Image

Uusvilpittömät

Uusvilpittömät

Veera Luoma-aho huomaa, että hänen sukupolvensa kuvittelee keksineensä ironian.
Teksti Veera Luoma-aho
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Tiedättekö, miten sai tehtyä itsestään hölmön 1990-luvun lopun opiskelijapiireissä? Puhumalla totuudesta. Muistan istuneeni aloittelevana opiskelijana yliopiston luennolla, kun joku erehtyi sanomaan t-sanan. Muut purskahtivat nauruun. Absoluuttista totuutta ei ollut, vaan tulkinnat ja totuudet olivat subjektiivisia.

Nyt puhumme huolestuneina ja täysin pokkana ”vaihtoehtoisista faktoista” ja ”totuuden jälkeisestä ajasta”. Tältä siis tuntuu keski-ikä. Kaikki tuntemani arvot, roolit ja ideologiat on pantu tehosekoittimeen ja painettu nappia.

Viime vuosikymmenet valtavirtaa härnättiin vasemmalta. Nyt soveliaisuuden rajoja rikkovat populistit ja netin äärioikeistolaiset. Sen aseena ovat meemit, jotka ovat tyylipuhdasta postmodernismia, loputtomia lainauksia ja tulkintoja, pastissia ja parodiaa.

Siinä on jotain hyvin, hyvin tuttua.

Oletko joskus löytänyt itsellesi hengenheimolaisia jostain alakulttuurista? Selaile amerikkalaisen alt- rightin keskustelufoorumeita, ja ymmärrät, mistä on kysymys. Huonommuuden tunteet ja menettämisen pelko on valjastettu ryhmätunteeksi, oikeassa olon varmuudeksi ja muita ylenkatsovaksi keskinäiseksi ymmärrykseksi. Ne tajuavat, jotka tajuavat.

Alt-rightin nettisoturit ovat rasistisia, naisvihamielisiä ilkimyksiä, mutta parhaimmillaan heidän meeminsä ovat kuin someformaattien aapisesta. Vinkki sosiaalisen median sisältökonsulteille: vihan ja ironian yhdistelmä on todellakin kuin luotu jaettavaksi.

Mikä jää perinteisten konservatiivien, liberaalin oikeiston, vasemmiston ja vihreiden rooliksi? Olla loukattuja ja hämillään. Roolit ovat keikahtaneet nurinniskoin, ja siinä on nieleskelemistä. Jos olisin tiennyt viisitoista vuotta sitten, ketkä tänään peräänkuuluttavat perusarvoja, käytöstapoja ja kotikasvatusta, olisin kai tukehtunut nauruun.

Alt-rightin tapa toimia on purettu palasiksi moneen kertaan. Aluksi kerrotaan rasismista, naisvihasta, antisemitismistä, islamofobiasta tai vaikka liberaalin demokratian kritiikistä ammentava törkeä vitsi. Sitten seurataan tyytyväisenä väistämätöntä reaktiota. Lopuksi muiden suuttumus valjastetaan omaksi aseeksi. Sillä todistetaan jälleen kerran, kuinka media ja liberaalit vihaavat alt-rightia ja ovat itse yliherkkiä itkupillejä.

Viesti naamioidaan leikiksi, jossa kiusataan tekopyhiä liberaaleja. Ja kukapa nyt ei rakastaisi tekopyhien liberaalien kiusaamista?

Näin kakun voi syödä ja säästää. Omista sanoista ei tarvitse kantaa vastuuta, mutta varsinainen vihaviesti tulee silti sanotuksi ääneen ja muuttuu uudeksi normaaliksi.

Trollaus on performanssi, joka vahvistaa alt-rightin tarinaa itsestään. He voivat uhriutua ja kokea olevansa altavastaajia mutta samalla tuntea olevansa fiksumpia kuin muut, koska ovat saaneet kaikki lankeamaan ansaansa.

Liberaaleissa piireissä on viime vuodet eletty uusvilpittömyyden aikaa. Osa haluaa hylätä kyynisyyden ja ironian kokonaan.

Vaikka näen, millaista tuhoa postmodernit kikat käyttöönsä napannut äärioikeisto saa aikaan, ei uusi vilpittömyyskään oikein miltään kunnon vastaukselta tunnu.

Michelle Obama sanoi puheessaan demokraattien puoluekokouksessa when they go low, we go high – kun he toimivat alhaisesti, me nousemme sen yläpuolelle.

Se oli hieno ja koskettava puhe. En silti voinut olla epäilemättä, onko se sittenkään oikea strategia. Entä jos itsetietoinen sikailu toimiikin nettikulttuurissa paremmin kuin ylevä hyvistely? Likaista peliä pelaavien yläpuolelle asettuminen on hutera paikka. Silloin on parasta pitää huolta siitä, ettei horju, sillä mikään ei herätä yhtä suurta vahingoniloa kuin hyvänä itseään pitävien ihmisten moraalinen kompastelu.

Jokainen sukupolvi luulee olevansa edellistä ironisempi, mutta oma sukupolveni, 1990-luvulla teini-ikänsä eläneet, on niin innoissaan omasta ironisuudestaan, että kuvittelee keksineensä itse koko sanan.

Nelikymppisinä joudumme maistamaan omaa lääkettämme. Amerikkalainen alt-right ymmärsi, että sen ajatusmaailman ydin, valkoisten miesten ylivallan haikailu, ei koskaan tule olemaan itsessään riittävän coolia.

Niinpä se varasti silmiemme edestä postmodernin pelikirjamme, opetteli sen ulkoa ja käyttää sitä nyt tavalla, joka uhkaa koko demokraattista järjestelmää.

Sen viha on todellista. Mutta se tajusi, että idealismi on naamioitava ironiaksi, sillä vain ironian voi ottaa tosissaan.

Julkaistu: 14.3.2018