Suomelle jäi luu käteen – Yhdysvalloista ei ole iloa, meidän pitää etsiä uusi liittolainen

Tiedättehän sen, miten nurkkiin jää lojumaan kaikenlaista hyödytöntä.

Sellaista, jolle toivoo löytyvän vielä jotain käyttöä, vaikka tietää ettei niin käy: dvd-levyjä, vain vähän rikkinäiset kumisaappaat, lapselta pieneksi jäänyt toppatakki, Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustusyhteistyösopimus…

Joskus aivan uusikin juttu osoittautuu melkein saman tien surkeaksi. Hetkinen, hiertääkö nää kalliit sisäpelikengät jalkaterän ulkosyrjää? Kuuluuko tosta just hankitun fillarin keskiöstä ihmeellistä rutinaa? Oliko tää meidän uusi aivan erityinen suhde Yhdysvaltoihin pelkkää harhaa?

Suomi valitsi väärin. Maan puolustuksen ripustaminen Yhdysvaltoihin oli virhe.

Ymmärrettävä sellainen: Nykyinen Venäjä on yhtä mukava naapuri kuin harhainen ja ärhäkkä taparikollinen perjantai-iltana. Kyllä siltä olisi mukava saada turvaa. Ongelma vain on, että liittolaiseksi otettiin Bidenin Yhdysvallat mutta saatiin Trumpin Yhdysvallat.

Jälkimmäinen ei ole luotettava eikä arvokas liittolainen. Riippumatta siitä, miten Grönlannin kriisissä käy. Kyseessä on kuitenkin täysin Trumpin ja Yhdysvaltojen luoma selkkaus, jolle ei ole mitään järjellistä syytä. Ei yhtä ainutta.

Yhdysvallat ei aiemminkaan ole ollut mikään pyyteetön valon valtakunta, vaan halutessaan varsin kyyninistä voimapolitiikkaa harjoittanut suurvalta. Aiemmin toimintaa on kuitenkin voinut yrittää ymmärtää, vaikkei välttämättä hyväksyä.

Nyt Yhdysvaltain presidentti on totaalisen arvaamaton ja epäluotettava. Ja kun tämä äärimmäisen omituinen tyyppi käskee, maapallon voimakkain armeija hyppää, vaikka Nato-liittolaisen kimppuun.

Ehkä kaikki muuttuu kolmen vuoden päästä? Silloinhan Trumpin kausi loppuu. Jos siis silloin Yhdysvalloissa vielä järjestetään vapaita vaaleja.

Ehkä tosiaan neljäksi vuodeksi tilalle tuleekin tyyppi, joka pitää esimerkiksi tehtyjä sopimuksia jonkinlaisessa arvossa. Tai ehkä tilalle tulee joku vielä vaarallisempi vatipää, joka suuntaa varmistamattoman Yhdysvaltain armeijan taas uuteen kohteeseen.

Yhdysvaltojen systeemi yksinkertaisesti keskittää valtaa aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Kun kansakunta on samaan aikaan kuolettavan jakautunut, mitään arviota Yhdysvaltain käyttäytymisestä maailmassa ei pidemmällä aikavälillä voi tehdä.

Valitsimme siis väärin. Mutta eipä mitään, virheist oppii ja kokemust karttuu, kuten Pikku G jo aikanaan tiesi.

Trumpia voi edelleen silitellä. Kannattaa ehkä hommata tukusta mitaleja muutama laatikko ja ojentaa aina tavatessa pari kourallista. Trump kun tuntuu olevan perso kiiltävälle. Sanat ovat ilmaisia ja rihkama halpaa.

Ei vain kannata luottaa siihen, että siitä tulee mitään tulosta.

Ehkä on syytä etsiä kaikessa hiljaisuudessa uutta kaveria. Alexander Stubb oli selvästi lukenut Trumpin The Art of the Comeback -kirjan, jonka kymmenestä ohjeesta ensimmäinen on ”Play golf”.

Golfista ei tälläkään kertaa ollut lopulta mitään hyötyä.

Vaikka presidenttimme on profiloitunut enemmänkin urheilijana eikä lukumiehenä, voi olla syytä napata kirja käteen.

China Daily -lehti tietää kertoa, että Kiinan johtajan Xi Jinpingin rakkain harrastus on lukeminen.

Eipä muuta kuin lukupiiriä pitämään. Stubb voi lahjoittaa Xille vaikka Pohjantähti-trilogian, josta Kiinan itsevaltias saa suomalaisista osin todellisuutta vastaavan kuvan työteliäinä, kiukkuisina ja sanavalmiina hämäläisinä. Toinen vaihtoehto on myyntitilastoja hallitseva Satu Rämö, jos Xi sattuu olemaan dekkareiden ystävä.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja olisi muuten looginen valinta, mutta Monika Fagerholmin Eristystila / Kapinoivia naisia voi olla jo otsikoltaan yhtenäisyyttään pakkovallalla vaalivan diktatuurin vetäjälle vähän liikaa.

Sen voi sitten antaa myöhemmin, pienenä läppänä, kun välit ovat lämmenneet riittävän sydämellisiksi.