Vaarallinen retriitti 1/8 – Avun kesädekkari 2025

Hän on vielä upeampi kuin Instagram-kuvissa, Kaarina Riikonen ehti ajatella ennen kuin supersuosittu joogaohjaaja Sandra Westerberg sulki hänet syleilyynsä retriittikeskuksen päärakennuksen salissa.

– Tervetuloa, nainen sanoi. – Toivottavasti jätit arjen kiireet taaksesi.

Kaarina pidätteli aivastusta, kun Sandran muhkea rastanuttura osui hänen nenäänsä.

– Kiitos, ihana olla täällä! hän sanoi kutituskohtauksen mentyä ohi. – Sain retriittiviikonlopun läksiäislahjaksi töistä, kun jäin freelanceriksi. Eikä lahja olisi voinut parempi olla. Täällähän on mielettömän kaunista!

Kaarina osoitti kädellään suurista ikkunoista avautuvaa näkymää kirkasvetiselle järvelle ja sen ympärillä kohoavaan tammimetsään. Sitten hän käänsi katseensa taas Sandraan ja tarkasteli tätä uudelleen.

Tiukka musta toppi paljasti naisen täydelliset käsivarret, joita koristavat itämaiset kuviot ulottuivat olkapäästä kämmenselkiin ja sormiin asti. Kaarina oli varma, että naisen selkäänkin oli tatuoitu jokin taideteos.

Hyvän matkaa yli nelikymppinen Sandra oli uhkea ilmestys. Hän oli muodokas – suuret rinnat, hoikka uuma ja pyöreä takamus.

Kaarina olisi voinut paistatella naisen lumovoimassa pidempäänkin, mutta lisää osallistujia odotti jo ovella, joten Sandra ohjasi Kaarinan lettipäisen nuoren naisen luo.

– Tiina vie sinut huoneeseesi. Tavataan tunnin päästä iltajoogassa, Sandra sanoi ja sulki seuraavan tulijan lämpimään syliinsä.

Pitkään hippimekkoon pukeutunut Tiina kertoi omistavansa miehensä kanssa retriittikeskuksen, jonka päärakennus huokui vanhan ajan kartanoromantiikkaa. Palvelusväen piiantuvat ja torpat oli remontoitu vieraiden asumuksiksi.

Tiina vastasi Kaarinan odotuksia retriitin järjestäjästä paremmin kuin Sandra, joka näytti kuin suoraan Instagramin trendikkäästä hyvinvointifiidistä metsän keskelle lennähtäneeltä.

– Tämä paikka on minun ja Teemun elämäntyö, Tiina sanoi ja lähti kulkemaan Kaarinan edellä kohti pientä, puiden siimeksessä lymyilevää mökkiä.

– Täällähän on kodikasta, Kaarina sanoi kynnyksen yli astuttuaan.

Hän silmäili majapaikkansa vaaleaksi petsattuja hirsiseiniä ja pellavaverhoja.

– Tulee ihan Punahilkka-satu mieleen.

– Toivotaan kuitenkin, ettei pahaa sutta näy, Tiina heläytti.

– Apua! Onko täällä susia? Kaarina henkäisi säikähtäneenä.

Tiina nauroi sydämellisesti.

– Ei ole, hupsu. Eikä isoäitejäkään ole näkynyt.

Kaarina pudotti kassinsa vuoteelle ja vilkaisi toista sänkyä vastakkaisella seinustalla.

– Kukahan minulle tulee huonekaveriksi? hän kysyi.

Retriittiin ei ollut voinut varata yksityismajoitusta, sillä verkkosivujen mukaan Sandra ei uskonut yksin olemiseen, vaan ihmisten väliseen yhteyteen. Kaarinalle sopi, että hän saisi juttukaverin. Hän ei yleensä jaksanut olla kovin kauan hiljaa.

– Pian näet, Tiina vastasi ja pyörähti ulos ovesta.

Hän oli juuri saanut tavaransa paikoilleen, kun Tiina saattoi mökkiin blondatun viisikymppisen naisen, jonka vaatteista näki heti, että ne olivat peräisin aivan muualta kuin Prismasta, missä Kaarina yleensä shoppaili.

– Sari von Essen, nainen esittäytyi ojentaen silkinpehmeän kätensä, jonka kynsissä hohti huoliteltu ranskalainen manikyyni.

Kaarina tunsi itsensä äkkiä nuhjuiseksi ja piilotti omat kuluneet kyntensä taskuihin. Samassa huoneessa nukkuminen ventovieraan, hienostuneen naisen kanssa ei enää tuntunutkaan niin hyvältä idealta.

– Kyllähän minä sinut tunnistan! Kaarina sanoi. – Olemme tavanneet joissain seurapiirikekkereissä. Olin pitkään toimittajana Viikko-lehdessä.

Hän tiesi Sari von Essenistä enemmän kuin nainen arvasikaan. Tämä oli syntyjään Sari Laatikainen Tohmajärveltä, maalaistalon tyttö, joka oli tehnyt rakettimaisen sosiaalisen nousun muutettuaan Helsinkiin. Mallikoulu oli avannut ovet muotinäytöksiin ja kuvauksiin, ja sitä kautta Sari oli päätynyt seurapiireihin.

Loppu olikin historiaa. Sari oli onnistunut nappaamaan varakkaan, itseään huomattavasti vanhemman aatelismiehen ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Hän oli elänyt loisteliasta elämää – shoppaillut maailman metropoleissa ja matkustellut luksuskohteissa, eikä elämäntyyli ollut muuttunut, vaikka mies oli pari vuotta sitten kuollut. Sen vuoksi hän oli saanut ikävän lisänimen ”iloinen leski”.

Viime aikoina Sari von Essenin vauhti tosin tuntui hidastuneen. Häntä nähtiin yhä harvemmin julkkisbileissä, eikä somekaan enää täyttynyt matkailu- ja shoppailukuvista. Kaarina mietti, joko perintörahat alkoivat olla lopussa.

Purettuaan tavaransa väljiin kaappeihin Kaarina ja Sari lähestyivät rakennusta, jossa joogaharjoitukset pidettiin.

– Tuo näyttää ihan kirkolta, Kaarina sanoi.

– Sinne mennäänkin palvomaan Sandraa, Sari kommentoi yllättävän kitkerästi.

Sisällä Kaarina henkäisi ihastuksesta seinän kokoisista ikkunoista avautuvan maiseman edessä. Tuntui kuin he joogaisivat keskellä metsää.

Retriitin toistakymmentä osallistujaa oli kerääntynyt joogavaatteissa Sandran ja tämän vieressä hymyilevän nuoren miehen eteen. Miehellä oli tummat laineikkaat hiukset, hieman vinot silmät ja kauniisti oliiviin vivahtava iho. Mies ei ollut kovin pitkä, mutta hänen kroppansa oli täydellinen.

– Tässä on Kristian, Sandra esitteli. – Hän on assistenttini ja auttaa minua kaikessa.

– Tuo poika on enemmän kuin assistentti, sano minun sanoneen, Sari kuiskutti Kaarinalle silmää vinkaten. – Hän seuraa Sandraa kaikkialle.

Kaarina ei ehtinyt vastata, kun joogaharjoitus jo alkoi. Sandra ohjasi heitä asanasta toiseen kissamaisen pehmeästi, ja Kaarina teki liikkeitä parhaansa mukaan. Alaspäin katsovat koirat, ylöspäin katsovat koirat, kobrat, kotkat ja perhoset seurasivat toisiaan.

Lihaksiin hiipi mukava lämmöntunne, ja venytyksissä Kaarina huomasi ulottuvansa kerta kerralta hieman pidemmälle. Tasapainoa kehittävän puuasennon aikana hän horjahti kolme kertaa, mutta Sandra jaksoi kannustaa lempeästi. Seistessään soturiasennossa kädet vahvoina Kaarina tunsi itsensä voimakkaaksi ja voittamattomaksi – ja sitä tunnetta hän rakasti.

Vähitellen vaativa harjoitus alkoi viedä veronsa, ja Kaarina ehti jo ajatella, ettei se päättyisi koskaan. Ilokseen hän kuitenkin kuuli Sandran sanovan, että jäljellä oli enää loppurentoutus. Kaarina veti onnellisena viltin päälleen ja vaipui horrokseen.

Sandra heläytti kulkusta rentoutuksen päättymisen merkiksi ja sanoi:

– Tervetuloa iltateelle päärakennukseen. Siellä voimme vähän tutustua toisiimme.

Kartanorakennuksessa he vaihtoivat kengät villasukkiin ja asettuivat teekuppeineen pehmustetuille sohville ja muhkeille nojatuoleille. Kaarina otti tuolinsa selkämykseltä pehmoisen peitteen ja kääri sen ympärilleen.

Sandra kertoili matkoistaan maailmalla ja elehti niin epäsuomalaisesti käsillään, että ilman täytti rannekorujen kilinä.

Kaarinan huomion kiinnitti kuitenkin naisen kaulalla roikkuva riipus. Hän oli nähnyt sen myös Sandran Instagram-kuvissa.

Pyöreässä, kullanvärisessä riipuksessa säihkyi monenvärisiä korukiviä. Niistä oli muotoiltu kaunis kuvio, joka muistutti lootuksenkukkaa. Kaarina muisti, että sama kuvio toistui Sandran kotisivujen logossa.

– Ihana riipus sinulla, Kaarina sanoi Sandralle, kun tämän tarinointi taukosi.

– Symboloiko se jotain?

Sandra otti korun sormiensa väliin ja katsoi sitä hellästi.

– Tämä on chakra-riipus, hän sanoi ja lisäsi: – Rakkain muistoni.

Pian Sandra pyysi kaikkia vuorollaan kertomaan itsestään. Kun Kaarinan esittäytymisvuoro tuli, hän kertoi olevansa toimittaja, joka on jäänyt äskettäin freelanceriksi.

– Mutta älkää säikähtäkö, täällä en ole töissä, hän sanoi lopuksi.

– Sepä harmi, kuuttakymppiä lähestyvä mies sanoi. – Olen nimittäin kansanedustaja Markus Rautionaho, ja minun ammatissani julkisuus ei ole koskaan pahitteeksi, kunhan nimi kirjoitetaan oikein.

Nyt Kaarina tunnisti miehen. Kansanedustaja tunnettiin ärsyttävänä pullistelijana, joka vei kaiken ilman heti huoneeseen astuttuaan. Hän oli saanut liikanimen Markus-setä lauottuaan istuntosalissa auki unohtamaansa mikrofoniin asiattomia kommentteja kilpailevan puolueen naisedustajasta. Perimätiedon mukaan vastaava moka oli käynyt 1920-luvulla radiotoimittaja Markus Rautiolle, joka teki suosittua Lastentunti-ohjelmaa. Päälle jääneen mikrofonin kautta hän oli sanonut lähetyksen jälkeen eetteriin: ”Nyt Markus-setä lähtee paskalle.”

– Ja minä olen Markuksen vaimo, Eeva, vieressä istuva nainen lisäsi. – Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja töissä lastenosastolla. Me harrastamme intohimoisesti joogaa, ja olemme olleet varmaan kaikissa Sandran retriiteissä!

Sandra nyökytteli.

Eeva Rautionaho oli vähän päälle viidenkymmenen. Hänellä oli ruskeat kiharat hiukset ja niin sanotut tusinakasvot, jotka eivät jääneet mieleen. Nainen kantoi mukanaan tummanpunaista kullalla kirjottua kangaspussukkaa kuin käsilaukkua. Aika ajoin hän kaivoi sieltä esiin pienen lasipullon, kiersi korkin auki ja nuuhkaisi syvään. Sitten hän sipaisi pullosta jotain sormenpäällään korvansa taakse ja – yllättävää kyllä – rintojensa väliin.

Erikoista, Kaarina ajatteli.

Nainen huomasi hänen ihmettelevän katseensa, ja selitys tuli saman tien:

– Sandran eteerisiä öljyjä. Rakastan niiden tuoksua ja vaikutuksia.

Esittäytymiskierroksen edetessä seuraaviin osallistujiin Kaarina unohtui katselemaan poliitikkopariskuntaa. He istuivat kylki kyljessä, ja välillä mies siveli hellästi vaimonsa käsivartta. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan sitä, vaan tuijotti herkeämättä Kristiania.

No, kerrankos keski-ikäinen nainen haluaa nauttia visuaalisuudesta, Kaarina ajatteli. Kristian Varma oli hämmentävän hyvännäköinen. Kaarina ei kuitenkaan tuntenut vetoa nuoriin miehiin, jotka olivat hänen oman poikansa ikäisiä. Samaa ei ehkä voinut sanoa Eeva Rautionahosta.

Lopuksi omistajapariskunta Tiina ja Teemu Luoma kertoivat luontokeitaansa toimintaperiaatteista. Retriittikeskusta hoidettiin ekologisesti ja ruokaa haettiin mahdollisuuksien mukaan suoraan luonnosta.

– Tarjoamme vain kasvisruokaa, ja ruoka-aineet ovat puhtaita. Suosimme luomua, lähiruokaa ja satokausiherkkuja, kokiksi kouluttautunut Teemu kertoi.

Aitoja nykyajan hippejä, Kaarina ajatteli pariskuntaa katsellessaan. Tiinalla oli maahan asti ulottuva vihreä kukkamekko, Teemulla taas pellavainen riihipaita ja housut. Hän oli kietonut pitkien kutriensa ympärille värikkään nauhan, samanlaisen, jolla Tiinan letit oli sidottu. Hehän ovat kuin suoraan minun nuoruudestani tai Woodstockista, Kaarina mietti.

Viimeisenä esittäytyi keski-ikäinen, maata viistävään kaapuun pukeutunut nainen, Anne Kumar. Selitys erikoiselle sukunimelle saatiin, kun nainen kertoi viettävänsä talvikaudet Intiassa miehensä luona.

– Kesäisin haluan Suomeen, hän sanoi. – Olemme Sandran kanssa tunteneet iät ajat, ja olen usein hierojana näissä hänen retriiteissään. Voitte varata minulta aikoja huomiselle tai sunnuntaille.

– Annella on taikakädet, kannattaa ehdottomasti kokeilla, Sandra mainosti.

Kaarina buukkasi Annelta heti ajan lauantai-iltapäivälle. Sitten hän huomasi olevansa niin väsynyt illan harjoituksesta, että oli pakko vetäytyä nukkumaan. Kaarina kysyi Sarilta, oliko tämä jo lähdössä, mutta nainen sanoi jäävänsä vielä hetkeksi muiden seuraan.

Mökkiin päästyään Kaarina kävi iltapesulla, lähetti kotiin viestin, pujahti peiton alle ja nukahti saman tien.

Aamulla Kaarina heräsi ilman herätystä jo ennen seitsemää ja tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi. Hän puki ylleen uikkarit ja kietoi kylpytakin ympärilleen. Sitten hän raotti varovasti Sarin peitonkulmaa ja kysyi kuiskaten, halusiko tämä lähteä mukaan aamu-uinnille.

– En, nainen sanoi äkäisesti ja veti peiton päänsä yli.

Kaarina asteli polkua pitkin rantasaunalle ja laski pyyhkeensä terassin kaiteelle. Hän katsoi järvelle ja ihasteli kesäaamun kauneutta. Laiturilla hän huomasi punaisen rantahuivin ja kullanväriset sandaalit. Oliko joku ehtinyt uimaan jo ennen häntä?

Kaarina käveli laiturin päähän ja katsahti alas. Näky jähmetti hänet paikoilleen. Vedestä erottui selkä, johon oli tatuoitu suuri kotkan kuva. Seuraavaksi Kaarina huomasi rastanutturan ja silloin hän tiesi, kuka vedessä kellui. Se oli joogaohjaaja Sandra Westerberg.

Täältä pääset seuraavaan osaan.