Urheilun johtaminen kaikkien aikojen kaaoksessa: Miksi ministeriö seuraa tumput suorina?

Todetaanpa epäsuosittu tosiasia. Siis se, että juuri minkään asian valtion rahoitus ei ole 2000-luvun aikana kasvanut yhtä isolla prosentilla kuin liikuntabudjetti. Myös huippu-urheilun kokonaistuki on kasvanut komeasti.

Vaikka valtio ei ole liikunnan kokonaisuudessa läheskään perheiden, kuntien tai yritysten veroinen rahoittaja, tänä syksynä kohutuissa urheilun järjestelmään, johtamiseen ja valmentautumisen tukemiseen liittyvissä asioissa valtion rooli korostuu. Ilman ministeriön rahaa ei olisi nykymuotoista Olympiakomiteaa, ei huippu-urheiluyksikköä – eikä olisi ollut kohuttua humu-ryhmää.

Silti tätä rahaa jakaneen ministeriön väki on ollut sivussa syksyn myrskyisän huippu-urheilukeskustelun käänteissä. Ilmeet ovat vakavia, mutta sanoitus varovaista.

Urheilun ja liikunnan valtionrahoitus on kasvanut 2000-luvulla alle 100 miljoonan euron vuositasolta 150 miljoonan tasoon. Tuoreiden leikkausten jälkeenkään ei pitäisi valittamista olla, jos kehitystä vertaa muiden budjettimomenttien kehitykseen.

Huippu-urheilun rahoitus on noussut, vähän laskutavasta riippuen, samassa yläkierteessä 25 miljoonan tasolle vuodessa. 15 vuoden takaiset luvut ovat kasvaneet noin 50 prosentilla.

Laskipa miten tahansa, kokonaisuutena on 2000-luvun aikana kumuloitunut liikuntasysteemiin noin kolme miljardia valtion vedonlyöntiyhtiön jauhamaa euroa. Huippu-urheiluunkin niitä on tullut satoja miljoonia.

Joku voisi kysyä, että mitä rahalla on saatu aikaan?

Että tuliko parempaa menestystä? Liikkuuko kansakunta enemmän?

Jos kyse olisi mistä tahansa muusta asiasta, tätä olisi jo ajat sitten kysytty ainakin valtiovarainministeriössä. Urheilujohtajat olisi kutsuttu palaveriin, nostettu rinnuksista seinälle ja kysytty:

Mitä ihmettä yhteiskunta teiltä saa tämän rahoituksen vastineeksi?

Kun olisi todettu, että panostuksilla ei ole päästy lähellekään tavoitteita – siis huippu-urheilun menestystä ja liikkeen lisääntymistä muussa väestössä – olisi rahoitusta saksittu ja kauan sitten.

Urheilun ja liikunnan asiassa valtiovalta on kuitenkin hiljaa.Vastaavat ministerit ovat olleet järjestään lähinnä lapasia, joilla ei ole ollut ohjaavaa, kontrolloivaa tai selkeää tulosvastuuta vaativaa strategista otetta. Harvassa asiassa valtiovalta on katsonut yhtä leväperäisesti rahansa perään.

Tämä on leimannut myös ministeriön virkakunnan toimintaa. Käytännön valtaa on valunut heille, kun ministerit ovat sen antaneet valua, mutta miten sitä valtaa on käytetty?

On ilmaistu toivomuksia, jopa tyytymättömyyttä, mutta ei ole aidosti otettu sellaista otetta, jossa rahoituksen jatko olisi kytketty selkeisiin tulosvaatimuksiin. On pyöritelty päätä, tuhahdeltu tyytymättöminä, pidetty jokunen erityistarkastus ja tiukahko kokouskin, mutta lopulta tulosvastuu on jokseenkin tuntematon ajatus.

Yhä, vielä tämänkin syksyn kaaoksessa, ministeriön ulostulot ovat pidättyväisiä. Ovat, vaikka ministeriö olisi ainoa taho, jolla olisi mahdollisuus käyttää tämän sekamelskan äärellä niin sanottua isännän ääntä.

Tähän olisi oikeastaan myös velvollisuus. Kaikessa terveessä toiminnassa keskeisen rahoittajan on syytä pysyä kulisseissa silloin kun homma toimii ja antaa toimivan johdon toimia. Johtamisen ja toiminnan kriisiytyessä pitää kuitenkin herätä.

Urheilujohtamisen asiat ovat pisteessä, jossa päärahoittajan, siis valtion, olisi herättävä. Siinä missä sotealueita otetaan käsiohjaukseen ja vaaditaan tiukkaa tehostamista muuallakin, urheilun ja liikunnan asioissa tätä asennetta ei kuitenkaan nyt näy – vaikka koko sotku on luotu ministeriön jakamalla rahalla.

Tämän leväperäisyyden voi toki ymmärtää. Valtion kokonaisuudessa liikuntabudjetti ja sen sisällä oleva huippu-urheilu ovat kärpäsenjätös, johon ei huomiota isompienkin asioiden kriisiytyessä riitä.

Kun urheiluporukoissa ihmetellään miksi liikunta-asiat eivät politiikan arjessa näy, vastaus on tässä. Vaikka eduskunnassa on aina kymmeniä urheilun kasvattamia kansanedustajia ja ministereitäkin liuta, tätäkään väkeä ei urheilu enää päättäjäroolissa kiinnosta.

Ei, koska urheilu on sittenkin vain kivojen asioiden osastolla, ei välttämättömien.

Lisäksi päättäjien aiempaa leväperäisyyttä selittää liikuntalaki, joka sementoi liikuntarahan automaatioksi, johon ei edes voitu puuttua. Oli pakko katsoa sivusta, kun Veikkauksen mylly kasvatti edunsaajien kakkupaloja – vaikka muu yhteiskunta säästi, urheilumenestys hiipui ja kansakunta liikkui yhä vähemmän.

Edellä sanotusta huolimatta, sisältöasioiden kanssa olisi silti voitu toimia toisinkin. Vaikka liikuntabudjetin kokoon ei ole voitu puuttua, sen jakoon olisi voitu.

Kun urheilun oma johtaminen on ollut koko 2000-luvun rikki eikä sekava sporttilauma osaa itse organisoitua tavoiteltua tulosta tuottavaksi, olisi ministeriössä voitu käyttää vahvempaa ohjausvaltaa jo kauan sitten. Tätä ei kuitenkaan haluttu. Sellainen ei ikään kuin kuulu tapoihin, että ministeriö alkaisi ohjata kansanliikettä.

Näin syntyi asetelma, jonka veroista ei maailmalta löydy. Ministerit ja ministeriössä liikunta-asioista vastaavat asettuivat katsomoon. On oltu kuin samassa rivissä missä kotisohvilla surkeaa menestystä tuskaileva kansakunta, voimatonta yleisöä, vaikka merkittävä osa koko sekoilun rahoituksesta on tullut – ja tulee yhä – ministeriöltä.

Missähän muussa asiassa toiminnan talouden tärkeiden taustavoima ottaa tämän roolin?

Menneitä ei kuitenkaan kannata enempää kaivaa. Olennaista on mitä tapahtuu jatkossa.

Etenkin kun rahapelimonopoli vetelee nyt viimeisiään ja liikuntarahaa jakanut automaatti kärrätään pian museoon. Edunsaajat, myös urheilu ja liikunta, joutuvat perustelemaan tarpeensa joka syksy valtion budjettiväännöissä. Siis samassa grillitulessa missä kaikki muutkin yhteiskunnan tahot yrittävät rahoituksensa perustella.

Suomeksi: jatkossa valtiolla ei ole mitään velvoitetta ylläpitää nykyistä rahoitustasoa.

Urheilun ja liikunnan siis pystyttävä jatkossa paitsi parempiin myyntipuheisiin joka syksy, myös opittava elämään aidon tulosvastuun kanssa. Annetulla rahalla pitää saada jotakin aikaan.

Myös vastuuministerin ja ministeriön virkahenkilöiden on nyt terästettävä asennettaan. Jatkossa urheiluun ja liikuntaan annettua rahaa pitää valvoa ja tarkastella samalla tiukkuudella kuin katsotaan sote-sektoria, koulutusta, tierahoja ja ylipäänsä kaikkea mitä valtion rahoilla tehdään.

Se peruste, ettei ministeriön tule sotkeutua kansanliikkeen ohjaukseen, on menneisyyttä. Huippu-urheilu ei ole kansanliike. Se on elinkeino, jonka tukeen valtion tulee ottaa sama asenne kuin ylipäänsä elinkeinojen kanssa.

Toki tässä kohdin voisi kysyä pitäisikö huippu-urheilu heittää kokonaan Työ- ja elinkeinoministeriön alaisuuteen, pois Opetus- ja kulttuuriministeriöstä, mutta se on eri kolumnin aihe se.

Vaikka urheilun ja liikunnan rahoitusmalli ei vielä tänä syksynä muutu, olisi syytä siirtyä kohti uutta toimintakoodia jo nyt. Tämä koskee myös ministeriötä.

Tähän patistaa myös se konkreettinen tilanne, mikä urheilun johtamisen ympärille on syntynyt. Huippu-urheilun johtajuus on hajonnut päreiksi. Olympiakomitea on menettänyt uskottavuutensa ja ilmatila täyttyy uusista ja uusista ulostuloista, joita tekevät milloin mitkäkin omista näkökulmistaan, lähtökohdistaan ja etupiireistään tulevat tahot. Huippu-urheilun johtamispuhe on historiallisen syvässä kaaoksessa.

Suomesta puuttuu nyt taho, joka voisi ottaisi joka suuntaan vellovan keskustelun johtajuuden. Tai puuttuu niin kauan, kuin se taho, joka tämän sirkuksen maksaa, lopettaa katsomossa piileskelyn ja ottaa ohjauspyörästä kiinni.

Tähän asti ministeriö on luovinut itsensä kaikissa urheilun mahalaskuissa ikään kuin sivulliseksi. Käytännössä se on kuitenkin keskeisen valtaroolin käyttäjä, tai sen käyttämättä jättäjä – ja siksi yksi tilanteen vastuullisista.

Suomen yhteiskunta on havahtunut urheilumenestyksenromahdukseen. Kun hiljalleen huomataan sekin, miten surkeasti tätä kaikkea on johdettu ja miten surkeus on mahdollistettu valtion rahalla, tulee ministeriönkin käytävillä hiki.

Tähän asti on ollut aivan sama, kuka patsastelee urheiluministerinä. Rooli on ollut lähinnä kisamatkojen vip-tilojen koristeen rooli. Jatkossa tämä muuttuu. Jos ministeriössä ei tätä itse tajuta, valtiovarainministeriöstä tulee herätys.

Kun näin on, nykyinen huippu-urheilun sekameteli pitäisi viheltää poikki. Heti. Nyt. Tänään. Kun urheilun johtajisto ei sitä sekasorrossaan osaa tehdä, se pitäisi tehdä asiasta vastaavan ministeriön johdolla. On vaikea nähdä millä muulla taholla olisi vääntövoima, jolla sen roolin voisi ottaa.

Huippu-urheilujohtamiseen pitää tehdä ulkopuolinen interventio. Käytännössä sitä ei voi tehdä mikään muu taho kuin se, joka johtajuutta rahoittaa.

Asetelma haastaa myös ministerin. Käytännön vastuuta on enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla urheiluministerillä. Täydellä painollaan vastuu tosin kaatuu vasta tulevassa ministerikierrätyksessä nousevan uuden ministerin syliin. Olipa hän ennakkosuosikkina pidetty kristillisten Mika Poutala, tai kuka tahansa, hän ei enää selviä hommastaan itsestäänselvyyksiä lätisemällä ja arvokisareissuilla näyttäytymällä.

Nyt pitää toimia kuten vastuullinen päärahoittaja kriisiorganisaation kanssa toimii ja tulla kulisseista toimintakulttuurin muutoksen käynnistäjäksi. Kun urheilun oma jengi ei siihen pysty, päärahoittajan on heittäydyttävä – tai sitten sen on siirrettävä rahansa muihin asioihin.