Viime heinäkuussa kummitätini julkaisi Facebook-postauksen 30-vuotishääpäivänsä kunniaksi. Tasan 30 vuotta aikaisemmin silloisen Lapin läänin etelänurkassa, Perämeren rannalla sijaitsevassa Simon Maksniemen kylässä vietettiin klassiset suomalaiset kesähäät. Hääpari poistui kirkosta avoautolla ja tarjolla oli takuulla kermakakkua ja lohileipiä.

Kirkolta siirryimme juhlimaan mummolani pihalle. Minä olin kahdeksan. Jos ohjaaja Jukka Mäkinen olisi ollut paikalla, hän olisi voinut tekaista johonkin maalaiskomediaansa hääaiheisen jakson. Niin vahva oli maalaisidylli.

Muistelin tätä tehdessäni Pienen kylän suuret suhteet -podcastin rakkausjaksoa. Tätini ja hänen aviomiehensä – jonka kanssa tätini on ollut yhdessä lukiosta asti – ovat molemmat asuneet koko elämänsä samalla paikkakunnalla, tätini noin kilometrin päässä lapsuudenkodistaan. Opiskelemassa he ovat molemmat käyneet muualla, mutta palanneet pikimmiten takaisin kotiseudulleen.

Rakkautta ja rakastumista käsittelevän podcast-jakson tekeminen osoittautui ennakoitua vaikeammaksi. Haastateltavia oli vaikea saada mukaan. Parisuhde on henkilökohtainen asia, minkä lisäksi pitkään suhteeseen mahtuu monenmoisia vaiheita. Oma parisuhde koskettaa myös muita, lapsia erityisesti, jos heitä on. Mutta mikä erottaa pienen kylän parisuhteen suuremman paikkakunnan liitosta?

Haastateltavani Henna Lampela tapasi puolisonsa ensimmäisen kerran yläasteella. Parisuhteen pohtiminen asuinpaikan kautta oli yllättävän haastavaa. Kysymykseni olivat kenties niin itsestään selviä, ettei niitä ollut tarvinnut miettiä. Lampelan perheessä asiat sujuvat. Lisäksi vanhemmat ja muut sukulaiset ovat lähellä, mikä on yleensä mielettömän positiivinen asia, varsinkin jos perheessä on lapsia.

Jäädä-verbi on kummitus, jota käytetään usein kuvaamaan kotiseudulleen asettuneita. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut esimerkiksi tätini perheellistä olemista ”jäämisen” kautta. Päinvastoin. Minäkin olisin mielelläni seurannut visiota elämästäni jo parikymppisenä, mutta minulla ei ollut sellaista.

Noin puolet Suomessa solmituista avioliitoista päättyy eroon. Tiedän enemmän avioliitosta eronneita ikäisiäni, kuin sellaisia, jotka olisivat olleet yläasteelta, lukiosta tai ammattikoulusta asti yhdessä. Nämä elämänmittaiset parisuhteet, joissa kotipaikkakunta ei vaihdu, ovat nykyisessä parisuhdeilmastossa jopa radikaaleja – ja superkiinnostavia. Ne eivät ole itseisarvo, mutta jotain ihmeellistä niissä minun silmissäni on.

Niiden olemusta on vaikea sanallistaa, sillä tavallisuus ja erityisesti onni ovat haastavasti artikuloitavia asioita. Ehkä siksi muutoin sanavalmis tätini toistelee 90-luvun kesähäävideolla kahta sanaa: kiitos ja ihanaa.

Kuuntele myös podcastin muut jaksot!