Lapin pirtsakka peruslintu urpiainen on yleinen, mutta silti poikkeuksellisen upea

Viime kesänä katseeni osui Lapissa Levitunturin rakkakivikossa vaatimattoman näköiseen, harmaanruskeaan lintuun. Tipunen hypähteli kiveltä toiselle ja naposteli jotain matalan käkkärämännyn oksasta.

Johtuiko helteestä vai mistä, mutta lintu oli hiukan uneliaan oloinen, ja sitä pääsi helposti kuvaamaan lähietäisyydeltä.

En ollut varma lajista, joten laitoin siitä kuvan Facebookin Kysy luonnosta -sivustolle, jossa yleensä saa asiantuntijoilta hyödyllistä tietoa.

Kun lajimääritys selvisi, olin melkein pettynyt: urpiainen. Ei siinä, että urpiaisessa olisi jotain vikaa, mutta olin kuvitellut kuvanneeni jonkin eksoottisemman ja harvinaisemman lintulajin, jota tapaa vain tunturien ja vuoristojen ylhäisissä korkeuksissa.

Urpiainen on Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla erittäin yleinen ja tavallinen pesimälaji. Siitä ei bongarille isommin pisteitä ropise.

Maailmallakin urpiainen on yleinen: niitä arvioidaan olevan kaikkiaan jopa 75 miljoonaa paria, ja laji pesii laajalla alueella Skandinaviasta Tyynellemerelle ja Pohjois-Amerikkaan asti.

Lisäksi urpiaisesta tunnetaan neljä alalajia. Laji on biologiassa sellainen eliöiden ryhmä, jonka jäsenet lisääntyvät keskenään. Myös eri alalajien edustajat pystyvät saamaan yhteisiä jälkeläisiä, mutta alalajit eroavat toisistaan muuten, lähinnä ulkonäöltään ja elinalueiltaan.

Pelkästään Euroopassa urpiaisia asustaa 5–10 miljoonaa paria, ja Suomessa elävät urpiaiset muodostavat vain pari prosenttia koko maanosamme kannasta.

Mutta eipä anneta yleisyyden hämärtää sitä, että urpiainen on kerrassaan upea lintu: läheltä katsottuna sen höyhenpuvun yksityiskohdat, etenkin päälaen ja rinnuksen karmiininpunainen väritys, hakevat kauneudessa vertaistaan.

Naaraalla punaista on vain otsassa, koiraalla myös rinnassa.

Urpiainen on vuosittain tavallinen näky myös Etelä-Suomessa: parhaat kuvani tästä Lapin linnusta olen saanut Helsingissä Vanhankaupunginkosken rantalepikossa.

Se oli kuulas marraskuun lopun päivä, ja alkutalven kalpea aurinko paistoi pilven takaa maalaten urpiaiset pehmeällä vastavalolla. Linnun yleisväritys sointui kauniisti lehdettömän vuodenajan murrettuihin pastellisävyihin, ja sitäkin hehkeämmin erottuivat urpiaisen tunnusomaiset värit.

Urpiainen on ehta Lapin lintu. Etelä-Suomen leveysasteilla se on normaalisti hyvin vähälukuinen, mutta hyvinä siemenvuosina niitä saapuu eteläänkin suurin joukoin.

Vaelluslinnut piristävät loppusyksyn ja alkutalven luontoa, joka olisi muuten kovin hiljainen. Vaeltajien ansiosta lintuharrastaja voi etelässäkin nähdä sellaisia lajeja, joihin tavallisesti törmäisi vain pohjoisessa.

Urpiaiset liikkuvat levottomina, tiiviinä parvina. Lintulaudoillekin tämä koristeellinen pikkulintu toisinaan ilmaantuu.

Viime talvena esimerkiksi Rovaniemellä nähtiin yhden pihan ruokintapaikalla jopa tuhansia urpiaisia.

Kun pikkulinnut huomaavat, että johonkin on asettunut saman lajin tai vaikka joidenkin lähilajien muodostama parvi, linnut hakeutuvat mielellään sinne. Kun useita pienempiä parvia kerääntyy samaan paikkaan, saattaa syntyä jättikokoontuminen.

Varsinkin kylmillä ilmoilla ja takatalven koittaessa urpiaiset hakeutuvat mielellään lintulaudoille.

Vaellusaikana urpiaisparven näkee usein lepässä syömässä – nimensä mukaisesti – urpuja.

Lapissa urpiaisen perusravintoa ovat koivunsiemenet. Urpiainen vaikuttaa paikoin hyvinkin runsaalta, sillä se on sosiaalinen parvilintu.

Urpiaisen ääntely on rytmikästä sirkutusta, jossa nopea sir-sir-sir-sir-ääntely vaihtuu vielä nopeampaan driii-driii-säkeeseen. Rallattelu päättyy dyyi-vihellykseen ja alkaa alusta.

Urpiaisia on runsaasti pari kertaa vuosikymmenessä. Määrä riippuu ravintotilanteesta. Urpiaiset syövät koivun ja muiden lehtipuiden siemeniä.

Urpiainen on sekä muutto- että vaelluslintu. Sen kevätmuutto ajoittuu suunnilleen maalis-huhtikuuhun ja syysmuutto loka-marraskuuhun.

Silloin kun urpiainen muuttaa pois Suomesta, sen löytää talvisaikaan todennäköisimmin Keski-Euroopan, Länsi-Venäjän ja Kiinan lehtipuumetsistä.

Kun taas lehtipuilla on hyvä siemensato, urpiaiset jäävät runsain joukoin talveksi Suomeen.

Tämänvuotisessa Pihabongaus-tapahtumassa runsaimmin ilmoitettu lintulaji oli yllättäen urpiainen. Sitä oli tammikuun viimeiseen päivään mennessä ilmoitettu yli 140 000 yksilöä.

Urpiaisen kanssa samoissa parvissa liikkuu usein vihervarpusia, jotka käyttäytyvät urpiaisen tapaan.

Urpiaista muistuttaa toinen vilkkaasti liikkuva, harmaanruskea ja juovikas peippojen heimoon kuuluva lintulaji: hemppo. Se on kuitenkin hieman kookkaampi ja hoikempi kuin urpiainen. Myös hempolla koiraan otsa ja rinta ovat punaiset.

Tundraurpiainen on urpiaisen näköinen, mutta vaaleampi ja nokastaan hentoisempi peippolintu. Tundraurpiaisen tunnistaa ehkä parhaiten siitä, että sen vatsa on viiruton, ja kupeiden viirut ovat hennot.

Tundraurpiaisen laulu on hieman pehmeämpää ja sameampaa visertelyä kuin urpiaisen.

Siinä missä urpiainen on kuusi- ja sekametsien sekä tunturikoivikoiden pesijä, tundraurpiainen asustaa nimensä mukaisesti tuntureilla, palsasoilla ja tunturipaljakan kosteikkojen pajukoissa.

Tundraurpiainen on selvästi harvinaisempi ja vähälukuisempi kuin urpiainen, ovathan tundraurpiaisen elinympäristötkin rajallisemmat kuin monenlaisissa metsiköissä viihtyvän urpiaisen.

Urpiaisen voimakkaammat viirut tuovat hyvän suojavärin metsäisissä ympäristöissä, kun taas avoimilla tunturi- ja suomailla tundraurpiaisen vaaleampi ja tasaisempi väritys käy laatuun.

Lintuharrastajat ja -asiantuntijat ovat jo pitkään aprikoineet siitä, ovatko urpiainen ja tundraurpiainen eri lajeja vai saman lajin alalajeja. Ne voivat pariutua ja risteytyä keskenään.

Uuden tutkimustiedon perusteella ne ovat kai sittenkin yhtä ja samaa lajia, koska niiden populaatioita ei ole geneettisesti erotettu toisistaan. Eri alueilla pesivien urpiaisten ulkonäköerot johtuvat ilmeisesti ympäristön vaihtelusta.