossa. Pariskunta kyräili toisiaan edelleen.

– Kamala nälkä, Kaarina sanoi Annelle. – Toivottavasti Tiina ja Teemu päästetään pian tekemään lounasta. Mehän aletaan kohta muistuttaa enemmän panttivankeja kuin rentouttavaa viikonloppua viettäviä joogaajia.

Tiina ja Teemu Luoma palasivat kyllä, mutta tiukasti kahden poliisin vartioimina. Heidät ohjattiin suoraan saunakamariin, missä Anton Koivunen veti käsiinsä kertakäyttöhanskat ja noukki todistepussista kultaisena hohtavan chakra-riipuksen. Hän laski sen pöydälle niin, että ketju kiertyi korun ympärille ja antoi Tiina ja Teemu Luoman katsoa sitä hetken ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.

– Minkä vuoksi tämä löytyi teidän asunnostanne?

Tiina Luoma vastasi nopeasti:

– Löysin sen saunan pukuhuoneesta eilen illalla, kun olin siivoamassa. Ajattelin, että Sandra oli unohtanut sen ja otin talteen. Olin niin väsynyt, että unohdin koko asian.

– Ja väsymyksenkö takia piilotit korun mungpapujen joukkoon idätysastiaan? Hatakka kysyi ja lisäsi kuivasti: – Ei mene läpi.

– Ei, en minä piilottanut sitä, Tiina Luoma huudahti. – Laitoin vain talteen sellaiseen paikkaan, etteivät murtovarkaat osaisi etsiä sitä. Aioin antaa sen aamulla Sandralle, ihan totta!

– Anna jo olla, Tiina, Teemu Luoma keskeytti ja laski kätensä vaimonsa käsivarrelle. – Meidän on parasta kertoa totuus.

Teemu kääntyi Antonia kohti ja katsoi tätä silmiin.

– Me… me otimme sen, hän sanoi vakavana. – Olemme kovissa veloissa ja epätoivoisia. Sandran koru on arvokas. Myymällä sen olisimme saaneet hieman lisäaikaa lainojen järjestelemiseen. Tilaisuus teki varkaan.

Tiina Luoman hartiat lysähtivät ja hän hieraisi otsaansa kuin yrittäen pitää itsensä kasassa.

– En halunnut varastaa, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja, hän kuiskasi.

– Kerro tarkalleen, mitä teit rannassa eilisiltana, Koivunen vaati.

Tiina Luoma katsahti rikostutkijaa epäröiden.

– Kun kävelin laiturin ohi, näin Sandran vaatemytyn ja korun sen päällä. Tuntui kuin se olisi kutsunut minua, enkä miettinyt sen enempää, otin sen vain. En tiedä, mikä minuun meni. En ole koskaan ennen varastanut mitään.

– Etkö nähnyt Sandraa? Et edes vedessä? Jaana Hatakka kysyi.

– En. Arvasin, että hän oli uimassa ja halusin päästä mahdollisimman nopeasti pois paikalta, ettei hän ehtisi nähdä minua, Tiina Luoma selitti.

Koivunen ja Hatakka vilkaisivat toisiaan. Naisen selitys saattoi pitää paikkansa, tai sitten se oli murhaajan keksimä valhe.

– Oli miten oli, Koivunen sanoi, – teidät viedään nyt poliisilaitokselle. Siellä teiltä otetaan sormenjäljet ja dna-näytteet. Kuulustelemme teitä uudelleen, kunhan pääsemme irtautumaan täältä.

Koivunen nyökkäsi virkapukuisille, jotka nousivat heti ylös ja siirtyivät pariskunnan taakse.

– Mennään, toinen sanoi matalalla, päättäväisellä äänellä.

Terassilla istujat tuijottivat järkyttyneinä, kun poliisit lähtivät taluttamaan Luoman pariskuntaa kohti poliisiautoa.

– Hekö sen tekivät? Anne Kumar kuiskasi Kaarinalle. – Onko juttu nyt ratkennut?

Kaarina kohautti harteitaan.

– Kuka tietää, mutta johonkin heidän on täytynyt syyllistyä, kun poliisi pidätti heidät.

Anton Koivunen seisoi ovensuussa ja seurasi mietteliäänä pariskunnan matkaa.

– Minua ei varmaan enää epäillä? Sari von Essen sirkutti.

Koivunen kurtisti kulmiaan.

– Kuulusteluun teidätkin viedään joka tapauksessa.

Äkkiä Kristian Varma havahtui kuin horroksesta ja syöksähti pystyyn.

– Te murhaajat, hän karjui poliisiauton suuntaan. – Te tapoitte äitini!

Terassille laskeutui hiljaisuus. Eeva Rautionaho tuijotti nuorta miestä suu auki.

– Sanoiko hän ”äitini”? Kaarina kysyi Annelta kuiskaamalla.

Anne nyökkäsi ja tuijotti hetken käsiään ennen kuin puhui.

– Sandra ja Kristian halusivat pitää asian salassa monestakin syystä.

– Mistä ihmeen syistä? Kaarina ihmetteli. – Miksi joku salaisi oman lapsensa? Hehän antoivat kaikkien ymmärtää, että olivat pariskunta!

– Ehkä se oli vähän makaaberia, Anne myönsi. – Mutta Sandra halusi suojella Kristiania. Siksi he vaihtoivat hänen sukunimensäkin. Hän halusi, että poika saisi elää mahdollisimman tavallista elämää. Sandra ei myöskään halunnut kenenkään tietävän, miten varoissaan Kristian oli. Rikkaiden perheiden lapsiahan kidnapataan toisinaan lunnaiden toivossa.

– Poika siis peri Samir Mehtan? Ei Sandra?

– Juuri niin, Anne vahvisti.

Anton Koivunen istui saunakamarin nojatuolissa ohimoitaan hieroen. Jaana Hatakka toi hänelle lasin vettä.

– Entistä sekavammaksi menee, Koivunen sanoi otettuaan hörpyn lasistaan. – Luoman pariskunta varasti joogaohjaajan korun rahapulassaan, mutta minkä takia he olisivat ottaneet hänet hengiltä? Hehän saivat jo korun?

– Ehkä Sandra näki koruvarkauden, ui rantaan ja tuli kolkatuksi, Hatakka ehdotti. Hän mietti hetken ja jatkoi: – Sari von Essenillä oli myös motiivi ja hänkin kävi rannassa. Hän yritti kiristää Sandraa ja hiljensi tämän, kun nainen ei suostunut maksamaan.

– Tämä on omituinen juttu. Kerrassaan omituinen, Koivunen sanoi. – En usko, että tiedämme vielä läheskään kaikkea. Voisiko siinä poliitikon ja hänen vaimonsa riidassa olla sittenkin takana jotain vakavampaa?

Hatakka ei ehtinyt vastasta, kun Koivusen puhelin pirahti soimaan. Hän vastasi ja kuunteli hetken hiljaa.

– Kiitos tiedosta, hän sanoi ja lopetti puhelun.

Jaana Hatakka katsoi pomoaan kysyvästi.

– Oikeuslääkäri soitti, Koivunen sanoi. – Hän oli tutkinut Sandra Westerbergin ruumiin päällisin puolin.

– Ja?

– Keuhkoissa oli vettä, eli nainen luultavasti kuoli hukkumalla.

Koivunen piti merkitsevän tauon ja heristi sormeaan painottaakseen sanojaan.

– Mutta sen lisäksi hänellä tosiaan oli ruhjeita ylävartalossa eli häntä oli isketty tylpällä esineellä päähän.

– Sillä airollako? Hatakka kysyi.

– Varmaankin, Koivunen sanoi.

– Aika karua, Hatakka sanoi. – Lähdet iltauinnille ja kuolet. Joku odottaa sinua laiturilla airo kädessään.

Koivunen istui vielä hetken mietteissään ja sanoi sitten:

– Mistä me saamme ruokaa tälle porukalle? Ei heitä voi nälässäkään pitää. Eikä meitäkään.

– Minä selvitän, Hatakka sanoi ja lähti ulos.

Täältä pääset murhamysteerin seuraavaan osaan.