Eräänä juhannuksena Kerstin meni nuoruuden poikaystävänsä Henryn luo ja sanoi: ”Tässä minä nyt olen sinua varten”

Henry Sjögård oli katsellut Kerstin Jordasia jo Lapinjärven ruotsinkielisen yläkoulun pihalla, mutta Kerstin ei ollut kiinnittänyt huomiota nuoren miehen katseeseen. Muutama vuosi myöhemmin, talvella 1971, nuoret tapasivat Ruotsinpyhtään seurantalon tansseissa. Henry oli silloin 18-vuotias, saanut juuri ajokortin ja opiskeli autoasentajaksi Porvoossa. Vuotta nuorempi Kerstin opiskeli hoitoalaa Loviisassa.

– Kiinnitin heti huomioni Kerstiniin, joka tanssi tyttökavereidensa kanssa. Silloin oli tapana, että tytöt laittavat laukut keskelle tanssilattiaa ja jytäävät siinä ympärillä. Muistaakseni tanssimme sinä iltana myös yhdessä, Henry, 70, kertoo.

Kerstin, 69, muistaa, että seurusteluaikana he kävivät usein kahvilla, ja sen jälkeen Henry vei hänet aina kotiin isänsä Volkkarilla. Tapailu kuitenkin loppui, kun Kerstin tapasi toisen miehen, josta tuli myöhemmin hänen lastensa isä.

– Kirjoitin Henrylle kirjeen, jossa kerroin, että en voi enää jatkaa seurustelua. Laitoin kirjeen postiin, vaikka asuimme molemmat Lapinjärvellä.

Henryä kirjeen saaminen harmitti jonkin aikaa, mutta hän ei jäänyt sen suuremmin suremaan. Molemmat ovat miettineet, miksi he aikoinaan erosivat. Siihen ei ole löytynyt yksiselitteistä vastausta.

– Olimme silloin vielä kovin nuoria emmekä ymmärtäneet omaa parastamme, Kerstin sanoo.

Eron jälkeen Henryllä oli useita seurustelusuhteita, kunnes hän tapasi ensimmäisen vaimonsa 29-vuotiaana.

– Meille syntyi kaksi tytärtä. Vaimollani oli ennestään poika, joka kutsuu minua isäkseen.

Kerstin sai omassa avioliitossaan kuusi lasta. Kun nuorin lapsista oli vain vuoden ikäinen, perheen isä sairastui vakavasti ja kuoli vuonna 1995. Kerstin jäi kuuden lapsen yksinhuoltajaksi.

– Elin silloin todella rankkoja vuosia. Minulle jäi velkainen omakotitalo, eikä palkkani Lapinjärven johtavan kodinhoitajan työstä riittänyt kattamaan kuluja. Jouduin ottamaan kanoja autotalliin, jotta sain lapsilleni riittävästi ruokaa.

Kohtalo toisti itseään myöhemmin, sillä myös Kerstinin vanhin poika, kahden lapsen isä, kuoli keski-iässä vaikeaan sairauteen.

Henry kertoo tienneensä, että liitto hänen lastensa äidin kanssa päättyy. Ero tuli, kun nuorempi tytär oli 15-vuotias.

– Olisin toivonut suhteen jatkuvan niin pitkään, että lapset ovat aikuisia. Heidän äitinsä päätti kuitenkin toisin ja muutti tytärteni kanssa toisen miehen perään Egyptiin.

Henry teki työuransa logistiikka-alalla, mutta joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle 52-vuotiaana aivoverenvuodon vuoksi.

– Minulle tuli burnout, jonka yhteydessä pääni kuvattiin Porvoon sairaalassa. Ajoin sieltä kotiin, jossa vaimoni pyysi minua soittamaan heti taksin Töölön sairaalaan. Porvoon sairaalasta oli soitettu, että pitää mennä nopeasti.

Töölössä Henrylle kerrottiin, että pää pitää leikata. Kun hän kysyi milloin, vastaus oli huomenna.

– Myöhemmin lääkäri kertoi, että henki olisi lähtenyt heti, jos päässäni olleet tukokset olisivat alkaneet vuotaa.

Henryn näkökenttä heikkeni leikkauksen jälkeen niin, että hän ei voinut jatkaa enää ammattikuljettajan työssä. Henkilöautoa hän saa kuitenkin ajaa edelleen.

Vuosien varrella Kerstin ja Henry olivat tavanneet silloin tällöin, koska he asuivat samalla pikkupaikkakunnalla. Kerran kunnan järjestämissä juhlissa Kerstin haki Henryä tanssimaan useita kertoja.

– Olin silloin vielä naimisissa, ja vaimoni suuttui, koska tanssin Kerstinin kanssa. Hän tiesi, että olimme aikoinaan seurustelleet.

Kerstinin poika oli Henryn pojan hyvä kaveri, ja Kerstin haki tämän usein Henryn kotoa. Jälkeenpäin Henry on kertonut katselleensa Kerstiniä ikkunasta, kun tämä tuli hakemaan poikaansa.

Kerstinin miehen kuoleman ja Henryn eron jälkeen molemmat elivät tahoillaan vuosien ajan itsekseen. Vuonna 2009 Kerstinin nuorin poika muutti kotoa ja lähti Turkuun opiskelemaan. Oli juhannus, ja Kerstin oli päättänyt jäädä yksin kotiin.

– Ystävättäreni soitti ja pyysi juhlimaan Hotelli Hanheen Lapinjärvelle. En olisi millään halunnut lähteä, mutta hän sai kuitenkin houkuteltua minut mukaansa.

Henryllä oli tapana käydä Hanhessa silloin tällöin hakemassa juttuseuraa. Hän istui pitkän pöydän päässä, kun Kerstin tui yllättäen samaan pöytään ystävättärensä kanssa.

– Kun näin Henryn, tunsin sisimmässäni voimakkaasti, että hän on loppuelämäni mies. Menin hänen luokseen ja sanoin spontaanisti: ”Tässä minä nyt olen sinua varten.”

Sinä juhannuksena seurustelu alkoi uudelleen. Kerstinin ja Henryn mielestä rakastuminen on iäkkäänä ihan samanlaista kuin nuorena.

– Yhtä hulluksi se tekee. Alussa piti olla koko ajan yhteydessä, ja koko ajan oli ihanaa. Emme ole vieläkään riidelleet kunnolla, mutta pieniä erimielisyyksiä on ollut, Kerstin sanoo.

Kohtalokkaan juhannuksen jälkeen molemmat asuivat vielä kolme vuotta eri osoitteissa. Henry halusi edetä suhteessa hitaasti, koska oli jo tottunut elämään yksin eron jälkeen.

Pari meni naimisiin Lapinjärven kirkossa vuonna 2012. Pieniä häitä juhlittiin heidän yhteisessä kodissaan Lapinjärvellä. Eronsa jälkeen Henry oli ostanut tilavan rivitaloasunnon, josta tuli myös Kerstinin koti.

– Myin omakotitaloni, koska Henry ei halunnut enää taloon, jossa on paljon työtä. Olemme olleet tyytyväisiä ratkaisuun ja yhteiseen rivitalokotiimme.

Kerstinin ja Henryn lapset ovat hyväksyneet pariskunnan avioliiton. Pariskunnalla on kaikkiaan 25 lastenlasta, jotka vierailevat säännöllisesti heidän luonaan. Lapsenlapsista 19 on Kerstinin puolelta.

– Näen heitä mielelläni, mutta en enää jaksa hoitaa heitä säännöllisesti, Kerstin sanoo.

Aiemman avioliittonsa aikana Kerstin oli harkinnut eroa, mutta päätyi lopulta toisiin ajatuksiin. Hänen äitinsä oli sanonut, että heidän suvussaan ei erota. Samaa oli sanonut Henryn isä. Kun Kerstin ja Henry menivät yhteen, heidän vanhempansa olivat kuitenkin tyytyväisiä.

– Huonosta liitosta pitää voida erota. Ei kenenkään kannata olla suhteessa, joka ei toimi. Siinä heittää koko elämänsä väärään paikkaan. Toiset voivat ajatella eri tavalla, mutta tämä on minun mielipiteeni, Kerstin sanoo.

Parin arki sujuu seesteisesti. Kerstinillä ja Henryllä on cockerspanieli Lufsen, jonka kanssa he tekevät vuorotellen pitkiä lenkkejä. Molemmilla on myös omia harrastuksia.

Kerstin on mukana Lapinjärven Marttojen toiminnassa ja laulaa Lapinjärven naiskuorossa. Henry käy lähes päivittäin tapaamassa ystäviään Pukaron Paronissa, joka on lapinjärveläisten suosima matka-asema ja kohtaamispaikka.

– Meillä on ukkoporukka, jonka kanssa jutellaan kuulumisia.

Yhdessä pariskunta matkustaa. He ovat käyneet Teneriffalla, Madeiralla, Maltalla, Islannissa ja Saksassa. Kesäisin pari on usein vuokrannut mökin kotimaassa.

– Yleensä teemme ulkomaanmatkan kerran vuodessa. Tänä vuonna se jää väliin, koska odotan pääsyä polven tekonivelleikkaukseen. Toisessa polvessa on jo tekonivel, ja olen siihen todella tyytyväinen, Kerstin kertoo.

Pariskunta kuvailee arkeaan mukavaksi yhdessäoloksi.

– Minusta tämä on onnen täyttymys, ja meistä molemmista tuntuu samalta, Kerstin sanoo.

Henry nyökkäilee vieressä.

Kerstiniä ja Henryä yhdistää samankaltainen lapsuus. Molemmat ovat lähtöisin karjatilalta. Kerstin kertoo, että hän piti lehmistä ja lypsi mielellään. Myös heinätyöt olivat mieluisia.

Molempien kotitilat ovat edelleen toimivia maatiloja. Henryn nuorin veli on jatkanut tilan pitoa, samoin Kerstinin veljenpoika.

Kerstin ja Henry viihtyvät Lapinjärvellä, jossa vastaan kävelee vähän väliä vanhoja tuttuja. Noin 3 000 asukkaan paikkakunta on kuitenkin muuttunut heidän nuoruusvuosistaan.

– Muistan, kun Lapinjärvellä oli vielä kangas- ja vaatekauppa. Täällä oli myös monta pankkia ja posti, mutta nyt on enää yksi pankki ja terveystalo, Kerstin kertoo.

Kymmenen vuotta sitten Lapinjärvellä äänestettiin kunnan liittymisestä Loviisaan. Kerstin kannatti kuntaliitosta, joka ei kuitenkaan toteutunut.

– Ajattelin, ettei näin pieni kunta voi pärjätä, mutta ihmeen hyvin on tähän saakka mennyt.

Kerstinin mielestä on hienoa asua paikassa, jossa tuntee yhä valtaosan vastaantulijoista.

– Helsingissä ohikulkijat eivät edes hymyile toisilleen.

Pari hoitaa isommat ostoksensa Kouvolassa, jonne on Lapinjärveltä sama matka kuin Porvooseen.

– Kerran kahdessa viikossa teemme ostosreissun Kouvolaan ja käymme samalla syömässä, Kerstin kertoo.

Hän ei kaipaa elämäänsä nyt mitään muuta. Kerstinin mielestä ihminen on onnellinen, kun saa olla kaksin.

– Onnelliseksi tekee myös se, että olen saanut elää melko terveenä. Ja se, että näen usein lapsenlapsiani. Mikään aineellinen ei tuo onnea. Sen minä olen huomannut.

Henry on samaa mieltä ja nyökkäilee.