Vaarallinen retriitti 2/8 – Avun kesädekkari 2025
Kaarina Riikosen aamu-uinti retriitillä muuttuu painajaiseksi, kun hän löytää vedestä elottoman naisen. Rantaan kokoontuneet retriittivieraat joutuvat seuraamaan avuttomina, kun ensihoitajat yrittävät pelastaa tämän. Poliisi eristää alueen ja Kaarina tajuaa, että tilanne saattaa olla paljon vakavampi kuin miltä ensin vaikutti
Kaarina Riikonen kiljui kuin henkensä hädässä.
– Apua! Auttakaa!
Ääni kiiri yli järven varhaisessa kesäaamussa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Vain hänen oma kiihtynyt hengityksensä, veren kohina ja sydämen rummutus korvissa.
Kaarina oli tullut retriittikeskuksen rantaan virkistävälle aamu-uinnille, mutta olikin löytänyt laiturin vierestä vedessä kelluvan hahmon. Hetkeen hän ei tajunnut, mitä katsoi: liikkumatonta vartaloa, isoa kotkatatuointia selässä, vaaleaa rastanutturaa. Sandraa.
Kaarina syöksähti veteen ja tarttui joogaohjaaja Sandra Westerbergiä hartioista. Hän yritti vetää taakkaa kohti rantaa, mutta nainen oli yllättävän painava. Hän ähki ponnistellessaan kaikin voimin.
Juoksuaskeleet tömähtelivät rantahiekkaan, kun retriittikeskuksen toinen omistaja ja kokki Teemu Luoma ilmestyi paikalle hengästyneenä, esiliina vielä vyötäisillään.
– Mitä helvettiä täällä tapahtuu? hän huusi.
– Sandra… Hän on täällä vedessä, Kaarina sopersi huohottaen. – Auta minua!
Mitä helvettiä täällä tapahtuu? hän huusi.
Teemu potkaisi sandaalit jalastaan ja kahlasi veteen lahkeidensa kastumisesta välittämättä. Yhdessä he saivat raahattua elottoman naisen rantahiekalle ja käänsivät hänet selälleen. Kaarina putosi polvilleen ja ravisteli Sandraa.
– Osaatko sinä elvyttää? hän kysyi hädissään.
– En, Teemu vastasi. – Mutta se poliitikon vaimo… Hänhän sanoi olevansa sairaanhoitaja! Soitan Tiinalle ja pyydän hakemaan hänet.
– Onkohan jo liian myöhäistä? Kaarina sopersi epätoivoisena. Sandran kasvot sinersivät jo.
Sitten Kaarina muisti kuulleensa, että hukkuneen lapsen elvyttäminen piti aloittaa välittömästi puhaltamalla. Kaipa se päti aikuiseenkin.
Hän epäröi vain sekunnin murto-osan. Kaarinalla ei ollut ensiapukoulutusta, mutta olihan hän kerran elvyttänyt erästä iskelmälaulajaa hätäkeskuspäivystäjän ohjeita seuraten. Nainen oli silloin selviytynyt. Ehkä Sandrakin voisi.
Kaarina nielaisi ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Kädet täristen hän kumartui lähemmäs. Sandran huulet tuntuivat kylmiltä, kun hän asetti omansa niille ja puhalsi niin voimakkaasti kuin keuhkoista lähti.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi.
Jossain takana hiekka rasahteli askelten alla.
– Mikä täällä on hätänä? naisääni kysyi.
Yöpaidassaan paikalle rientänyt Eeva Rautionaho ei kaivannut vastausta nähtyään joogaohjaajan elottoman ruumiin.
– Soittakaa hätäkeskukseen, hän komensi ja tuuppasi Kaarinan tieltään. Sitten hän asetti kätensä Sandran rintakehän keskiosaan ja aloitti rytmikkään, varsin kovakouraiselta näyttävän painelun. Sandran kylkiluut rutisivat, mutta Kaarina tiesi, että se oli merkki siitä, että elvytys oli tarpeeksi tehokasta. Kolmekymmentä painallusta, kaksi puhallusta ja sama uudelleen.
Teemu soitti hätänumeroon ja yritti selostaa tilannetta hermostuksestaan huolimatta.
– Ei, minusta hän ei hengitä, ja ihokin sinertää, hän vastaili päivystäjän kysymyksiin ääni väristen.
Lopetettuaan puhelun hän sanoi:
– Päivystäjä sanoi lähettävänsä paikalle lääkäriambulanssin.
Teemu vaikeni hetkeksi kuin voimia kerätäkseen ja jatkoi sitten:
– Hän laittaa myös poliisipartion tulemaan, kaiken varalta.
Kylmä väristys kulki Kaarinan selkäpiitä pitkin. Hän tiesi, mitä poliisin kutsuminen paikalle merkitsi. Se viittasi siihen, että tilanne saattoi olla huomattavasti vakavampi kuin hän uskalsi edes ajatella.
Rantaan kerääntyi yhä enemmän väkeä. Joogaohjaajan assistentti Kristian Varma juoksi suoraan elvytyspaikalle ja kumartui auttamaan. Kaarinan huonetoveri Sari von Essen ilmestyi paikalle silkkisessä aamutakissaan ja tupsukoristeisissa aamutohveleissaan. Uniset retriittiläiset seurasivat tapahtumia silmät suurina. Kuusikymppinen nainen, jonka Kaarina muisti esittäytyneen opettajaksi, käveli hermostuneena edestakaisin ja mumisi jotain itsekseen.
– Teetkö sinä tästä jutun? Kaarinan viereen ilmestynyt Markus Rautionaho kysyi.
– Mitä sinä oikein puhut? Kaarina tiuskaisi. – Sandra taistelee tuossa silmiemme edessä hengestään, ja sinä vain mietit julkisuutta. Häpeäisit!
Eeva Rautionahon yöpaidan selkämys oli hiestä kostea ja hän jatkoi elvytystä, kunnes lääkäri pyysi lopettamaan.
Kansanedustaja mumisi jotain epäselvää ja vetäytyi suosiolla kauemmas. Poliitikon kysymys oli kuitenkin saanut Kaarinan mietteliääksi. Pitäisikö hänen tosiaan tehdä tästä juttu? Ajatus tuntui juuri nyt kylmältä ja jopa häikäilemättömältä, mutta toisaalta – Sandra oli suosittu hyvinvointiguru. Mikäli hän kuolisi, se olisi iso uutinen ja joku siitä kirjoittaisi joka tapauksessa.
Kaarina oli ennen retriittiin saapumista uteliaisuuttaan tutkinut Sandran taustoja ja päätynyt lopulta intialaisille verkkosivuille. Hän sai selville, että Sandra oli nuoruudessaan asunut Intiassa ja ollut naimisissa paikallisen liikemiehen kanssa. Mies oli menehtynyt liikenneonnettomuudessa, ja joissakin artikkeleissa vihjattiin ilkeämielisesti, että kaunis eurooppalaisvaimo olisi saattanut aiheuttaa onnettomuuden saadakseen haltuunsa suuren perinnön.
Kaarina tiesi, että nämä spekulaatiot olivat peräisin Intian pahimmasta juorulehdestä, joten tietojen luotettavuus oli vähintäänkin kyseenalainen. Sandran myöhemmässä elämässä ei ollut mitään viitteitä siitä, että häntä olisi syytetty tai tuomittu Intiassa mistään rikoksesta.
Kaarina oli aikonut kysellä Sandralta tämän menneisyydestä, Intian-ajasta ja avioliitosta rikkaan liikemiehen kanssa. Hän tiesi, että suurta somesuosiota nauttivan joogaohjaajan tarina kiinnostaisi lukijoita ja, että haastattelulle löytyisi helposti ostaja Viikko-lehdestä tai muualta.
Mutta nyt, kun Sandra makasi elottomana heidän edessään, Kaarina tajusi, ettei henkilöjuttua ehkä koskaan syntyisi. Eikä Sandra ehkä koskaan kertoisi tarinaansa kenellekään.
– Onkohan hänellä sydänvika? Sari von Essen kysyi. – Tai muita terveysongelmia?
– Sandra on täysin terve ja erinomainen uimari, hieroja Anne Kumar sanoi tiukasti. – En ymmärrä, mitä hänelle on voinut tapahtua.
– Missä helvetissä se ambulanssi viipyy? Kristian Varma kysyi kasvot kalpeina.
Sireenit alkoivat kuulua ensin etäisinä, sitten nopeasti voimistuen. Ambulanssi kaarsi rantaan, ja mieslääkäri hyppäsi alas apukuskin paikalta. Kuljettaja meni noutamaan paareja auton takaosasta, ja kaikki odottivat hiiskumatta, kun lääkäri kumartui Sandran puoleen. Eeva Rautionahon yöpaidan selkämys oli hiestä kostea ja hän jatkoi elvytystä, kunnes lääkäri pyysi lopettamaan.
Hetken kuluttua mies nousi, pudisteli hiekkaa polvistaan ja sanoi vakavana:
– Valitettavasti mitään ei ole tehtävissä. Hän on menehtynyt.
Kristian lysähti polvilleen ja päästi käheän huudon.
– Ei! Eiiii!
Hieroja kumartui halaamaan nuorta miestä. Myös Eeva Rautionaho kiiruhti lohduttamaan häntä. Sari von Essen alkoi nyyhkyttää hysteerisesti, ja Tiina Luoma hautasi kasvonsa Teemunsa pellavapaitaan.
Kaarina ei voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Hän oli tullut nauttimaan ihanasta viikonlopusta joogaretriittiin tähän lumoavaan ympäristöön ja kuin taikaiskusta kaikki olikin muuttunut painajaiseksi.
Sitten tulivat poliisit. Vaihdettuaan muutaman sanan lääkärin kanssa he alkoivat hätistellä katsojia etäämmälle. Toinen virkapukuisista haki poliisimaijasta muovinauhaa ja alkoi kieputtaa sitä laiturin porraskaiteesta rannalla kasvavan puun kautta saunan terassin pylvääseen. Näin hän sai eristettyä laajan alueen Sandran ympäriltä.
Toinen poliisi otti esiin kameran ja alkoi räpsiä kuvia. Hän otti ensin yleiskuvia ranta-alueesta. Valokuvaajien kanssa työskentelyyn tottunut Kaarina huomasi, että poliisin otoksiin tarttuivat yksi kerrallaan myös kaikki rannalla olijat.
Poliisi kuvasi hiekalla viruvaa Sandran ruumista, ikuisti hänen asentonsa ja mahdollisia vammoja sekä vaatetusta. Sitten hän käänsi objektiivin kohti maata ja kulki ympäriinsä jälkiä tallentaen. Hän kiipesi laiturille ja huomasi sandaalit ja rantahuivin.
– Kenen nämä ovat? hän kysyi.
– Sandran, Anne Kumar vastasi murtuneella äänellä.
Poliisi napsi kuvia vaatteista ja ikuisti vielä laiturille unohtuneen airoparin ennen kuin palasi kollegansa luo.
Alueen eristämisestä huolehtinut poliisi avasi sivuoven ja noukki jotain auton uumenista. Palattuaan Sandran luo hän hulmautti auki harmaan ruumispeitteen ja asetteli sen varovasti vainajan päälle.
”Kukaan ei saa poistua paikalta, pysytelkää saunan terassilla tai pihapiirissä.”
Kristian Varma alkoi taas vaikeroida.
Kaarina hivuttautui vaivihkaa lähemmäs lääkäriä, joka keskusteli poliisien kanssa. Äänet olivat vaimeita, mutta Kaarina pinnisti kuulonsa äärimmilleen ja yritti lukea lääkärin huulilta.
Maa keinahti hänen jalkojensa alla, kun sanat tavoittivat hänen tajuntansa:
– Hänessä on useita ruhjeita. Tämä saattaa olla henkirikos.
Toinen poliiseista tarttui puhelimeen. Kaarina arvasi, mitä se merkitsi. Hän oli ollut tekemässä rikosjuttuja ennenkin ja tunnisti kaavan. Pian paikalle saapuisi rikospoliiseja sekä tekninen tutkijaryhmä.
Vanhempi poliisi kohotti katseensa yleisöön ja alkoi puhua kovalla ja selkeällä äänellä:
– Pyydän teitä pysymään rauhallisina, vaikka tilanne on vakava ja olette varmasti järkyttyneitä. Kukaan ei saa poistua paikalta, pysytelkää saunan terassilla tai pihapiirissä. Jututamme teidät kaikki heti, kun apujoukot ehtivät tänne.
Kuului tukahdutettuja huudahduksia ja epäuskoista muminaa. Teemu Luoma kävi kysymässä poliisilta jotain ja kääntyi sitten muiden puoleen:
– Siirrytään kaikki saunan terassille. Aamiainen on melkein valmis, ja heti kun saamme luvan, haemme teille teetä ja syötävää.
Ihmiset lähtivät hitaasti liikkeelle, mutta Kaarina seisoi hievahtamatta. Hänen katseensa oli lukkiutunut Sandran peitettyyn ruumiiseen. Hän näki mielessään vedessä kelluvan hahmon ja muisti myös, miltä Sandra oli näyttänyt, kun he olivat Teemun kanssa kiskoneet hänet rantaan ja kääntäneet selälleen. Hän näki, miten Eeva Rautionaho oli asettanut kätensä Sandran rintakehälle ja aloittanut paineluelvytyksen.
Jokin ei täsmännyt.
Sitten Kaarina muisti. Sandran kaulassa ei ollut ollut hänen rakasta riipustaan. Ei, vaikka hän piti sitä aina.
