Margueriten teoreema on kolmiodraama ja syvällinen isänmurhan analyysi

Tuntuu siltä, että 2000-luvun elokuvissa ja sarjoissa eniten varioitu tarina on älykkään mutta emotionaalisesti vajavaisen ihmisen matka takaisin yhteyteen muiden ja itsensä kanssa. Se taitaa olla aikamme askarruttavin ihmiskohtalo, ja syystä. Tässä mytologiassa sankari on lukittautunut itseensä ja eristäytynyt muusta ihmiskunnasta harjoittamaan yksityistä intohimoaan, esimerkiksi selvittämään rikosta, pelaamaan shakkia tai soittamaan rumpuja. Tai ratkaisemaan maailman vaikeinta matemaattista ongelmaa, kuten nyt ranskalaisen Anna Novionin uutuuselokuvassa Margueriten teoreema.

Marguerite Hoffman (loistava Ella Rumpf) on pariisilaisen huippuyliopiston supertähti, matikkanero, joka valmistautuu todistamaan kuulun Szemerédin teoreeman. Epämiellyttävä yllätys odottaa, kun Margueriten professori Werner (Jean-Pierre Darroussin) ottaa toiseksi suojatikseen Oxfordissa opiskelleen Lucas Sarellin (Julien Frison). Kun uusi lellikki osoittaa julkisesti virheen Margueriten todistelussa, koko työltä katoaa pohja. Elämältä samoin. Marguerite livistää yliopistolta yön selkään aikoen hylätä ikiajoiksi matematiikan, suuren rakkautensa ja ainoan intohimonsa.

mitä intohimo on? Palavaa rakkauttako? Vai sittenkin rakastamisen vastakohta, monomaaninen pakkomielle, jonka avulla ihminen pysyttelee loitolla toisista ja itsestään? Alkukristilliset mystikot kutsuivat passioiksi syitä, jotka johtivat jumalyhteyden katkeamiseen ja samalla oman itsen kadottamiseen. Psykologiassa passioilla tarkoitetaan hetkellisesti toimivia mutta loppupeleissä haitallisia strategioita, joiden avulla ihminen koettaa pärjätä elämän karikoissa. Lopputulos on usein sama: loittoneminen itsestä ja muista.

Margueriten teoreema tutkii passion ja rakkauden suhdetta hienovaraisesti ja turhia paisuttelematta. Vähitellen, kohta kohdalta, siitä muodostuu tarkka kuvaus isän aaveesta, sen hyväksynnän ja päihittämisen ikuisesta tavoittelusta. Järki ja tunteet ovat tässä yhtälössä alati ristivedossa. Uhriutuvan yksinhuoltajaäitinsä kanssa eläneelle Margueritelle matematiikka on elämän ja kuoleman kysymys. Siihen on mahdotonta suhtautua viileästi, vaikka kaiken muun pystyisi pitämään etäällä. Isän haamu, professori Werner, vaatii Margueritelta kypsyyttä ja arvokkuutta. Ei saa olla dramaattinen tai ottaa henkilökohtaisesti. Ei pidä sotkea hylkäämisen tunteita matematiikkaan. Margueritella taas kaikki tunteet sotkeutuvat nimenomaan matematiikkaan, hylkäämisen tunteet eritoten.

perinteisesti ongelmat eskaloituvat, kun vaikkapa puuksi loihditun sankarittaren eteen ilmestyy rakkauden mahdollisuus. Näin käy myös modernissa myytissä. Elämään astelee söpö ekstrovertti, joka soittelee vetopasuunaa tiedekunnan torvisoittokunnassa ja on silti briljantti matikassa. Mitä jos onni piilisikin juuri siinä, että harjoittaa intohimoaan jonkun toisen kanssa, ihan jo pelkästä yhdessä tekemisen ja olemisen ilosta?

Hetkonen, yläilmoissa tuumataan silloin.

Margueriten teoreema onkin nimenomaan kolmiodraama ja syvällinen isänmurhan analyysi. Se muistuttaa sillä tavoin esimerkiksi takavuosien Whiplashia, vaikkei olekaan samalla tavoin klaustrofobinen eikä tunnelataukseltaan niin sadistinen. Mutta kyllä professori Werner kateellinen, kilpailuhenkinen ja kostonhimoinen on, ainahan myyttien isät ovat, ja hänen viimeinen repliikkinsä, niin inhimillisen ristiriitainen, on kirsikka Novionin kakussa.

elokuvallisesti marguerite on palkitsevaa katsottavaa. On upeita kuvia, olipa kyse sitten vuoristomaisemasta, halvan pariisilaiskämpän tapeteista tai laittoman pelipöydän mahjong-nappuloista. On runsaasti viehättäviä oivalluksia ja tyydyttävää symmetriaa. Silti ollaan koko ajan tukevasti kiinni arkisessa elämässä ja nykyhetkessä. Ei Margueriten katsomossa tarvitse pähkäillä Pallas Athenen syntymää tai Hypatian kohtaloa, ellei tahdo. Jos sen haluaa katsoa jonakin kesäiltana yksinkertaisesti viehättävänä elokuvana nuoren ryppyotsan kompuroinnista kohti ensirakkautta, siitä vain. Mutta jos tekee mieli pohdiskella syntyjä syviä ja harrastaa hiukan itsetutkiskelua, Marguerite tarjoaa peilipintoja siihenkin. Kunhan pitää mielessä, etteivät myytit, modernitkaan, anna ratkaisuja kuolevaisten ongelmiin. Ne vain muistuttavat, mistä me olemme tulossa, ja mikä meissä on yhteistä, ja ikuista.

Margueriten teoreema, ohjaus Anna Novion