Vaarallinen retriitti 3/8 – Avun kesädekkari 2025

Kaarina kauhoi lautaselleen tattaripuuroa, ripotteli sen päälle pähkinöitä ja mustikoita ja levitti siemennäkkärilleen hummusta. Hän nappasi pöydältä myös vihersmoothien. Kahvin hän joisi myöhemmin.

Retriittikeskuksen kasvisruoat olivat herkullisia ja tarjonta runsas. Muuten kaikki olikin mennyt pieleen.

Kaarina oli ehtinyt osallistua yhdelle Sandra Westerbergin joogatunnille perjantai-iltana. Sen ansiosta hän oli nukkunut sikeästi koko yön ja herännyt varhain virkeänä ilman kelloa. Hän oli päättänyt aloittaa päivän virkistävällä aamu-uinnilla, mutta rannalle päästyään hän oli löytänyt vedestä joogaohjaajan elottoman ruumiin.

Nyt poliisit olivat paikalla, Sandran ruumis makasi rantahietikolla pressun alla, ja järkyttyneet retriittiläiset yrittivät nauttia aamiaisestaan rantasaunan terassilla.

– Voinko istua tähän, Kaarina kysyi hierojalta, joka nyökkäsi vaisusti.

Kaarina oli valinnut istumapaikkansa tarkoituksella. Hän arveli, että nainen oli saattanut tuntea Sandra Westerbergin jo silloin, kun tämä oli asunut Intiassa. Anne Kumarillahan oli intialainen puoliso ja hän vietti talvikuukaudet tämän kotimaassa.

– Tämä on ihan hirveää, Kaarina sanoi hiljaa. – Otan osaa. Tehän olitte pitkäaikaisia ystäviä?

Anne Kumar pyyhkäisi silmiään nenäliinalla ja huokasi raskaasti.

– Olimme kyllä. Tämä on järkyttävää ja niin kamalan surullista. Uskon tietysti karmaan ja jälleensyntymiseen, mutta tällä hetkellä en saa siitäkään lohtua.

Kaarina vaistosi, että nainen halusi puhua. Hän puraisi palan siemennäkkäristään ja kysyi:

– Miten kauan ehdit tuntea Sandran?

– Ikuisuuden, tai ainakin melkein, nainen hymähti surumielisesti. – Olimme nuoruudenystäviä.

Kaarina oli arvannut oikein. Tämä oli hyvä hetki edetä asiassa.

– Koska olen toimittaja, en malttanut olla tutkimatta Sandran taustoja ennen tänne tuloa, vaikka en olekaan jutunteossa, Kaarina lisäsi yrittäen varovasti muotoilla sanansa niin, ettei Anne Kumar menisi puolustusasemiin. – Törmäsin aika erikoisiin väitteisiin intialaisissa lehdissä.

Anne Kumarin olemus näytti painuvan kansaan kuin raskaan taakan alla.

– Vieläkö ne kamalat juorut kummittelevat? hän kysyi surua äänessään. – Sandra sai kärsiä niiden takia ihan liikaa. Aivan kuin aviomiehen kuolema ei olisi ollut riittävä koettelemus.

– Arvasinhan minä, ettei niissä huhuissa voinut olla mitään perää, Kaarina sanoi. – Sandra siis asui Intiassa ja meni siellä naimisiin. Palasiko hän Suomeen heti miehensä kuoltua?

– Jonkin ajan kuluttua, Anne Kumar vastasi epämääräisesti ja katsoi Kaarinaa tutkivasti. – Miksi kysyt?

– Muuten vain, Kaarina sanoi ja kohautti olkiaan. – Hänen tarinansa kiehtoo minua.

Kaarina pohti seuraavaa siirtoaan. Kannattaisiko kertoa naiselle Sandran korun katoamisesta? Poliisi selvästikin epäili henkirikosta, ja tällä hetkellä kuka tahansa joogaretriittiläisistä saattoi olla epäilyksen alla, myös hieroja, vaikka Kaarina ei tällä tietoa osannutkaan keksiä naiselle motiivia.

Anne Kumar kuitenkin vaikutti vilpittömän surulliselta ystävänsä kuolemasta, joten Kaarina päätti koettaa onneaan.

– Sandrallahan oli se kaunis chakra-riipus, hän sanoi kuin ohimennen.

– Se oli lahja Samirilta, hänen mieheltään, Anne kertoi auliisti. – Sandra piti sitä aina lähellä sydäntään.

– Paitsi ettei hänellä ollut sitä, kun löysin hänet vedestä, Kaarina huomautti.

Anne räpäytti silmiään. Naisen kasvoilta näkyi aito hämmennys. Ellei hän näytellyt.

– Sandra varmaan riisui sen uimista varten, jottei se vain putoaisi veteen, Anne keksi nopeasti. – Sehän oli mittaamattoman arvokas.

– Niin, sillä oli varmasti paljon tunnearvoa, Kaarina myötäili, mutta piti katseensa tarkasti Annessa. – Minulle Sandra sanoi, että se oli hänen rakkain muistonsa.

Anne hymähti, mutta vaikutti levottomalta.

– Korulla oli tunnearvoa, mutta myös muuta arvoa, hän sanoi. – Sen hinta lasketaan kymmenissä tuhansissa.

Kaarina tunsi vatsansa muljahtavan. Hän ei ollut tajunnut korun olevan niin arvokas.

– Ihanko totta! hän huudahti. – En nähnyt sitä laiturilla Sandran vaatteiden joukossa. Olisin taatusti huomannut sen.

Anne ei sanonut mitään.

– Joku on vienyt sen, Kaarina sanoi hiljaa.

Ja jos koru oli varastettu, se saattoi tarkoittaa, että joku oli tappanut Sandran sen takia.

Naiset eivät ehtineet pohtia korun kohtaloa pidempään, kun kaikkien terassilla olijoiden huomio kiinnittyi rantaa lähestyvään autoletkaan. Etummaisena ajava pakettiauto pysäköi poliisiauton viereen ja muut sen taakse, lähelle eristettyä aluetta.

Kahden ensimmäisen auton matkustajat astuivat ulos ripeästi, pukeutuivat kertakäyttöhaalareihin ja vetivät nitriilihanskat käsiinsä.

– Rikospoliisi on täällä, Kaarina huomautti Annelle asiantuntevasti. – Nuo valkopukuiset ovat teknisiä tutkijoita.

Hän tuijotti tiiviisti kolmatta autoa, valkoista farmari-Škodaa, jonka kuljettajan paikalta nousi urheilullinen nainen vaalea letti heiluen. Kaarina tunnisti hänet heti: rikosylikonstaapeli Jaana Hatakka, rikostoimittaja Pekka Nymanin kihlattu.

Apukuljettajan puolelta nousi leveäharteinen mies, jonka ohimoilla välkehti harmaata. Kaarinan sydän alkoi lyödä kiivaammin: tutkinnanjohtaja Anton Koivusen karisma oli aina yhtä vastustamaton.

Kaarina, joka toimittajana yleensä keskittyi henkilöhaastatteluihin, oli sattumien kautta päätynyt osallistumaan muutaman henkirikosjutun tekoon yhdessä Pekka Nymanin kanssa. Nämä kokemukset olivat tutustuttaneet hänet Antoniin ja hänen tiimiinsä. Ja nyt Kaarina odotti Antonin kohtaamista toiveikkaana. Hänellä oli suosikkipoliisilleen paljon kerrottavaa.

– Hitto, mikä soppa, kansanedustaja Markus Rautionaho tuskaili ja pyyhkäisi otsaansa. – Pitäisi hoitaa asioita, mutta jätin puhelimeni mökkiin. Mitenkähän kauan tässä menee? Ikuisuus varmaan.

Kristian Varma kohotti itkettyneet kasvonsa ja naulitsi katseensa poliitikkoon. Hänen äänessään värisi viha, kun hän ärähti:

– Sinunko asiat tässä nyt ovat tärkeitä, kun Sandra on kuollut!

Markus Rautionaho kohotti kätensä sovittelevaan eleeseen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Eeva Rautionaho puuttui puheeseen.

– Nyt ei tosiaan ole kyse sinusta, Markus, hän sanoi kylmällä äänellä. – Istu vain paikoillasi ja odota.

Kaarina ihmetteli, mistä oli kyse. Miksi poliitikon vaimo yhtäkkiä asettui nuoren miehen puolelle ja moitti omaa miestään kaikkien kuullen? Aiemminhan pariskunta oli tehnyt kaikkensa antaakseen harmonisen ja yhteen hitsautuneen kuvan itsestään ja avioliitostaan.

Kaarina käänsi katseensa taas rantaan ja näki Antonin antavan ohjeita tutkijoille. Sitten tämä lähti harppomaan kohti heitä Jaana Hatakka kannoillaan. Aika vetävä askel yli kuusikymppiseksi, Kaarina ajatteli ja tunsi, miten poskia kuumotti.

– No, mutta täällähän on tuttuja! Anton sanoi esittäydyttyään ja loi Kaarinaan katseen, joka oli yhtä aikaa kysyvä ja huvittunut:

– Jutunteossa vai joogaamassa?

Kaarina tunsi, miten kaikkien retriittiläisten katseet porautuivat häneen.

– Joogaamassa, hän vastasi ja kietoi kylpytakkia tiukemmin ympärilleen. Sitten hän lisäsi: – Vaikka näyttää vähän siltä, että tämä saattaa kääntyä myös työksi.

Anton hymähti, mutta hänen äänensävynsä oli tiukka.

– Älä pidä mitään kiirettä niiden töiden kanssa. Tässä ei ole vielä mitään uutisoitavaa.

Jaana Hatakka nyökkäsi Kaarinalle painokkaasti ja siirsi katseensa muihin paikallaolijoihin.

– Teidän ei tule kertoa näistä tapahtumista kenellekään. Ei mitään somepäivityksiä eikä viestejä kavereille. Aloitamme tutkinnan nyt, ja teitä kaikkia kuullaan ihan pian.

– Epäilettekö te henkirikosta? Anne Kumar kysyi. – Tappoiko joku Sandran?

– Alamme vasta tutkia asiaa, mutta rikospoliisistahan me olemme, joten siitä voi jotain päätellä, Anton kierteli.

Kaarina vilkaisi rantaan, missä tekniset tutkijat tekivät työtään. Yksi heistä sulloi Sandran värikästä rantahuivia todistepussiin. Kullanväriset sandaalit sujahtivat toiseen.

Hänen katseensa harhaili kauemmas laiturille, missä toinen tutkija vaikutti ottavan näytettä. Kaarina siristi silmiään. Mistä hän sitä otti?

Sitten hän huomasi: tutkija piti kädessään airoa.

Airoa?

Kylmäävä aavistus Sandran kuolintavasta nousi Kaarinan mieleen. Oliko hänet surmattu airolla?

– Kuka teistä löysi ruumiin? Anton Koivunen kysyi.

Kaarina nosti varovasti kätensä.

Jaana Hatakka sanoi niin hiljaa, että vain Kaarina sen kuuli:

– Niinpä tietysti.

Kaarina tiesi, että Nymanin morsiamen mielestä hän työnsi nokkansa jatkuvasti paikkoihin, joihin se ei kuulunut.

Anton sen sijaan totesi:

– No siinä tapauksessa sinä tulet kuultavaksi ensimmäisenä.

Koivunen ja Hatakka perustivat kuulusteluhuoneen saunakamariin. Ikkunoiden sälekaihtimet oli käännetty kiinni, mutta ulkoa kantautui sisälle vaimeaa puheensorinaa, kun joogaretriitin osallistujat puivat aamun tapahtumia.

Kaarina kertoi poliiseille kaiken, minkä tiesi. Hän kuvaili hetkeä, jolloin oli löytänyt Sandran ruumiin vedestä, ja sen, että ensimmäisenä paikalle oli rynnännyt Teemu Luoma. Kello oli ollut vähän yli seitsemän.

Hän mainitsi myös arvokkaan korun, jonka Sandra oli saanut intialaiselta aviomieheltään ja joka oli nyt ilmeisesti kadonnut. Samalla hän kertoi myös juoruista, joita intialaismedia oli Sandrasta levittänyt.

– Kiitettävän määrän tietoa olet ehtinyt kerätä, Hatakka sanoi.

Anton kysyi:

– Entä nämä joogaretriitin osallistujat? Oletko huomannut heissä mitään erityistä?

– Aika sekalainen seurakuntahan täällä on, Kaarina puuskahti. – Se poliitikkopariskunta käyttäytyy oudosti. Aluksi he olivat kuin mitkäkin kyyhkyläiset, mutta nyt nainen on kääntynyt miestään vastaan ja suhtautuu oudon suojelevasti Sandra Westerbergin assistenttiin, Kristian Varmaan.

Koivunen vilkaisi Hatakkaan, joka nyökkäsi merkiksi siitä, että oli saanut kaiken tarpeellisen muistiin.

– Minut on sijoitettu samaan mökkiin Sari von Essenin kanssa, tiedättehän hänet?

– Iloinen leski, Koivunen murahti.

– Juuri hän, Kaarina vahvisti. – Minä vähän luulen, että hän on pian hassannut perintönsä ja rahat alkavat olla lopussa. Sehän kävisi aika hyvin yksiin koruvarkauden kanssa, vai mitä?

– Melko pitkälle menevä johtopäätös, Hatakka kommentoi kuivasti.

Kaarina mulkaisi naista loukkaantuneena. Miksi tämän piti vähätellä häntä?

Anton nojautui hieman eteenpäin.

– Voidaanko sopia, että kerrot meille heti, jos huomaat jotain? Anton jatkoi.

Hän katsoi Kaarinaa suoraan pähkinänruskeilla silmillään, eikä Kaarina voinut kuin vastata:

– Totta kai.

Anton hymyili hieman ja nousi.

– Hyvä, saat olla meidän silmämme ja korvamme retriittiläisten joukossa.

Anton saattoi Kaarinan ulos ja kutsui seuraavaksi kuultavaksi Teemu Luoman.

– Mitä siellä tapahtui? Mitä ne kysyivät? Sari von Essen hyökkäsi kimppuun heti, kun Kaarina astui saunakamarin kynnyksen yli.

– Se kaikki oli luottamuksellista, Kaarina vastasi ja lähti terassilta kohti ulkovessaa.

Juuri ennen kuin kääntyi kulman taakse, hän hidasti askeleitaan. Ääniä. Kiivasta keskustelua piilossa katseilta.

Kaarina pysähtyi puiden varjoihin.

– Sinähän sen naisen perään kuolasit, Eeva Rautionaho sähisi.

– Itse käyt kuumana siihen poikaan kuin mikäkin kiimainen narttu, hänen miehensä ärähti vastaan.

Täältä pääset dekkarin seuraavaan osaan.