Terveys ja hyvinvointi
Apu

Uudesti syntynyt

Uudesti syntynyt

Aivovamma. Janne Haikala on ihmemies. Hän selvisi vakavasta aivovammasta takaisin elämään.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Tästä tarinasta ei saa kirjoittaa surullista. Siinä pitää iloita siitä, että on tapahtunut ihme, ja mahdottomasta on tullut mahdollista. Elämä on voittanut kuoleman. 

Kohteensa toivomuksesta jutussa tulee olla huumoria, iloa ja toivoa.

Tämä on Janne Haikalan tarina. 

Miltei vuosi sitten, syyskuun 13. päivänä, Janne oli tutun kaveriporukan kanssa viettämässä perjantai-iltaa. He tekivät ruokaa kihlatun luona, joivat olutta ja olivat hulvattomia yhdessä. Kaveriporukka teki kaikkea sellaista mukavaa, mitä heillä oli tapana tehdä työviikon päätteeksi.

Illan aikana Janne nautti enemmän kuin yhden oluen. Perjantain kääntyessä lauantain puolelle Janne ja kihlatun veli olivat kävelemässä takaisin kotiin, kun jotakin tapahtui. 

Siitä Janne ei muista mitään. Itse asiassa seuraavan kerran hän havahtui todellisuuteen vasta viikkojen päästä Hyvinkään sairaalassa.

Jannelle on kerrottu jälkeenpäin, että hän kaatui ja löi takaraivonsa asfalttiin.

– Pelleilimme siinä jotakin ja kaaduin täydellä painolla asfalttiin. 

Oksennus tuli saman tien. Kaveri meni sokkiin, hän huusi apua ja sai laitettua paitansa Jannen verta vuotavan pään alle. Pian paikalle saapui ambulanssi.

Onni oli, ettei Janne ollut tilanteessa yksin. Hän sai pikaisesti tarvitsemansa ensiavun, ja hänet vietiin Peijaksen sairaalaan. 

Yön aikana Jannen tila huononi ja hänet toimitettiin Töölön tapaturma-asemalle.

Seuraavana aamuna Jannen äidille soitettiin, että pojan tila oli kriittinen. Hän oli saanut vaikean aivovamman. Hänellä oli aivoruhjevammoja, kallonmurtuma ja kallonsisäistä verenvuotoa. 

– Tuolloin omaisilleni sanottiin, että mennään minuutti kerrallaan. Yhtään enempää ei voitu luvata.

Jannen kallonsisäinen paine nousi niin suureksi, että kaksi päivää tapaturman jälkeen hän joutui kirurgiseen leikkaukseen. Siinä häneltä poistettiin iso pala kalloa, jotta aivopaine saatiin laskemaan. Leikkauksen aikana potilaan sydän pysähtyi kerran.

Leikkaus oli viimeinen hoitokeino, joka Jannelle voitiin tehdä. Jos se ei olisi auttanut, hän ei olisi kertomassa omaa tarinaansa. 

Leikkauksen jälkeen Janne oli kymmenen päivää nukutettuna ja kytkettynä hengityskoneeseen. 

Hän ei muista juuri mitään Töölössä viettämistään kahdesta viikosta. Jälkeenpäin henkilökunta on sanonut, että ”parempi, kun et muista”.

Jossakin vaiheessa kihlatulle kerrottiin, että Janne selviää. Hän on niin vahva ihminen.

– Henkilökunta oli huomannut, että pistin joka asiassa hanttiin. Kun aloin heräillä, en meinannut suostua ottamaan lääkkeitä. Pidin hoitajien käsistä kiinni.

Tulevaisuudessa Janne Haikala toivoo tekevänsä töitä vanhusten parissa, koska kukaan ei ansaitse yksinäistä vanhuutta.

Päivä päivältä vointi koheni. Janne alkoi olla tajuissaan. Hän alkoi syödä avustettuna ja jopa kävellä telineen avulla. Hänen keskittymiskykynsä oli kuitenkin olematonta. Ja askeleet hataria.

Miksi luulet, että juuri sinä selvisit?

– Minulla oli valtava elämäntahto. Tahdoin taistella läheisteni ja kymmenvuotiaan poikani vuoksi.

Janne Haikala selvisi mahdottomasta, vakavasta aivovammasta, josta juuri kukaan ei ole toipunut.

Kun kriittiset vaiheet loppuivat, hänet siirrettiin Töölöstä Hyvinkään sairaalan neurologiselle osastolle.

Silti taistelu ei loppunut.

– Töölössä olin tavallaan pikkulapsi; vauva, joka opetteli kaiken alusta. Hyvinkäällä olin teini-ikäinen murkku pahimmasta päästä.

Ennen onnettomuutta Janne oli ollut kiltti, tavallinen ihminen, joka mieluummin ajatteli muiden parasta. Edes nuoruudessaan hän ei ollut kokenut rankkaa murrosikää. 

Onnettomuudessa kaikki muuttui. Tavallisesta miehestä tuli aggressiivinen ja levoton.

– Töölössä tiedettiin, että vakavan aivovamman saaneen potilaan käytös voi olla aggressiivista ja yllätyksellistä, mutta Hyvinkäällä minua pidettiin lähinnä hulluna.

Hyvinkäällä Janne puheli mitä sattui. Hän vaati veden sijasta juomaksi kossua. Ja kun sitä ei saanut, sitten bisseä tai kirkasta. Huonetoveriltaan Janne oli pyytänyt kaljaa. Huonekaveri oli mennyt leikkiin mukaan ja tarjonnut ”pari bisseä”, jotta Janne olisi rauhoittunut. 

Huonekaveri oli jäänyt Jannen sängyn viereen niin pitkäksi ajaksi, että tämä oli nukahtanut. Huonetoveria Janne haluaisi vielä kiittää.

– Tuolloin söin yli 20 lääkettä. Olen ollut lääkkeistä niin sekaisin, että olin ehkä koko ajan pienessä laskuhumalassa. Ehkä siksi puhuin tuollaisia.

Jannen olo oli ankea, ja hän halusi Hyvinkäältä pois. Hän puhui karkaamisesta taukoamatta. 

– Yhden kerran päätin, että nyt lähden menemään. Nousin sängystä ja menin saman tien nurin. Vaikka minulla oli päässä turvakypärä, minulta meni silti taju pariksi päiväksi.

Haikala sidottiin päivisin pyörätuoliin ja öisin sänkyyn. Välillä hän toivoi sitomista, varsinkin jos sattui sellainen hetki, että hän ymmärsi ajatella omaa parastaan.

Erään kerran Janne oli katsellut itseään vessan peilistä ja hämmentynyt näkemästään leikkausarvesta ja epilepsialääkkeiden turvottamista kasvoista. Paikalla olleelle kihlatun veljelle hän oli näyttänyt leikkausarpikohtaa ja sanonut: ”Kannattaa kokeilla. Tämä tuo ihan uusia fiiliksiä elämään”.

Jannesta vitsi oli onnistunut, hän kun oli ollut huumorimies aina, mutta kaveria se ei naurattanut.

Hyvinkäällä lääkärit eivät osanneet sanoa, millaiseksi Janne parantuisi; tulisiko hänestä psyykkisesti tasapainoinen tai palautuisiko hänen fyysinen toimintakykynsä.

Janne ei osannut moista murehtia. Usein kihlattu katsoi hänen touhujaan itku kurkussa.

Toive toteutui. Janne pääsi Hyvinkään sairaalasta viikon päästä pois ja sai hoitopaikan Kiljavan kuntoutussairaalasta Nurmijärveltä. 

Kun hän saapui taksilla sairaalan pihalle, hän ei ottanut pyörätuolia enää mukaansa.

Kiljavalla hän sai nukkua vapaasti ilman lepositeitä ja alkoi voida paremmin. Hän aloitti puheterapian ja fysikaalisen kuntoutuksen.

Pikku hiljaa puheentuotto muuttui normaaliksi. 

Tasapainolaudan avulla motoriikka parantui, ja hän alkoi treenata vielä kovempaa.

Lopulta hän teki yhdellä kädellä punnerruksia jumppapallon päällä jalat ilmassa.

Kiljavalta Jannella on mukavat muistot. Siellä hän sai nauttia vapaudesta. Hän käveli usein järvelle, tykkäsi jutella vanhempien potilaiden kanssa ja koki, että henkilökunta teki kaikkensa, jotta hän paranisi.

Kuukauden päästä sairaalasta käveli ulos kuin toinen mies.

– Kun lähdin Kiljavalta, en syönyt enää kuin yhtä lääkettä. 

Lääkärit eivät voineet todeta muuta kuin että Jannella oli käynyt käsittämätön tuuri. Hän oli parantunut ennalleen.

Vasta kotona Janne Haikala alkoi miettiä, mitä hänelle oli oikeastaan käynyt. 

Hänelle valkeni, että hän oli selvinnyt vastaavanlaisesta aivovammasta, jollainen on entisellä formulakuskilla Michael Schumacherilla.

Vaikka Schumacher saa erinomaista hoitoa maailman parhaissa sairaaloissa, Janne oli onnekkaampi. 

– Tietysti olen surullinen Schumacherin kohtalosta. Mutta toisaalta olen onnellinen, että sain tavallisena ihmisenä niin hyvää hoitoa. 

Hoitaneita lääkäreitään hän pitää pelastajinaan.

Onnettomuudesta on kulunut miltei vuosi. Janne on mielestään onnekas monella tavalla.

Tapaturma herätti hänet uuteen elämään. Samalla hänen elämänkatsomuksensa muuttui.

– Opin, ettei koskaan voi tietää, mitä tapahtuu. En anna sen kuitenkaan häiritä elämääni. 

Myös elämäntavat muuttuivat. Janne ei polta enää tupakkaa, ja alkoholiakaan hän ei juo juuri lainkaan. Hän jätti juomisen osaksi poikansa tähden.

– Kun poikani tuli katsomaan minua Töölöön teholle, hän oli sanonut, että aikoo pitää minulle puhuttelun kaljan juonnista.

Nykyään poika pitää isäänsä ihmemiehenä, koska tämä selvisi takaisin elämään.

Jannesta on alkanut tuntua, että onnettomuuden oli tarkoitus tapahtua.  

Kuultuaan Jannen tarinan eräs sairaanhoitaja sanoi, että Jannessa on pakko olla jotain suurta, kun hän sai jäädä henkiin.

Teksti: Minna Nevalainen

Lue aivovammojen ehkäisystä: Terve.fi

Julkaistu: 7.9.2015